Rikastuttiko kreikkalainen filosofia kristillisyyttä?

”Vaikka kristillisyys olikin pakanallisen Kreikan ja Rooman kulttuurin vihollinen, niin todellisuudessa se imi itseensä runsaasti klassista filosofiaa.” (The Encyclopedia Americana)

”PYHÄ” Augustinus kuuluu kiistatta niihin, joilla oli ratkaiseva vaikutus ”kristilliseen” ajatteluun. The New Encyclopædia Britannican mukaan Augustinuksen mieli ”oli se sulatusastia, jossa Uuden testamentin uskonto mitä täydellisimmin sulautettiin kreikkalaisen filosofian platonilaiseen perinteeseen, ja hänen kauttaan tämän sulautumisen tulos myös siirtyi keskiaikaiseen roomalaiskatolisuuteen ja renessanssiajan protestanttisuuteen”.

Augustinuksen jättämä perintö on tosiaankin säilynyt. Kun Douglas T. Holden käsitteli sitä, missä määrin kreikkalainen filosofia on vaikuttanut kristikuntaan, hän sanoi: ”Kristillinen teologia on niin sulautunut kreikkalaiseen filosofiaan, että se on kasvattanut yksilöitä, joissa on yhdeksän osaa kreikkalaista  ajatustapaa ja yksi osa kristillistä ajatustapaa.”

Jotkut oppineet uskovat lujasti, että sellainen filosofinen vaikutus kasvatti lapsenkengissään ollutta kristillisyyttä, rikastutti sen opetusta ja teki siitä vakuuttavampaa. Oliko asia näin? Milloin ja miten kreikkalaisen filosofian vaikutus sai jalansijaa? Rikastuttiko se kristillisyyttä, vai saastuttiko se sitä?

On valaisevaa tutkia muutamia kehitysvaiheita, joita käytiin läpi 200-luvulta eaa. 400-luvulle ya., tarkastelemalla neljää erikoista termiä: 1) ”kreikkalaistunut juutalaisuus”, 2) ”kristillistynyt kreikkalaisuus”, 3) ”kreikkalaistunut kristillisyys” ja 4) ”kristillinen filosofia”.

”Kreikkalaistunut juutalaisuus”

Ensiksi mainittu ”kreikkalaistunut juutalaisuus” sisältää todellisen ristiriidan. Heprealaisten alkuperäistä uskontoa, jonka tosi Jumala Jehova pani alulle, ei pitänyt saastuttaa väärillä uskonnollisilla käsityksillä (5. Mooseksen kirja 12:32; Sananlaskut 30:5, 6). Kuitenkin aivan alusta saakka ympäröivien kansojen – muun muassa egyptiläisten, kanaanilaisten ja babylonialaisten – väärät uskonnolliset tavat ja käsitykset uhkasivat turmella palvonnan. Surullista kyllä Israel antoi tosi palvontansa tärveltyä perin pohjin (Tuomarit 2:11–13).

Satoja vuosia myöhemmin, kun muinaisesta Palestiinasta tuli 300-luvulla eaa. osa Aleksanteri Suuren alaisuudessa olevaa Kreikan valtakuntaa, tämä turmelus paheni entisestään ja jätti jälkeensä pysyvän ja vahingollisen perinnön. Aleksanteri värväsi juutalaisia armeijaansa. Tämä juutalaisten ja heidän uuden valloittajansa välinen kanssakäyminen vaikutti syvästi juutalaiseen uskonnolliseen ajatteluun. Hellenistinen ajattelu kyllästi juutalaisen koulutuksen. Otaksutaan, että ylimmäinen pappi Jason perusti vuonna 175 eaa. Jerusalemiin kreikkalaisen akatemian tarkoituksenaan edistää Homeroksen teosten tutkimista.

On kiinnostavaa, että 100-luvun loppupuoliskolla eaa. muuan samarialainen pyrki kirjoituksillaan esittämään Raamatun historian kreikkalaistuneena historiankirjoituksena. Apokryfiset juutalaiset kirjat, muun muassa Juudit ja Tobias, viittaavat todellisuudessa kreikkalaisiin eroottisiin taruihin. Ilmaantui monia juutalaisia filosofeja, jotka yrittivät sovittaa kreikkalaisia ajatuksia yhteen juutalaisen uskonnon ja Raamatun kanssa.

Kaikkein ansioitunein tässä suhteessa oli Filon, muuan ensimmäisellä vuosisadalla elänyt juutalainen. Hän omaksui Platonin (300-luvulla eaa.), pythagoralaisten ja stoalaisten opit. Filonin näkemykset vaikuttivat juutalaisiin syvästi. Juutalainen kirjoittaja Max Dimont tekee yhteenvedon tästä kreikkalaisen ajattelun älyllisestä soluttautumisesta juutalaiseen kulttuuriin: ”Platonin ajattelun, Aristoteleen logiikan ja Eukleideen tieteen rikastuttamina juutalaiset oppineet lähestyivät tooraa uusin välinein. – – He alkoivat lisätä kreikkalaista järkeilyä juutalaiseen ilmoitukseen.”

Aikanaan roomalaiset ottivat haltuunsa Kreikan valtakunnan ja valtasivat Jerusalemin. Tämä avasi tien vieläkin merkittävämpiin muutoksiin. Kun tultiin 200-luvulle ya., niiden ajattelijoiden filosofiset ja uskonnolliset opit, jotka pyrkivät kehittelemään ja yhdistelemään Platonin ajatuksia, saivat lopullisen muotonsa, ja ne tunnetaan nykyään nimellä uusplatonismi. Tällä koulukunnalla on ollut väistämättä voimakas vaikutus luopiokristillisyyteen.

”Kristillistynyt kreikkalaisuus”

Ajanlaskumme viidellä ensimmäisellä vuosisadalla jotkut älymystöön kuuluvat  pyrkivät osoittamaan, että kreikkalaisen filosofian ja Raamatun totuuden välillä olisi yhteys. Kirjassa A History of Christianity sanotaan: ”Kristittyjen metafyysikkojen tarkoitus oli kuvata, miten kreikkalaiset ponnistelivat Kristusta edeltävinä vuosikymmeninä urheasti mutta sokeasti kohti Jumalan tuntemusta, ikään kuin nämä olisivat yrittäneet luoda Jeesusta Ateenan ohuesta ilmasta ja keksiä kristillisyyttä omasta surkeasta pakanapäästään.”

Plotinos (v. 205–270), joka oli tällaisten ajattelijoiden edelläkävijä, kehitti pääasiassa Platonin teorioihin perustuvan järjestelmän. Plotinos esitti ajatuksen ruumiista erillään olevasta sielusta. Professori E. W. Hopkins sanoi Plotinoksesta: ”Hänen teologiallaan – – oli suuri vaikutus niihin, joilla oli johto kristillisissä mielipiteissä.”

”Kreikkalaistunut kristillisyys” ja ”kristillinen filosofia”

”Kristityt” ajattelijat alkoivat 100-luvulla ponnistella päättäväisesti älymystöön kuuluvien pakanoiden tavoittamiseksi. Vaikka apostoli Paavali oli selvästi varoittanut ”tyhjistä puheista, jotka loukkaavat sitä, mikä on pyhää” ja ”sen ristiriitaisuuksista, jota valheellisesti nimitetään ’tiedoksi’”, sellaiset opettajat yhdistivät opetuksiinsa filosofisia aineksia ympäröivästä kreikkalaisesta kulttuurista (1. Timoteukselle 6:20). Filonin esimerkki näytti vihjaavan, että Raamattua olisi mahdollista sovittaa yhteen platonilaisten käsitysten kanssa (vrt. 2. Pietarin kirje 1:16).

Todellinen uhri oli tietenkin Raamatun totuus. ”Kristityt” opettajat yrittivät osoittaa, että kristillisyys oli sopusoinnussa kreikkalais-roomalaisen humanismin kanssa. Klemens Aleksandrialainen ja Origenes (100- ja 200-luvuilla) tekivät uusplatonismista perustan sille, mistä tuli ”kristillinen filosofia”. Milanon piispa Ambrosius (v. 339–397) oli ”omaksunut ajanmukaisimman kreikkalaisen opetuksen, yhtä lailla kristillisen kuin pakanallisenkin – varsinkin pakanallisen uusplatonikon Plotinoksen teokset”. Hän yritti tarjota koulutetuille roomalaisille kristillisyyden klassista versiota. Augustinus seurasi mallia.

Sata vuotta myöhemmin Dionysios Areopagita (sanottu myös Pseudo-Dionysiokseksi), joka oli ilmeisesti syyrialainen munkki, pyrki yhdistämään uusplatonilaisen filosofian ”kristilliseen” teologiaan. Erään tietosanakirjan mukaan hänen ”kirjoituksensa panivat alulle suuressa osassa keskiaikaista kristillistä oppia ja hengellisyyttä selvän uusplatonilaisen suuntauksen – – joka on vaikuttanut ratkaisevasti sen uskonnon- ja hartaudenharjoittamisen monien eri muotojen luonteeseen nykyaikaan saakka”. Tämä pilkkaa räikeästi sitä apostoli Paavalin kehotusta, että on varottava ’ihmisten perinteiden mukaista filosofiaa ja tyhjää petosta’! (Kolossalaisille 2:8.)

Turmelevat saastuttajat

On huomautettu, että ”kristityt Platonin kannattajat panivat ilmoituksen etualalle ja pitivät Platonin filosofiaa parhaana käytettävissä olevana apuvälineenä, jolla Raamatun opetuksia ja kirkon perinteitä voidaan ymmärtää ja puolustaa”.

Platon oli itse uskonut lujasti kuolemattomaan sieluun. On merkittävää, että yksi huomattavimmista vääristä opetuksista, joita pujahti ”kristilliseen” teologiaan, on oppi sielun kuolemattomuudesta. Tämän opetuksen hyväksymistä ei voida mitenkään puolustella sillä, että sen ansiosta kristillisyys vetosi paremmin suuriin ihmismassoihin. Kun apostoli Paavali saarnasi Ateenassa, kreikkalaisen kulttuurin sydämessä, hän ei opettanut platonilaista oppia sielusta. Sitä vastoin hän saarnasi kristillistä oppia ylösnousemuksesta, vaikka monista hänen kreikkalaisista kuulijoistaan oli vaikea hyväksyä sitä, mitä hän sanoi. (Apostolien teot 17:22–32.)

Kreikkalaisen filosofian vastakohdaksi Raamattu osoittaa selvästi, että sielu ei ole jotakin, mikä ihmisellä on, vaan mitä hän itse on (1. Mooseksen kirja 2:7). Kuolemassa  sielu lakkaa olemasta (Hesekiel 18:4). Saarnaajan 9:5:ssä meille sanotaan: ”Elävät tietävät kuolevansa, mutta kuolleet eivät tiedä yhtään mitään, eikä heillä ole enää palkkaa, sillä heidän muistonsa on unohdettu.” Raamattu ei opeta sielun kuolemattomuutta.

Toinen petollinen opetus liittyi Jeesuksen asemaan ennen hänen ihmiseksi tuloaan – uskomukseen, jonka mukaan hän oli tasavertainen Isänsä kanssa. Kirjassa The Church of the First Three Centuries selitetään: ”Kolminaisuusoppi – – oli peräisin lähteestä, joka oli täysin vieras juutalaisille ja kristillisille kirjoituksille.” Mikä tuo lähde oli? Oppi ”kehittyi ja yhdistyi kristillisyyteen platonismia kannattavien apostolisten ja kirkkoisien kätten kautta”.

Kun siis aikaa kului ja uusplatonismi vaikutti apostolisiin ja kirkkoisiin kasvavassa määrin, kolminaisuusopin kannattajat saivat jalansijaa. Kolmannen vuosisadan uusplatonilainen filosofia nähtävästikin auttoi heitä tekemään mahdottomasta mahdollisen: kolmipersoonainen Jumala saatiin näyttämään yhdeltä Jumalalta. Filosofisen järkeilyn avulla he väittivät, että kolme persoonaa voisi olla yksi Jumala yhdenkään yksilöllisyyden silti kärsimättä!

Raamatun totuus on kuitenkin selvästi se, että Jehova yksin on Kaikkivaltias Jumala, Jeesus Kristus on Häntä vähäisemmäksi luotu Poika ja pyhä henki on Hänen vaikuttava voimansa (5. Mooseksen kirja 6:4; Jesaja 45:5; Apostolien teot 2:4; Kolossalaisille 1:15; Ilmestys 3:14). Kolminaisuusoppi tuottaa häpeää ainoalle tosi Jumalalle, ja se hämmentää ihmisiä ja saa heidät kääntymään pois Jumalasta, jota he eivät voi käsittää.

Vielä eräs uusplatonilaisen vaikutuksen uhri kristillisessä ajattelussa oli Raamattuun perustuva tuhatvuotistoivo (Ilmestys 20:4–6). Origenes tunnettiin niiden tuomitsijana, jotka uskoivat tuhatvuotiseen Valtakuntaan. Miksi hän vastusti niin kiivaasti tätä oppia Kristuksen tuhatvuotisesta hallituksesta, jolla kuitenkin on vankat raamatulliset perusteet? The Catholic Encyclopedia vastaa: ”Kun otetaan huomioon se, että hänen oppinsa perustuivat uusplatonismiin – –, [Origenes] ei voinut kannattaa millenaristeja.”

Totuus

Yhdelläkään edellä mainituista kehitysvaiheista ei ollut mitään tekemistä totuuden kanssa. Tähän totuuteen kuuluvat kaikki Raamatun kristilliset opetukset (2. Korinttilaisille 4:2; Titukselle 1:1, 14; 2. Johanneksen kirje 1–4). Raamattu on ainoa totuuden lähde (Johannes 17:17; 2. Timoteukselle 3:16).

Kuitenkin Jehovan vihollinen, totuuden, ihmiskunnan ja ikuisen elämän vihollinen – Saatana Panettelija, ”tappaja” ja ”valheen isä” – on käyttänyt monia valheellisia keinoja tuon totuuden väärentämiseksi (Johannes 8:44; vrt. 2. Korinttilaisille 11:3). Tehokkaimpia hänen käyttämiään välineitä, kun hän on yrittänyt muuttaa kristillisten opetusten sisältöä ja olemusta, on pakanallisten kreikkalaisten filosofien opetukset, jotka heijastavat todellisuudessa hänen omaa ajatteluaan.

Tällä kristillisen opetuksen ja kreikkalaisen filosofian luonnottomalla sekoittamisella yritetään vesittää Raamatun totuutta, vähentää sen voimaa ja vaikutusta nöyriin, vilpittömiin ja opinhaluisiin totuudenetsijöihin (1. Korinttilaisille 3:1, 2, 19, 20). Lisäksi sillä yritetään saastuttaa Raamatun puhdas, kristallinkirkas opetus ja hämärtää totuuden ja valheen välinen ero.

Tosi kristillinen opetus on nykyään ennallistettu seurakunnan Pään, Jeesuksen Kristuksen, ohjauksessa. Vilpittömät totuuden etsijät voivat hyvin helposti tunnistaa tosi kristillisen seurakunnan myös sen hedelmistä (Matteus 7:16, 20). Jehovan todistajat auttavat hyvin mielellään tällaisia ihmisiä hankkimaan totuuden saastuttamatonta vettä ja saamaan lujan otteen ikuisen elämän perintöön, jonka Isämme Jehova on asettanut eteemme (Johannes 4:14; 1. Timoteukselle 6:19).

[Kuva s. 11]

Augustinus

[Kuvien lähdemerkinnät s. 10]

Kreikkalainen teksti: kirjasta Ancient Greek Writers: Plato’s Phaedo, 1957, Ioannis N. Zacharopoulos, Athens; Platon: Musei Capitolini, Roma