Jehova on ollut kalliovuoreni

KERTONUT EMMANUEL LIONOUDAKIS

Äitini katsoi minuun paheksuvasti ja sanoi: ”Jos pysyt päätöksessäsi, saat luvan lähteä tästä kodista.” Olin päättänyt saarnata Jumalan valtakunnasta koko ajallani. Perheeni ei kuitenkaan kestänyt sitä nöyryytystä, jota toistuvat pidätykseni heille aiheuttivat.

VANHEMPANI olivat vaatimattomia ja Jumalaa pelkääviä. He asuivat Kreikkaan kuuluvan Kreetan saaren länsiosassa Doulion-nimisessä kylässä, jossa synnyin vuonna 1908. He opettivat minut nuoruudestani lähtien pelkäämään ja kunnioittamaan Jumalaa. Rakastin Jumalan sanaa, vaikken ollut milloinkaan nähnyt Raamattua opettajien tai ortodoksisten pappien käsissä.

Kun muuan naapuri oli lukenut C. T. Russellin kirjoittaman kuusiosaisen Raamatun tutkielmia -kirjasarjan sekä kirjan Jumalan harppu, hän kertoi minulle innoissaan niiden raamatullisesta sisällöstä, joka oli avannut hänen silmänsä. Raamatuntutkijat, joiksi Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin, olivat julkaisseet nuo kirjat. Olin iloinen saadessani Raamatun ja muita kirjoja Vartiotorni-seuran toimistosta Ateenasta. Muistan vieläkin, miten me naapurin kanssa yömyöhällä rukoilimme Jehovaa ja ammensimme kynttilänvalossa runsaat määrät raamatullista tietoa noiden julkaisujen avulla.

Olin 20-vuotias ja toimin opettajana läheisen kylän koulussa, kun aloin kertoa vasta löytämästäni raamatullisesta tiedosta muille. Piakkoin meitä oli Doulionissa neljä pitämässä säännöllisesti kokouksia, joissa tutkimme Raamattua. Levitimme myös traktaatteja, kirjasia, kirjoja ja Raamattuja auttaaksemme muita saamaan tietoa ihmiskunnan ainoasta toivosta, Jumalan valtakunnasta.

Vuonna 1931 olimme niiden eri puolilla maailmaa asuvien tuhansien ihmisten joukossa, jotka omaksuivat Raamattuun perustuvan nimen Jehovan todistajat (Jesaja 43:10). Seuraavana vuonna osallistuimme tiedotuskampanjaan, jonka yhteydessä kerroimme vallanpitäjille uudesta nimestämme ja sen merkityksestä. Samalla veimme myös aihetta käsittelevän kirjasen jokaiselle seutumme  papille, tuomarille, poliisivirkailijalle ja liikkeenharjoittajalle.

Kuten odottaa saattoi, papisto nostatti vainon aallon. Kun minut ensimmäisen kerran pidätettiin, sain 20 päivän vankeustuomion. Pian vapautumiseni jälkeen minut pidätettiin uudelleen ja tuomittiin kuukaudeksi vankeuteen. Kun tuomari vaati meitä lopettamaan saarnaamisemme, vastasimme Apostolien tekojen 5:29:n sanoin: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.” Myöhemmin, vuonna 1932, muuan Vartiotornin edustaja vieraili pienessä ryhmässämme Doulionissa, ja me kaikki neljä menimme kasteelle.

Löydän hengellisen perheen

Koska halusin osallistua saarnaamistyöhön enemmän, luovuin opettajan virastani. Tämä oli äidilleni liikaa. Hän vaati minua lähtemään kotoa. Ateenan Vartiotorni-seuran haaratoimiston hyväksymyksellä eräs antelias kristitty veli Iraklionin (Herakleion) kaupungista Kreetasta otti mielellään minut taloonsa asumaan. Niinpä elokuussa 1933 kotikyläni veljet ja muutamat kiinnostuneet tulivat linja-autopysäkille jättämään minulle jäähyväiset. Se oli hyvin liikuttava hetki, ja me kaikki itkimme, sillä emme tienneet, milloin taas tapaisimme.

Iraklionissa olin osa rakkaudellista hengellistä perhettä, johon kuului kolme muuta kristittyä veljeä sekä yksi sisar, ja kokoonnuimme säännöllisesti yhteen tutkimaan ja palvomaan. Saatoin nähdä omakohtaisesti Jeesuksen lupauksen täyttymyksen: ”Kukaan ei ole jättänyt taloa tai veljiä tai sisaria tai äitiä tai isää tai lapsia tai peltoja minun tähteni ja hyvän uutisen tähden saamatta satakertaisesti nyt tänä ajanjaksona taloja ja veljiä ja sisaria ja äitejä.” (Markus 10:29, 30.) Sain tehtäväkseni saarnata tuossa kaupungissa ja lähikylissä. Kun olin käynyt läpi koko kaupungin, aloin saarnata Iraklionin ja Lasithionin hallintoalueilla.

Yksinäinen tienraivaaja

Tarvoin tuntikausia kylästä kylään. Lisäksi minun oli kannettava kilomäärin kirjallisuutta, sillä sitä lähetettiin vain harvoin.  Koska minulla ei ollut yöpymispaikkaa, tapasin mennä kylässä sijaitsevaan kahvilaan ja odottaa, kunnes viimeinen asiakas lähti – yleensä puolenyön jälkeen – nukkua sohvalla ja nousta sitten hyvin varhain aamulla ennen kuin omistaja aloitti tarjoilun. Lukematon määrä kirppuja jakoi nuo sohvat kanssani.

Vaikka ihmiset suhtautuivat meihin yleensä jäätävästi, olin onnellinen, että saatoin antaa nuoruudentarmoni Jehovalle. Kun tapasin jonkun Raamatun totuudesta kiinnostuneen, päättäväisyyteni jatkaa tätä elämää pelastavaa sananpalvelusta vahvistui. Myös hengellisten veljieni seura oli virkistävää. Tapasin heidät yleensä oltuani poissa 20–50 päivää aina sen mukaan, miten kaukana Iraklionin kaupungista saarnasin.

Muistan yhä elävästi, miten yksinäiseksi tunsin itseni eräänä iltapäivänä, varsinkin ajatellessani, että kristityillä veljilläni ja sisarillani olisi Iraklionissa tuona iltana kokous. Halusin niin kovasti nähdä heidät, että päätin kävellä meitä erottavat yli 25 kilometriä. En ole milloinkaan kävellyt sellaista vauhtia. Oli lohduttavaa nauttia veljien miellyttävästä seurasta tuona iltana ja ikään kuin ladata hengelliset akut!

Ennen pitkää alkoivat saarnaamisponnisteluni kantaa hedelmää. Aivan kuten apostolien päivinä, ’Jehova liitti jatkuvasti meihin pelastuvia’ (Apostolien teot 2:47). Jehovan palvojien määrä Kreetassa alkoi kasvaa. Kun muita ryhtyi kanssani sananpalvelukseen, en enää tuntenut itseäni yksinäiseksi. Kestimme ruumiillisia kärsimyksiä ja ankaraa vastustusta. Päivittäisenä ruokanamme oli leipä, ja sen lisäksi söimme munia, oliiveja tai vihanneksia, kun saimme niitä korvaukseksi ihmisiltä, joille saarnasimme ja jotka ottivat kirjallisuutta.

Kreetan kaakkoisosassa sijaitsevassa Ierapetran kaupungissa todistin Minos Kokkinakis -nimiselle kangaskauppiaalle. Vaikka yritin sitkeästi aloittaa hänelle raamatuntutkistelun, hänellä ei juuri ollut aikaa kiireisen elämänsä vuoksi. Kun hän sitten viimein päätti toden teolla ryhtyä tutkimaan, hän teki merkittäviä muutoksia elämässään. Hänestä tuli myös tavattoman innokas ja uuttera hyvän uutisen saarnaaja. Hänellä oli töissä 18-vuotias Emmanuel Paterakis, johon Kokkinakisin muutokset tekivät suuren vaikutuksen, ja pian hän pyysi raamatullista kirjallisuutta. Olin hyvin iloinen nähdessäni Paterakisin edistyvän hyvää vauhtia hengellisesti ja ryhtyvän lopulta lähetystyöntekijäksi! a

Sillä välin kotikyläni seurakunta kasvoi kasvamistaan, ja siihen kuului nyt 14 julistajaa. En milloinkaan unohda sitä päivää, kun sain lihalliselta sisareltani Despinalta  kirjeen, jossa hän kertoi, että hän ja vanhempani olivat omaksuneet totuuden ja olivat nyt kastettuja Jehovan palvojia!

Vainon ja karkotuksen kestäminen

Kreikan ortodoksinen kirkko alkoi suhtautua saarnaamistoimintaamme kuin tuhoa aiheuttavaan kulkusirkkavitsaukseen, ja se oli päättänyt murskata meidät. Maaliskuussa 1938 minut vietiin yleisen syyttäjän eteen, joka vaati minua lähtemään seudulta viipymättä. Vastasin, että saarnaamistoimintamme oli todellisuudessa hyödyllistä ja että olimme saaneet työmääräyksemme korkeammalta vallanpitäjältä, Kuninkaaltamme Jeesukselta Kristukselta (Matteus 28:19, 20; Apostolien teot 1:8).

Seuraavana päivänä sain kutsun paikalliselle poliisiasemalle. Siellä minulle kerrottiin, että minut oli luokiteltu yhteiskunnalle vaaralliseksi, ja minut karkotettiin vuodeksi Egeanmeressä sijaitsevaan Amorgoksen saareen. Muutaman päivän kuluttua minut vietiin sinne käsiraudoissa veneellä. Amorgoksessa ei ollut lisäkseni muita Jehovan todistajia. Kuvittele hämmästystäni, kun sain puolen vuoden kuluttua tietää, että tuolle saarelle oli karkotettu toinenkin todistaja! Kuka hän mahtoi olla? Minos Kokkinakis, raamatuntutkisteluoppilaani Kreetasta. Olin valtavan iloinen saadessani hengellisen ystävän! Myöhemmin sain kastaa hänet Amorgoksen vesissä. b

Pian Kreetaan paluuni jälkeen minut pidätettiin jälleen, ja tällä kertaa minut karkotettiin puoleksi vuodeksi tuolla saarella sijaitsevaan pieneen Neapoliin kaupunkiin. Puolen vuoden kuluttua minut pidätettiin, vangittiin kymmeneksi päiväksi ja lähetettiin sitten neljäksi kuukaudeksi saareen, joka oli tarkoitettu karkotetuille kommunisteille. Ymmärsin apostoli Paavalin sanojen paikkansapitävyyden: ”Kaikkia, jotka haluavat elää jumalista antaumusta osoittaen Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, tullaan myös vainoamaan.” (2. Timoteukselle 3:12.)

Kasvua vastustuksesta huolimatta

Koska Kreikka oli vuosina 1940–44 Saksan miehittämä, saarnaamistoimintamme tyrehtyi lähes kokonaan. Kreikassa asuvat Jehovan kansan jäsenet järjestäytyivät kuitenkin nopeasti uudelleen, ja aloitimme taas saarnaamisen. Yritimme korvata menettämämme ajan ponnistelemalla ahkerasti ja innokkaasti eteenpäin Valtakunnan työssä.

Odotusten mukaisesti uskonnollinen vastustus leimahti jälleen. Ortodoksiset papit tapasivat ottaa melko usein lain omiin käsiinsä. Eräässä kylässä muuan pappi yllytti väkijoukon meitä vastaan. Pappi itse alkoi piestä minua, samalla kun hänen poikansa mukiloi minua takaapäin. Ryntäsin turvaan läheiseen taloon, kun taas kanssani saarnaamassa ollut ystäväni raahattiin kylän torille. Siellä nämä häiriköt repivät hänen kirjallisuutensa,  ja muuan nainen huusi lakkaamatta parvekkeeltaan: ”Tappakaa hänet!” Viimein eräs lääkäri ja ohi kulkeva poliisi tulivat hätiin.

Sitten vuonna 1952 minut pidätettiin taas ja karkotettiin neljäksi kuukaudeksi Kreetassa olevaan Kastelli Kissamokseen. Heti sieltä päästyäni minua valmennettiin vierailemaan seurakunnissa ja vahvistamaan niitä hengellisesti. Kun olin ollut tällaisessa matkatyössä pari vuotta, avioiduin erään uskollisen kristityn sisaren kanssa, jolla oli sama nimi kuin lihallisella sisarellanikin: Despina. Hän on jatkanut Jehovan palvelusta rinnallani uskollisesti. Häiden jälkeen minut määrättiin erikoistienraivaajaksi Hanian kaupunkiin Kreetaan, jossa palvelen edelleenkin.

Miltei 70 vuotta kestäneen kokoaikaisen palveluksen aikana olen käynyt läpi lähes koko Kreetan saaren, jonka pinta-ala on 8 300 neliökilometriä ja pituus noin 250 kilometriä. Suurinta onnellisuutta olen saanut nähdessäni, miten tämän saaren todistajien määrä on kasvanut 1930-luvun kourallisesta nykyiseen yli 1 100 aktiiviseen Jumalan valtakunnan julistajaan. Kiitän Jehovaa, että hän on antanut minulle mahdollisuuden auttaa monia heistä hankkimaan täsmällistä tietoa Raamatusta sekä mahtavan tulevaisuudentoivon.

Jehova ”avaa minulle pääsyn turvaan”

Kokemus on opettanut minulle, että ihmisten auttaminen tosi Jumalan tuntemukseen vaatii kestävyyttä ja kärsivällisyyttä. Jehova antaa anteliaasti näitä erittäin tarpeellisia ominaisuuksia. Kokoaikaisen palvelukseni aikana, jota on kestänyt nyt 67 vuotta, olen ajatellut toistuvasti apostoli Paavalin sanoja: ”Joka suhteessa me suosittelemme itseämme Jumalan palvelijoina: suuressa kestävyydessä, ahdistuksissa, puutteissa, vaikeuksissa, piestäessä, vankiloissa, levottomuuksissa, vaivannäöissä, öitä valvottaessa, ruokaa vailla oltaessa.” (2. Korinttilaisille 6:4, 5.) Erityisesti palvelukseni alkuvuosina taloudellinen tilanteeni oli hyvin huono. Jehova ei kuitenkaan koskaan hylännyt minua ja perhettäni. Hän on osoittautunut vakaaksi ja voimalliseksi Auttajaksi (Heprealaisille 13:5, 6). Tunsimme aina hänen rakkaudellisen kätensä ohjauksen sekä hänen lampaidensa kokoamisessa että tarpeistamme huolehtimisessa.

Katsoessani taaksepäin näen, miten aavikko on hengellisessä mielessä puhjennut kukkaan, ja luotan siihen, että työni ei ole ollut turhaa. Käytin nuoruuteni tarmon kaikkein hyödyllisimmällä tavalla. Urani kokoaikaisessa sananpalveluksessa on ollut merkityksellisempi kuin mikään muu tavoite. Nyt ikäännyttyäni voin kannustaa koko sydämestäni nuorempia ’muistamaan Suurta Luojaansa nuoruutensa päivinä’ (Saarnaaja 12:1).

Siitä huolimatta, että olen 91-vuotias, voin yhä käyttää yli 120 tuntia saarnaamistyöhön joka kuukausi. Nousen joka aamu kello 7.30 ja todistan ihmisille, joita tapaan kadulla, liikkeissä tai puistoissa. Levitän keskimäärin 150 lehteä kuukaudessa. Minulla on vaikeuksia kuulon ja muistin kanssa, mikä hankaloittaa elämääni, mutta rakkaudelliset hengelliset veljeni ja sisareni – suuri hengellinen perheeni – samoin kuin kahden tyttäreni perheet, ovat olleet todellinen tuki.

Ennen kaikkea olen oppinut panemaan luottamukseni Jehovaan. Hän on kaiken aikaa ollut ”kalliovuoreni ja linnoitukseni ja se, joka avaa minulle pääsyn turvaan” (Psalmit 18:2).

[Alaviitteet]

[Kuvat s. 26, 27]

Alla: vaimoni kanssa; vasemmalla: vuonna 1927; viereinen sivu: Minos Kokkinakisin (vasemmalla) ja erään toisen todistajan (oikealla) kanssa Akropoliilla vuonna 1939 pian karkotuksen päättymisen jälkeen