Elämäkerta

Jehova on turvani ja voimani

KERTONUT MARCEL FILTEAU

”Jos menet hänen kanssaan naimisiin, päädyt varmasti vankilaan.” Näin sanoivat ihmiset naiselle, jonka kanssa olin aikeissa avioitua. Syyn saat tietää kohta.

SIIHEN aikaan kun synnyin vuonna 1927, Kanadassa sijaitseva Québecin provinssi oli katolilaisuuden linnake. Nelisen vuotta myöhemmin Cécile Dufour, Jehovan todistajien kokoaikainen sananpalvelija, alkoi käydä kotonamme Montrealissa. Naapurimme uhkailivat häntä usein tämän johdosta. Hän joutuikin monta kertaa pidätetyksi ja sai osakseen huonoa kohtelua sen vuoksi, että saarnasi Raamatun sanomaa. Siten saimme nopeasti havaita seuraavien Jeesuksen sanojen pitävän paikkansa: ”Te tulette olemaan kaikkien kansakuntien vihan kohteita minun nimeni vuoksi.” (Matteus 24:9.)

Tuolloin monet pitivät ennenkuulumattomana sitä, että ranskalais-kanadalainen perhe jättäisi katolisen uskontonsa. Vaikkei vanhemmistani tullut koskaan kastettuja Jehovan todistajia, he totesivat pian, etteivät katolisen kirkon opetukset olleet sopusoinnussa Raamatun kanssa. Siksi he kannustivat kahdeksaa lastaan lukemaan todistajien kirjallisuutta ja tukivat niitä meistä, jotka asettuivat kannattamaan Raamatun totuutta.

Luja asenne vaikeina aikoina

Käydessäni vielä koulua vuonna 1942 aloin tosissani kiinnostua Raamatun tutkimisesta. Jehovan todistajien toiminta oli tuohon aikaan kiellettyä Kanadassa, koska he varhaiskristittyjen esimerkin mukaisesti eivät osallistuneet kansojen sotiin (Jesaja 2:4; Matteus 26:52). Vanhin veljeni Roland joutui työleirille, sillä hän kieltäytyi tarttumasta aseeseen silloin  riehuneen maailmansodan aikana.

Näihin aikoihin isäni antoi minulle ranskankielisen kirjan, jossa kuvailtiin, millaisia kärsimyksiä todistajat joutuivat kestämään Saksassa sen vuoksi, että he olivat kieltäytyneet tukemasta Adolf Hitlerin sotaretkiä. * Halusin samaistua näihin rohkeisiin nuhteettomuuden esimerkkeihin, joten aloin käydä Jehovan todistajien kokouksissa, joita pidettiin yksityiskodissa. Ennen pitkää minut kutsuttiin mukaan saarnaamaan. Otin kutsun vastaan täysin tietoisena siitä, että saattaisin joutua pidätetyksi ja vangituksi.

Rukoiltuani voimaa koputin ensimmäiselle ovelle. Sen avasi ystävällisen oloinen nainen, ja esiteltyäni itseni luin hänelle 2. Timoteuksen kirjeen 3:16:n sanat: ”Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja hyödyllinen.”

”Kiinnostaisiko teitä tietää tarkemmin, mitä Raamattu opettaa?” kysyin.

”Kyllä”, nainen vastasi.

Kerroin hänelle, että tulisin toisella kertaa ystäväni kanssa, joka tunsi Raamatun paremmin kuin minä, ja kävimmekin naisen luona seuraavalla viikolla. Tämän ensimmäisen kokemuksen jälkeen tunsin itseni varmemmaksi ja opin, ettemme suorita palvelusta omassa voimassamme. Kuten apostoli Paavali sanoi, me teemme sen Jehovan avulla. On ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, että ”se voima, joka ylittää tavanomaisen, – – [on] Jumalan eikä meistä itsestämme” (2. Korinttilaisille 4:7).

Siitä hetkestä saarnaamistyöstä tuli säännöllinen osa elämääni, samoin kuin pidätyksistä ja vangitsemisista. Ei ihme, että tulevalle morsiamelleni sanottiin, että jos hän menisi kanssani naimisiin, hän päätyisi varmasti vankilaan! Eivät pidätykset toisaalta mitään ylivoimaisia kokemuksia olleet. Kun olimme viettäneet yön vangittuina, joku todistaja tavallisesti maksoi takuut ja pääsimme pois.

Tärkeitä ratkaisuja

Huhtikuussa 1943 vihin elämäni Jehovalle ja kävin sen vertauskuvaksi vesikasteella. Sitten elokuussa 1944 olin läsnä ensimmäistä kertaa suuressa konventissa Buffalossa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa aivan Kanadan rajan tuntumassa. Yleisöä oli 25000, ja ohjelma kasvatti haluani ryhtyä tienraivaajaksi eli Jehovan todistajien kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi. Todistajien työtä koskeva kielto poistettiin Kanadassa toukokuussa 1945, ja seuraavassa kuussa alkoi tienraivaukseni.

Sitä mukaa kuin lisäsin palvelustani, tihentyivät kuitenkin myös pidätykset. Kerran minut laitettiin samaan selliin Mike Millerin  kanssa, joka oli palvellut Jehovaa pitkään ja uskollisesti. Istuimme betonilattialla ja juttelimme. Hengellisesti rakentava keskustelumme vahvisti minua valtavasti. Jälkeenpäin kuitenkin pohdin, että entä jos jonkin väärinkäsityksen vuoksi emme olisikaan olleet puheväleissä keskenämme? Tuona aikana, jonka vietin samassa sellissä tämän rakkaan veljen kanssa, sain yhden elämäni kauneimmista opetuksista: me tarvitsemme veljiämme, ja siksi meidän tulee olla anteeksiantavaisia ja huomaavaisia toisillemme. Muussa tapauksessa, kuten apostoli Paavali kirjoitti, ”jos – – jatkuvasti purette ja nielette toisianne, niin katsokaa, ettette tuhoa toisianne” (Galatalaisille 5:15).

Vuoden 1945 syyskuussa minut kutsuttiin Vartiotorni-seuran haaratoimistoon eli Beteliin, joka sijaitsi Torontossa Kanadassa. Siellä noudatettava hengellinen ohjelma oli erittäin rakentava ja uskoa vahvistava. Seuraavana vuonna minut siirrettiin Betelin maatilalle noin 40 kilometrin päähän haaratoimistosta pohjoiseen. Kun olin poimimassa mansikoita nuoren Anne Wolynecin kanssa, minua viehätti paitsi hänen kauneutensa myös hänen rakkautensa Jehovaan ja intonsa Hänen puolestaan. Kiinnyimme toisiimme, ja tammikuussa 1947 menimme naimisiin.

Seuraavat kaksi ja puoli vuotta olimme tienraivaajina Londonissa Ontariossa, minkä jälkeen siirryimme Cape Bretonin saarelle, missä olimme mukana muodostamassa seurakuntaa. Sitten vuonna 1949 meidät kutsuttiin Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 14. kurssille, jolla saimme valmennusta lähetystyötä varten.

Lähetystyössä Québecissä

Aiemmat Gileadin käyneet kanadalaiset lähetystyöntekijät oli lähetetty käynnistämään saarnaamistyötä Québeciin. Me ja 25 muuta 14. kurssin käynyttä liityimme heihin vuonna 1950. Lähetystyöntekijöiden lisääntynyt toiminta kiihdytti vainoa ja väkijoukkojen hyökkäyksiä, joihin roomalaiskatolisen kirkon johtajat yllyttivät ihmisiä.

Kaksi päivää siitä, kun olimme saapuneet ensimmäiselle määräalueellemme Rouynin kaupunkiin, Anne pidätettiin ja hänet pantiin poliisiauton takaosaan. Tämä oli hänelle uusi kokemus, sillä hän oli kotoisin eräästä pikkukylästä Manitoban provinssista Kanadasta, ja siellä poliiseja oli näkynyt vain harvakseltaan. Hän oli luonnollisesti peloissaan ja muisti sanat: ”Jos menet hänen kanssaan naimisiin, päädyt varmasti vankilaan.” Ennen paikalta poistumistaan poliisi kuitenkin löysi myös minut, ja jouduin samaan autoon. ”Onpa tosi mukava nähdä!” Anne huudahti. Hän oli kaikesta huolimatta ihmeen tyyni ja totesi: ”Näinhän apostoleillekin kävi, kun he saarnasivat Jeesuksesta.” (Apostolien teot 4:1–3; 5:17, 18.) Pääsimme myöhemmin samana päivänä vapaiksi takuita vastaan.

Noin vuotta myöhemmin, kun olimme saarnaamassa talosta taloon uudella alueellamme Montrealissa, kuulin hälinää kadun varrelta ja näin vihaisen ihmisjoukon heittelevän kiviä. Kun menin auttamaan Annea ja hänen kanssaan ollutta todistajaa, paikalle ilmaantui poliisi. Sen sijaan että olisi pidätetty rähinöitsijöitä, poliisi pidätti Annen ja hänen toverinsa! Ollessaan vangittuna Anne muistutti tälle uudelle todistajalle, että he kokivat nyt Jeesuksen sanojen paikkansapitävyyden: ”Te tulette olemaan kaikkien ihmisten vihan kohteita minun nimeni vuoksi.” (Matteus 10:22.)

Yhdessä vaiheessa Québecin oikeusistuimissa oli vireillä 1700 juttua Jehovan todistajia vastaan. Yleisin syyte oli se, että levitimme kumouksellista kirjallisuutta tai että levitimme kirjallisuutta ilman lupaa. Seurauksena oli, että Vartiotorni-seuran lakiosasto pani vireille oikeusjutun Québecin hallitusta vastaan. Vuosien oikeustaistelun jälkeen Jehova antoi meille kaksi suurta voittoa Kanadan korkeimmassa oikeudessa. Joulukuussa 1950 peruttiin syytös, jonka mukaan kirjallisuutemme oli kumouksellista, ja lokakuussa 1953 vahvistettiin oikeutemme levittää kirjallisuutta ilman erillistä lupaa. Siten saimme hyvin kouriintuntuvan todisteen siitä, että Jehova on tosiaan ”turva ja  voima, helposti saatava apu ahdistusten aikana” (Psalmit 46:1).

Todistajien määrä on kasvanut Québecissä merkittävästi. Aloittaessani tienraivauksen vuonna 1945 meitä oli 356, ja nyt meitä on jo yli 24000! On käynyt aivan kuten Raamatussa on ennustettu: ”Mikään ase, joka valmistetaan sinua vastaan, ei menesty, ja jokaiselle kielelle, joka nousee tuomiolle sinua vastaan, sinä langetat tuomion.” (Jesaja 54:17.)

Työmme Ranskassa

Vuoden 1959 syyskuussa Anne ja minut kutsuttiin Ranskan Beteliin Pariisiin, ja minut nimitettiin painotoiminnan vastaavaksi. Siihen asti kun me saavuimme sinne tammikuussa 1960, kirjallisuus oli painettu kaupallisissa painoissa. Koska Vartiotorni oli tuolloin Ranskassa kielletty, painoimme lehden kerran kuussa 64-sivuisena kirjasena. Sen nimi oli ”Jehovan todistajien sisäinen tiedotuslehti”, ja se sisälsi kirjoitukset, jotka tutkittiin seurakunnissa kuukauden aikana. Vuosina 1960–67 saarnaamistyöhön osallistuvien määrä nousi Ranskassa 15439:stä 26250:een.

Aikanaan useimmat lähetystyöntekijät siirrettiin uusiin kohteisiin, osa ranskankieliseen Afrikkaan ja osa takaisin Québeciin. Koska Anne oli huonossa kunnossa ja tarvitsi leikkausta, me palasimme Québeciin. Kolmen vuoden hoidon jälkeen Annen terveys oli palautunut. Minut nimitettiin kierrostyöhön, mikä merkitsi vierailemista eri seurakunnissa joka viikko antamassa hengellistä rohkaisua.

Lähetystyötä Afrikassa

Joidenkin vuosien kuluttua, vuonna 1981, saimme iloksemme uuden lähetysalueen: meidät määrättiin Zaireen eli nykyiseen Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Asukkaat olivat köyhiä ja kokivat monia vaikeuksia. Saavuttuamme maahan siellä oli 25753 todistajaa, mutta tätä nykyä määrä on kivunnut yli 113000:n, ja vuonna 1999 oli Kristuksen kuoleman muistonvietossa 446362 henkeä!

Vuonna 1984 hankimme valtiolta parinsadan hehtaarin maa-alueen uutta haaratoimistoa varten. Joulukuussa 1985 järjestettiin pääkaupungissa Kinshasassa kansainvälinen konventti, jonne tuli 32000 osanottajaa eri puolilta maailmaa. Sen jälkeen papiston nostattama vastustus alkoi häiritä työtämme Zairessa. Maaliskuun 12. päivänä 1986 vastuullisille veljille ojennettiin kirje, jossa Zairen Jehovan todistajien yhdistys julistettiin laittomaksi. Tämän kaikkea toimintaamme koskevan kiellon oli allekirjoittanut silloinen presidentti, edesmennyt Mobutu Sese Seko.

Noiden yllättävien käänteiden vuoksi meidän täytyi soveltaa Raamatun neuvoa: ”Terävänäköinen on se, joka on nähnyt onnettomuuden ja sitten kätkeytyy.” (Sananlaskut 22:3.) Onnistuimme tuomaan paperin, painovärin, filmit, painolevyt ja kemikaalit maan ulkopuolelta ja painoimme julkaisumme Kinshasassa. Loimme myös oman levitysverkoston. Kun saimme järjestelmämme kuntoon, se toimi paremmin kuin valtion postilaitos!

Tuhansia todistajia pidätettiin ja monia kidutettiin julmasti. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta he kuitenkin kestivät sellaisen kohtelun ja pysyivät uskollisina. Minutkin pidätettiin, ja näin omin silmin, miten surkeissa oloissa veljien täytyi olla vankiloissa. Salainen poliisi ja viranomaiset painostivat meitä monesti kaikin mahdollisin keinoin, mutta Jehova avasi meille aina pakotien (2. Korinttilaisille 4:8).

Olimme piilottaneet kolmisentuhatta laatikollista kirjallisuutta erään liikemiehen varastoon. Kerran yksi hänen työntekijöistään antoi hänet kuitenkin ilmi salaiselle poliisille ja hänet pidätettiin. Kun häntä oltiin viemässä vankilaan, minä satuin autollani heidän reitilleen. Liikemies kertoi poliisille, että juuri minä olin järjestänyt kirjallisuuden sijoittamisen hänen varastoonsa. Niinpä poliisi pysäytti minut kuulustelua varten. Minua syytettiin siitä, että olin varastoinut laitonta kirjallisuutta tämän miehen tiloihin.

”Onko teillä yhtään kirjaa mukana?” kysyin.

”On tietenkin”, he vastasivat.

 ”Saisinko nähdä sellaisen?” kysyin sitten.

He antoivat minulle kirjan, ja minä näytin heille sisäsivua, jolla luki: ”Painettu Amerikan Yhdysvalloissa Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran toimesta.”

”Teillä on käsissänne Amerikan omaisuutta, joka ei kuulu Zairelle”, huomautin heille. ”Hallituksenne on kieltänyt Zairen Jehovan todistajien laillisen yhdistyksen muttei Yhdysvaltojen Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuraa. Teidän kannattaa siksi olla hyvin tarkkana, mitä teette näille julkaisuille.”

Pääsin menemään, koska heillä ei ollut oikeuden myöntämää pidätysmääräystä. Samana yönä haimme kirjallisuuden pois varastosta kahdella kuorma-autolla. Kun viranomaiset saapuivat paikalle seuraavana päivänä, he olivat hyvin tuohtuneita nähdessään varaston olevan tyhjä. Tässä vaiheessa he etsivät minua, koska nyt oikeus oli määrännyt minut pidätettäväksi. He löysivät minut, mutta koska heillä ei ollut autoa, ajoin vankilaan itse! Eräs toinen todistaja tuli mukanani, niin että hän saattoi ajaa autoni pois ennen kuin se takavarikoitaisiin.

Kahdeksan tunnin kuulustelujen jälkeen he päättivät karkottaa minut. Näytin heille kuitenkin kopiota hallitukselta saamastani kirjeestä, jossa vahvistettiin nimitykseni tehdä loppuselvitys laittomaksi julistetun Zairen Jehovan todistajien yhdistyksen varoista. Sain siksi jatkaa Betelissä.

Työmme oltua kiellettynä Zairessa neljä vuotta paineet johtivat siihen, että sain verta vuotavan mahahaavan, joka oli hengenvaarallinen. Siksi päätettiin, että lähtisin saamaan hoitoa Etelä-Afrikkaan. Siellä haaratoimisto piti minusta hyvää huolta, ja toivuin. Palveltuamme kahdeksan ikimuistoista, onnellista vuotta Zairessa muutimme Etelä-Afrikan haaratoimistoon vuonna 1989. Vuonna 1998 palasimme kotimaahamme, ja siitä lähtien olemme palvelleet taas Kanadan Betelissä.

Kiitollinen palveluksesta

Vietettyäni 54 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa tunnen suurta tyydytystä siitä, että käytin nuoruuden voimani Jehovan suurenmoiseen palvelukseen. Vaikka Annen on täytynyt kestää monia koettelevia oloja, hän ei ole valittanut vaan on tukenut kaikkea toimintaamme suuresti. Yhdessä olemme saaneet auttaa monia tuntemaan Jehovan, ja useat heistä ovat nyt kokoaikaisessa palveluksessa. On ilo nähdä joidenkin heidän lapsistaan ja jopa lastenlapsistaan palvelevan suurta Jumalaamme Jehovaa!

Olen vakuuttunut siitä, ettei maailma voi tarjota mitään niihin etuihin ja siunauksiin verrattavaa, joita Jehova on meille suonut. Olemme kyllä kohdanneet monia koettelemuksia, mutta ne ovat kaikki vahvistaneet uskoamme ja luottamustamme Jehovaan. Hän on totisesti osoittautunut voimakkaaksi torniksi, turvapaikaksi ja helposti saatavaksi avuksi ahdistusten aikana.

[Alaviite]

[Kuvat s. 26]

Yhdessä tienraivaajina vuonna 1947; Annen kanssa nykyään

[Kuva s. 29]

Zairessa tapaamamme ihmiset rakastivat Raamatun totuutta