Uskollisia ja pelottomia natsien sorron alla

Kesäkuun 17. päivänä 1946 lähetti Alankomaiden kuningatar Vilhelmiina eräälle Amsterdamissa asuvalle Jehovan todistaja -perheelle surunvalittelunsa. Hän halusi näin ilmaista kunnioituksensa perheen poikaa, Jacob van Bennekomia, kohtaan, jonka natsit olivat teloittaneet toisen maailmansodan aikana. Muutama vuosi sitten päätti Alankomaiden itäosassa sijaitsevan Doetinchemin kaupunginvaltuusto nimetä erään kadun Bernard Polmanin mukaan; hänkin oli sodan aikana teloitettu Jehovan todistaja.

MIKSI natsit vastustivat Jacobia, Bernardia ja muita Alankomaiden Jehovan todistajia toisen maailmansodan aikana? Entä mikä auttoi todistajia pysymään uskollisina vuosia kestäneen julman vainon aikana, niin että he lopulta saivat osakseen maanmiestensä ja kuningattaren ihailun ja kunnioituksen? Tarkastellaanpa joitakin tapahtumia, jotka johtivat Daavidin ja Goljatin välisen yhteenoton kaltaiseen asetelmaan Jehovan todistajien pienen ryhmän ja natsien suunnattoman sotakoneiston välillä.

Kiellon alaisuudessa mutta toimeliaampia kuin koskaan

Saksalaisjoukot hyökkäsivät Alankomaihin 10. toukokuuta 1940. Koska Jehovan todistajien kirjallisuudessa paljastettiin natsien pahat teot ja puollettiin Jumalan valtakuntaa, todistajien toiminta pyrittiin lopettamaan viipymättä. Ei ehtinyt kulua kolmeakaan viikkoa saksalaisten tunkeutumisesta maahan, kun he jo antoivat salaisen käskyn kieltää Jehovan todistajat. Kielto julkistettiin 10. maaliskuuta 1941 lehdistötiedotteessa. Siinä todistajia syytettiin siitä, että he kävivät kampanjaa ”kaikkia valtion ja kirkon laitoksia vastaan”.  Tämä johti siihen, että todistajien vastainen toiminta voimistui.

On kiinnostavaa, että vaikka pahamaineinen Gestapo eli salainen poliisi piti silmällä kaikkia uskontoja, se vainosi ankarasti ainoastaan yhtä kristillistä järjestöä. ”Vaino aina kuolemaan saakka kohdistui vain yhteen uskonnolliseen ryhmään: Jehovan todistajiin”, sanoo historioitsija tri Louis de Jong teoksessaan Het Koninkrijk der Nederlanden in de Tweede Wereldoorlog (Alankomaat toisen maailmansodan aikana).

Jehovan todistajien etsimisessä ja pidättämisessä Gestapoa avusti Hollannin poliisi. Lisäksi muuan matkavalvoja, joka oli peloissaan ryhtynyt luopioksi, antoi natseille tietoja entisistä uskonveljistään. Vuoden 1941 huhtikuun loppuun mennessä 113 todistajaa oli pidätetty. Oliko tämä saarnaamistyön loppu?

Vastaus löytyy salaiseksi luokitellusta dokumentista nimeltä Meldungen aus den Niederlanden (Raportteja Alankomaista), jonka Saksan Sicherheitspolizei (turvallisuuspoliisi) laati huhtikuussa 1941. Siinä sanotaan Jehovan todistajista: ”Kyseinen kielletty lahko toimii voimaperäisesti kaikkialla maassa järjestämällä laittomia kokouksia ja kiinnittämällä ympäriinsä lehtisiä, jotka sisältävät iskulauseita, esimerkiksi ’On rikos vainota Jumalan todistajia’ ja ’Jehova rankaisee vainoojia ikuisella tuholla’.” Paria viikkoa myöhemmin sama taho raportoi, että ”vaikka turvallisuuspoliisi on tehostanut voimakeinoja raamatuntutkijoita vastaan, heidän toimintansa vain lisääntyy”. Pidätetyksi tulemisen pelosta huolimatta todistajat jatkoivat työtään ja levittivät yksistään vuonna 1941 yli 350000 julkaisua!

Minkä ansiosta vaivaisella muutaman sadan todistajan pienellä mutta kasvavalla ryhmällä oli rohkeutta vastustaa pelottavia vihollisiaan? Muinoin eläneen uskollisen profeetan Jesajan tavoin nuo todistajat pelkäsivät Jumalaa eivätkä ihmistä. He luottivat täysin niihin rauhoittaviin sanoihin, jotka Jehova esitti Jesajalle: ”Minä – juuri minä lohdutan teitä. Kuka olet sinä, että sinun pitäisi pelätä kuolevaista ihmistä?” (Jesaja 51:12.)

Pelottomuus herättää kunnioitusta

Vuoden 1941 loppuun mennessä pidätettyjen todistajien määrä oli noussut 241:een. Harva kuitenkaan antoi myöten ihmispelolle. Saksan salaisen poliisin surullisenkuuluisan jäsenen Willy Lagesin kerrotaan sanoneen, että ”90 prosenttia Jehovan todistajista kieltäytyi paljastamasta mitään, kun taas muista uskonnollisista ryhmistä vain hyvin  harvoilla oli lujuutta pysyä vaiti”. Hollantilainen pappi Johannes J. Buskes, joka oli yhtaikaa vankilassa joidenkin todistajien kanssa, vahvistaa Lagesin lausunnon. Vuonna 1951 Buskes kirjoitti:

”Aloin tuolloin kunnioittaa heitä suuresti, koska he luottivat Jumalaan ja koska heillä oli niin luja usko. En koskaan unohda erästä nuorta miestä – hän oli korkeintaan 19-vuotias. Hän oli levittänyt lehtisiä, joissa ennustettiin Hitlerin ja kolmannen valtakunnan tuhoa. – – Hän olisi voinut päästä vapaaksi puolen vuoden kuluessa, jos hän olisi luvannut pysyä erossa tällaisesta toiminnasta. Hän kieltäytyi jyrkästi, ja hänet tuomittiin määräämättömäksi ajaksi pakkotyöhön Saksaan. Tiesimme hyvin, mitä se tarkoitti. Kun tuli seuraava aamu ja lähdön aika ja me hyvästelimme hänet, kerroin hänelle, että pitäisimme hänet mielessämme ja rukoilisimme hänen puolestaan. Hän sanoi vain: ’Älkää huolehtiko minusta. Jumalan valtakunta tulee varmasti.’ Tällainen tapaus jää lähtemättömästi mieleen, vaikka olisi kuinka Jehovan todistajien opetuksia vastaan.”

Julmasta vastustuksesta huolimatta todistajien määrä jatkoi kasvuaan. Kun heitä hieman ennen toista maailmansotaa oli noin 300, oli määrä vuonna 1943 noussut jo 1379:ään. Ikävä kyllä tuon vuoden loppuun mennessä yli 350 pidätetystä todistajasta 54 oli kuollut keskitysleireillä. Ja vuonna 1944 eri keskitysleireillä oli vielä 141 hollantilaista Jehovan todistajaa.

Viimeinen vuosi natsivainoa

Kun liittoutuneet tekivät maihinnousun Normandiaan 6. kesäkuuta 1944, alkoi todistajien vainon viimeinen vuosi. Sodassa natsit ja heidän kätyrinsä oli ajettu seinää vasten. Olisi voinut luulla, että tässä tilanteessa viattomien kristittyjen ahdistaminen olisi jätetty. Tuon vuoden aikana pidätettiin kuitenkin vielä 48 todistajaa ja surmattiin 68 vangittua todistajaa. Yksi heistä oli alussa mainittu Jacob van Bennekom.

Kahdeksantoistavuotias Jacob oli yksi niistä 580:stä, jotka kastettiin Jehovan todistajaksi vuoden 1941 aikana. Pian kasteensa jälkeen hän sanoutui irti hyväpalkkaisesta työstään, joka vaati häntä tinkimään kristillisestä puolueettomuudestaan. Hän aloitti työt lähettinä ja ryhtyi kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi. Kuljettaessaan raamatullista kirjallisuutta hänet saatiin kiinni ja pidätettiin. Vuoden 1944 elokuussa 21-vuotias Jacob kirjoitti perheelleen Rotterdamissa sijaitsevasta vankilasta:

 ”Olen erittäin hyvässä kunnossa ja täynnä iloa. – – Minua on kuulusteltu nyt neljä kertaa. Kaksi ensimmäistä kertaa olivat melko rajuja ja minut hakattiin pahasti, mutta Herran antaman voiman ja ansaitsemattoman hyvyyden ansiosta en ole tähän mennessä paljastanut mitään. – – Olen voinut pitää jo puheitakin täällä, kaiken kaikkiaan kuusi, ja niillä on ollut yhteensä 102 kuulijaa. Jotkut heistä ovat hyvin kiinnostuneita, ja he ovat luvanneet heti vapauduttuaan jatkaa tämän asian parissa.”

Jacob vietiin 14. syyskuuta 1944 Amersfoortissa Alankomaissa sijaitsevaan keskitysleiriin. Sielläkin hän jatkoi saarnaamista. Eräs hänen vankitovereistaan muistelee: ”Vangit keräsivät vartijoiden pois heittämiä tupakantumppeja ja käärivät savukkeita Raamatun sivuista. Silloin tällöin Jacob pystyi lukemaan muutaman sanan Raamattua sivusta, josta oli tarkoitus tehdä savukkeita. Hänellä oli tapana saarnata meille heti näiden sanojen pohjalta. Ennen pitkää aloimme kutsua häntä ’raamattumieheksi’.”

Lokakuussa 1944 Jacob komennettiin suuren vankiryhmän kanssa kaivamaan ansoja panssarivaunuille. Jacob kieltäytyi työstä, sillä hänen omatuntonsa ei sallinut hänen tukea sotaponnisteluja. Vaikka vartijat uhkailivat häntä jatkuvasti, hän ei antanut periksi. Lokakuun 13. päivänä yksi upseereista tuli hakemaan hänet yksinäissellistä takaisin työmaalle. Jälleen Jacob pysyi lujana. Lopulta häntä käskettiin kaivamaan oma hautansa ja hänet ammuttiin.

Todistajien metsästys jatkuu

Jacobin ja muiden todistajien rohkea kanta suututti natseja ja käynnisti uuden todistajien jahdin. Yksi heidän maalitauluistaan oli 18-vuotias Evert Kettelarij. Ensiksi hänen onnistui päästä karkuun ja piiloutua, mutta myöhemmin hänet pidätettiin ja häntä hakattiin pahasti, jotta hän olisi kertonut tietoja muista todistajista. Hän kieltäytyi, minkä vuoksi hänet lähetettiin pakkotyöhön Saksaan.

Samassa kuussa, lokakuussa 1944, poliisi alkoi etsiä Evertin sisaren miestä, Bernard Luimesia. Kun he löysivät hänet, hän oli kahden muun todistajan, Antonie Rehmeijerin ja  Albertus Bosin, seurassa. Albertus oli jo aikaisemmin viettänyt 14 kuukautta keskitysleirillä. Heti vapauduttuaan hän oli kuitenkin jatkanut innokkaasti saarnaamistyötä. Ensiksi natsit pieksivät nämä kolme miestä pahasti, minkä jälkeen heidät ammuttiin. Vasta sodan loputtua heidän ruumiinsa löydettiin ja haudattiin uudelleen. Pian sodan jälkeen monet paikallislehdet kirjoittivat tästä teloituksesta. Eräs sanomalehti kirjoitti, että nämä kolme todistajaa olivat toistuvasti kieltäytyneet tekemästä natseille mitään Jumalan lain vastaista palvelusta ja lisäsi: ”Tästä heidän täytyi maksaa hengellään.”

Alussa mainittu Bernard Polman pidätettiin samoihin aikoihin, 10. marraskuuta 1944, ja lähetettiin työskentelemään erään sotahankkeen hyväksi. Hän oli pakkotyöläisten joukossa ainoa todistaja ja ainoa, joka kieltäytyi työstä. Vartijat kokeilivat erilaisia menetelmiä, jotta he olisivat saaneet hänet tekemään myönnytyksen. Hänelle ei annettu yhtään ruokaa. Häntä hakattiin julmasti pampuilla, lapiolla ja kiväärinperällä. Lisäksi hänet pakotettiin kahlaamaan polvenkorkuisessa kylmässä vedessä, minkä jälkeen hänet suljettiin märissä vaatteissa yöksi kosteaan kellariin. Bernard ei kuitenkaan antanut periksi.

Kahden Bernardin sisaren, jotka eivät olleet Jehovan todistajia, annettiin vierailla hänen luonaan. He pyysivät häntä muuttamaan mielensä, mutta se ei saanut häntä järkkymään. Kun he kysyivät Bernardilta, voisivatko he tehdä jotakin hänen hyväkseen, tämä vastasi, että he voisivat mennä kotiin ja tutkia Raamattua. Sen jälkeen hänen vainoojansa sallivat hänen raskaana olevan vaimonsa vierailla hänen luonaan. He toivoivat, että tämä olisi murtanut hänen vastarintansa. Mutta se, että Bernard sai nähdä vaimonsa ja kuulla hänen rohkaisevat sanansa, vain vahvisti hänen päätöstään pysyä uskollisena Jumalalle. Marraskuun 17. päivänä 1944 viisi sotilasta ampui Bernardin muiden pakkotyöläisten edessä. Vastuussa oleva upseeri oli niin raivon vallassa, että vaikka Bernard makasi jo kuolleena ruumis täynnä luoteja, hän otti vielä oman revolverinsa ja ampui Bernardin molempien silmien läpi.

Vaikka tämä raaka teloitus järkytti siitä kuulleita todistajia, he pysyivät uskollisina ja pelottomina ja aktiivisina kristillisessä palveluksessa. Eräs pieni Jehovan todistajien seurakunta, joka kokoontui lähellä Bernardin teloituspaikkaa, raportoi pian hänen kuolemansa jälkeen: ”Myrskyisestä säästä ja Saatanan asettamista vaikeuksista huolimatta olemme onnistuneet lisäämään toimintaamme. Kenttäpalvelustuntien määrä nousi 429:stä 765:een. – – Eräs veli pystyi saarnaamassa ollessaan antamaan hyvää todistusta tapaamalleen miehelle. Mies kysyi, edustiko veli samaa uskontoa kuin se mies, joka oli teloitettu ampumalla. Saatuaan myöntävän vastauksen hän huudahti: ’Mikä mies, mikä usko! Sellaista miestä minä kutsun uskon sankariksi!’”

Jehovan muistissa

Saksalaiset hävisivät sodan toukokuussa 1945 ja heidät ajettiin pois Alankomaista. Sodan aikaisesta julmasta vainosta huolimatta Jehovan todistajien määrä oli kasvanut muutamasta sadasta yli 2000:een. Historioitsija de Jong sanoo sota-aikana toimineista todistajista: ”Kidutuksesta ja uhkailusta huolimatta selvä valtaosa heistä ei suostunut kieltämään uskoaan.”

On siten ymmärrettävää, että jotkut viranomaiset ovat muistaneet Jehovan todistajia sen rohkean kannan vuoksi, jonka he ottivat natsihallinnon aikana. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että Jehova ja Jeesus tulevat muistamaan näiden sota-aikana eläneiden todistajien jalot teot (Heprealaisille 6:10). Lähestyvällä Jeesuksen Kristuksen tuhatvuotisella hallituskaudella nämä uskolliset ja pelottomat todistajat, jotka luopuivat hengestään Jumalan palveluksessa, herätetään muistohaudoista odotteenaan elää ikuisesti paratiisimaassa! (Johannes 5:28, 29.)

[Kuva s. 24]

Jacob van Bennekom

[Kuva s. 26]

Lehtileike, jossa kerrotaan Jehovan todistajat kieltävästä käskystä

[Kuvat s. 27]

Oikealla: Bernard Luimes; alla: Albertus Bos (vasemmalla) ja Antoine Rehmeijer; alinna: Seuran toimisto Heemstedessä