Annan Jehovalle sen minkä hän ansaitsee

KERTONUT TIMOLEON VASILIOU

Minut oli pidätetty, koska olin antanut raamatullista opetusta Aidonochorin kylässä. Poliisi otti kengät jalastani ja alkoi hakata jalkapohjiani. Iskujen jatkuessa jalkani muuttuivat tunnottomiksi enkä tuntenut enää kipua. Ennen kuin selitän, mikä oli johtanut tähän pahoinpitelyyn, joka ei ollut tuohon aikaan epätavallista Kreikassa, kerron, miten minusta tuli Raamatun totuuksien opettaja.

SYNNYIN vuonna 1921, ja pian tämän jälkeen perheemme muutti Pohjois-Kreikassa sijaitsevaan Rodolivosin kaupunkiin. Elin kuritonta elämää nuoruudessani. Aloin tupakoida 11-vuotiaana. Myöhemmin aloin juoda rankasti, pelasin uhkapelejä ja osallistuin rajuihin juhliin lähes joka yö. Musikaalisten taipumusteni vuoksi liityin paikalliseen yhtyeeseen. Suunnilleen vuodessa opin soittamaan melkein kaikkia yhtyeen soittimia. Olin kuitenkin myös kova lukemaan ja rakastin oikeudenmukaisuutta.

Vuoden 1940 alkupuolella, toisen maailmansodan raivotessa, yhtyeemme kutsuttiin soittamaan erään pienen tytön hautajaisiin. Haudan äärellä sukulaiset ja ystävät itkivät hillittömän murheen vallassa. Heidän perinpohjainen toivottomuutensa vaikutti minuun syvästi. Mielessäni alkoi pyöriä kysymyksiä: Miksi me kuolemme? Onko elämä vain sitä, että olemme olemassa vähän aikaa? Mistä voin löytää vastaukset?

Muutaman päivän kuluttua huomasin kodissani hyllyllä Uuden testamentin. Otin sen käteeni ja aloin lukea sitä. Kun luin Matteuksen 24:7:stä Jeesuksen sanat, joiden mukaan laajamittaiset sodat olisivat osa hänen läsnäolonsa tunnusmerkkiä, minulle valkeni, että hänen sanojensa täytyy soveltua meidän aikaamme. Seuraavina viikkoina luin useaan otteeseen näitä Raamatun kreikkalaisia kirjoituksia.

Sitten joulukuussa 1940 kävin lähellä asuvan perheen luona, johon kuului leskirouva ja hänen viisi lastaan. Heidän ullakoltaan löysin pinon kirjasia, joista yksi oli nimeltään Ihannehallitus. Kirjasen oli julkaissut Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura. Viivyin ullakolla, kunnes olin lukenut kirjasen loppuun. Olin lukemani perusteella täysin varma  siitä, että elämme todellakin aikaa, jota Raamattu sanoo ”viimeisiksi päiviksi”, ja että Jehova Jumala tekee pian lopun tästä asiainjärjestelmästä ja korvaa sen vanhurskaalla uudella maailmalla (2. Timoteukselle 3:1–5; 2. Pietarin kirje 3:13).

Erityisen suuren vaikutuksen minuun tekivät raamatulliset todisteet siitä, että uskolliset tulevat elämään ikuisesti maallisessa paratiisissa ja että tuossa uudessa maailmassa Jumalan valtakunnan hallinnon alaisuudessa ei ole enää kärsimystä eikä kuolemaa (Psalmit 37:9–11, 29; Ilmestys 21:3, 4). Lukiessani kiitin Jumalaa rukouksessa näistä asioista ja pyysin häntä ilmaisemaan minulle vaatimuksensa. Tajusin selvästi, että Jehova Jumala ansaitsi kokosieluisen antaumukseni (Matteus 22:37).

Toimin oppimani mukaisesti

Tämän jälkeen lopetin tupakoinnin, lakkasin juopottelemasta ja jätin uhkapelien pelaamisen. Kokosin yhteen lesken viisi lasta ja kolme nuorempaa sisarustani ja selitin heille, mitä olin kirjasesta oppinut. Pian me kaikki aloimme jakaa muille sitä vähäistä tietoa, joka meillä oli. Meidät tultiin tuntemaan paikkakunnalla Jehovan todistajina, vaikkemme olleet koskaan tavanneet ainoatakaan todistajaa. Heti alusta alkaen käytin joka kuukausi yli sata tuntia siihen, että kerroin toisille oppimistani ihmeellisistä asioista.

Muuan paikkakunnan ortodoksinen pappi valitti meistä pormestarille. Emme kuitenkaan tienneet, että joitakin päiviä aikaisemmin eräs nuori todistaja oli löytänyt kadonneen hevosen ja palauttanut sen omistajilleen. Tällaisen rehellisyyden ansiosta pormestari kunnioitti todistajia, ja hän kieltäytyi kuuntelemasta pappia.

Eräänä päivänä vuoden 1941 lokakuun paikkeilla, kun olin todistamassa torilla, joku kertoi läheisessä kaupungissa asuvasta Jehovan todistajasta, joka oli entinen poliisi nimeltä Christos Triantafillou. Menin tapaamaan häntä ja sain tietää, että hän oli ollut todistaja vuodesta 1932 saakka. Olin hyvin onnellinen, kun hän antoi minulle monia vanhoja Vartiotorni-seuran julkaisuja! Ne todella auttoivat minua edistymään hengellisesti.

Vuonna 1943 menin vesikasteelle Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi. Johdin tuolloin raamatuntutkisteluja kolmessa naapurikylässä: Dhravískosissa, Palaeokomissa ja Mavrolofosissa. Käytin tutkimisen apuna kirjaa Jumalan harppu. Aikanaan sain nähdä tälle alueelle muodostettavan neljä Jehovan todistajien seurakuntaa.

Saarnaamme esteistä huolimatta

Saksalaiset miehitysjoukot lähtivät Kreikasta vuonna 1944, ja jonkin verran myöhemmin voitiin alkaa olla yhteydessä Ateenassa sijaitsevaan Vartiotorni-seuran haaratoimistoon. Haaratoimistosta pyydettiin, että menisin saarnaamaan alueelle, missä tuskin kukaan oli kuullut Valtakunnan sanomaa. Sinne muutettuani työskentelin kolme kuukautta eräällä maatilalla ja käytin loppuvuoden sananpalvelukseen.

Tuona vuonna minua siunattiin siten, että sain nähdä äitini sekä naapurin lesken ja neljän hänen lapsistaan menevän kasteelle. Lesken nuorin tytär Marianthi kävi kasteella vuonna 1943, ja hänestä tuli rakas vaimoni tuon vuoden marraskuussa. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1974, myös isästäni tuli kastettu todistaja.

Vuoden 1945 alkupuolella saimme haaratoimistosta ensimmäisen monistetun Vartiotornin. Sen erikoisartikkelin otsikko oli ”Menkää, tehkää opetuslapsia kaikista kansoista” (Matteus 28:19; The Emphatic Diaglott). Jätimme viipymättä Marianthin kanssa kotimme työskennelläksemme kaukaisilla alueilla Strymonjoen itäpuolella. Myöhemmin saimme toisia todistajia työtovereiksemme.

Kävelimme kilometrikaupalla kylästä toiseen halki rotkojen ja yli vuorten, usein avojaloin. Teimme näin säästääksemme kenkiämme, sillä kun ne olisi käytetty loppuun, meillä ei olisi toisia niiden tilalle. Sisällissota runteli Kreikkaa vuosina 1946–49, ja matkustaminen oli tavattoman vaarallista. Ei ollut mitenkään  poikkeuksellista nähdä ruumiita lojumassa tien varressa.

Vaikeudet eivät lannistaneet meitä, vaan jatkoimme palvelustamme innokkaasti. Minusta tuntui usein samalta kuin psalmistasta, joka kirjoitti: ”Vaikka vaellan syvän varjon laaksossa, en pelkää mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinun keppisi ja sauvasi lohduttavat minua.” (Psalmit 23:4.) Viivyimme tuolloin poissa kotoa usein viikkokausia, ja toisinaan käytin sananpalvelukseen 250 tuntia kuukaudessa.

Palveluksemme Aidonochorissa

Vuonna 1946 kävimme korkealla vuorella sijaitsevassa Aidonochorin kylässä. Muuan siellä tapaamamme mies kertoi, että kylässä asui kaksi miestä, jotka halusivat kuulla Raamatun sanoman. Mutta koska mies pelkäsi naapureitaan, hän ei halunnut opastaa meitä heidän luokseen. Löysimme kuitenkin heidän kotinsa, ja meidät otettiin vieraanvaraisesti vastaan. Itse asiassa olohuone oli muutaman minuutin kuluttua pullollaan väkeä! He olivat joko sukulaisia tai hyviä ystäviä. Olin kerta kaikkiaan hämmästynyt siitä, miten tarkkaavaisina he istuivat kuuntelemassa meitä. Pian saimme tietää, että he olivat odottaneet innokkaasti saavansa yhteyden Jehovan todistajiin, mutta Saksan miehityksen aikaan ei tuolla seudulla ollut yhtään todistajaa. Mikä oli herättänyt heidän kiinnostuksensa?

Kaksi suvun päämiestä oli ollut paikallisen kommunistipuolueen huomattavia jäseniä, ja he olivat esittäneet ihmisille kommunistisia ajatuksia. Sitten he olivat löytäneet Vartiotorni-seuran julkaiseman kirjan nimeltä Hallitus. Kun he olivat lukeneet sen, he olivat vakuuttuneita siitä, että ainoa toivo täydellisen, vanhurskaan hallituksen aikaansaamiseksi oli Jumalan valtakunta.

Keskustelimme näiden miesten ja heidän ystäviensä kanssa puoleenyöhön asti. He olivat täysin tyytyväisiä niihin raamatullisiin vastauksiin, joita he saivat kysymyksiinsä. Pian tämän jälkeen kylän kommunistit kuitenkin juonittelivat tappaakseen minut, koska minua pidettiin vastuussa heidän entisten johtajiensa käännyttämisestä. Sivumennen sanoen mies, joka kertoi minulle kylän kahdesta kiinnostuneesta, oli itsekin joukossamme tuona ensimmäisenä iltana. Aikanaan hän edistyi Raamatun tuntemuksessa ja kävi kasteella, ja hänestä tuli myöhemmin kristitty vanhin.

Julmaa vainoa

Melko pian näiden entisten kommunistien tapaamisen jälkeen kaksi poliisia ryntäsi taloon, jossa pidimme kokousta. Aseilla uhaten he pidättivät meistä neljä ja veivät poliisiasemalle. Siellä komisario, jolla oli läheiset yhteydet ortodoksiseen pappiin, sätti meitä. Viimein hän kysyi, mitä oikein tekisi meidän kanssamme.

”Annetaan niille kunnon selkäsauna!” huusivat takanamme seisovat muut poliisit yhteen ääneen.

Tuolloin oli jo myöhäinen yö. Poliisit lukitsivat  meidät kellariin ja menivät viereiseen tavernaan. He tulivat takaisin melkoisen juopuneina, ja minut haettiin yläkertaan.

Kun näin, missä kunnossa he olivat, tajusin, että he voisivat minä hetkenä hyvänsä tappaa minut. Niinpä rukoilin Jumalaa, että hän antaisi minulle voimaa kestää mitä tahansa, mitä olisi edessäni. He ottivat puukeppejä, ja kuten kerroin alussa, alkoivat hakata jalkapohjiani. Sen jälkeen he pieksivät minut kokonaan ja heittivät sitten takaisin kellariin. Seuraavaksi he veivät ylös toisen uhrin ja alkoivat hakata häntä.

Käytin sillä välin tilaisuutta hyväkseni ja valmistin kahta muuta nuorta todistajaa kohtaamaan edessä olevan koetuksen. Mutta poliisit päättivätkin viedä minut takaisin yläkertaan. He riisuivat vaatteet yltäni, ja viisi heistä pieksi minua noin tunnin ajan ja talloi myös päätäni armeijan saappaillaan. Sen jälkeen he heittivät minut portaita alas, ja makasin siinä tajuttomana puolisen vuorokautta.

Kun meidät lopulta vapautettiin, muuan kylässä asuva perhe tarjosi meille yösijan ja huolehti meistä. Seuraavana päivänä lähdimme kotimatkalle. Olimme pieksemisen takia niin loppuun ajettuja ja nääntyneitä, että matka, joka normaalisti kesti jalkaisin kuljettuna kaksi tuntia, vei meiltä kahdeksan tuntia. Olin iskujen takia niin turvonnut, että Marianthi ei ollut tuntea minua.

Kasvua vastustuksesta huolimatta

Vuonna 1949, kun sisällissota oli vielä meneillään, muutimme Tessalonikaan. Minut määrättiin apulaisseurakunnanpalvelijaksi yhteen kaupungin neljästä seurakunnasta. Vuoden kuluttua seurakunta oli kasvanut sellaisiin mittoihin, että muodostimme uuden seurakunnan, johon minut määrättiin seurakunnanpalvelijaksi eli esivalvojaksi. Tämä uusi seurakunta lähes kaksinkertaistui vuodessa, ja jälleen muodostettiin uusi seurakunta!

Jehovan todistajien määrän lisääntyminen Tessalonikassa suututti vastustajia. Eräänä päivänä vuonna 1952, kun tulin töistä kotiin, oli talomme poltettu maan tasalle. Marianthi oli hädin tuskin selviytynyt hengissä. Kerroimme tuona iltana kokouksessa, miksi olimme tulleet likaisissa vaatteissa – olimme menettäneet kaiken muun. Kristityt veljemme olivat hyvin myötätuntoisia ja avuliaita.

Vuonna 1961 minut määrättiin matkatyöhön vierailemaan joka viikko eri seurakunnassa vahvistamassa veljiä hengellisesti. Seuraavat 27 vuotta Marianthi ja minä vierailimme Makedonian, Traakian ja Thessalian kierroksilla ja piireillä. Vaikka rakas vaimoni Marianthi olikin ollut käytännöllisesti katsoen sokea vuodesta 1948 lähtien, hän palveli rohkeasti rinnallani ja kesti monia uskonkoetuksia. Hänkin oli ollut pidätettynä, kuulusteltavana ja vangittuna monta kertaa. Sitten hänen terveytensä alkoi heiketä, ja taisteltuaan kauan aikaa syöpää vastaan hän kuoli vuonna 1988.

Tuona samana vuonna minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi Tessalonikaan. Olen palvellut Jehovaa nyt yli 56 vuoden ajan ja jaksan yhä työskennellä uutterasti ja osallistua kaikkiin sananpalveluksen muotoihin. Toisinaan olen johtanut viikoittain jopa 20:tä raamatuntutkistelua kiinnostuneille.

Olen oppinut ymmärtämään, että olemme tosiaan sen suuren opetusohjelman alussa, joka jatkuu Jehovan uuden maailman puolelle ja edelleen tuhannen vuoden ajan. Siksi uskonkin, että meidän ei ole nyt aika hidastaa vauhtia, vitkastella tai käyttää aikaamme omien lihallisten halujemme tyydyttämiseen. Kiitän Jumalaa, että hän on auttanut minua pitämään lupauksen, jonka aivan alkuvaiheessa annoin, sillä Jehova tosiaankin ansaitsee kokosieluisen antaumuksemme ja palveluksemme.

[Kuva s. 24]

Puhetta pitämässä saarnaamistyömme ollessa kiellon alaisena

[Kuva s. 25]

Vaimoni Marianthin kanssa