Elämäkerta

Valonkantajana monien kansakuntien keskuudessa

GEORGE YOUNGIN ELÄMÄNTARINA

KERTONUT RUTH YOUNG NICHOLSON

”Miksi sitten tämä hiljaisuus saarnastuoleissamme? – – Millaisia ihmisiä olisimme, jos pysyisimme vaiti vahvistettuamme oikeiksi nämä tiedot, joiden kirjoitan olevan totta? Älkäämme jättäkö ihmisiä tietämättömiksi, vaan julistakaamme totuutta anteeksi pyytelemättä ja salailematta.”

NUO sanat olivat ote isän 33-sivuisesta kirjeestä, jossa hän pyysi, että hänen nimensä poistettaisiin kirkonkirjoista. Oli vuosi 1913. Siitä lähtien hän eli vaiheikasta elämää palvellen valonkantajana monien kansakuntien keskuudessa (Filippiläisille 2:15). Olen pikkutytöstä lähtien kerännyt tietoja isän elämänvaiheista niin sukulaisilta kuin vanhoista asiakirjoistakin, ja ystävät ovat auttaneet minua liittämään palaset yhteen. Isän elämä muistuttaa mielestäni monella tapaa apostoli Paavalin elämää. Tuon ”kansakuntien apostolin” tavoin isä oli aina valmis matkustamaan viedäkseen Jehovan sanomaa kaikkien maiden ja saarten asukkaille (Roomalaisille 11:13; Psalmit 107:1–3). Kerron teille nyt isästäni George Youngista.

Varhaiset vuodet

Isä oli John ja Margaret Youngin, skottilaisten presbyteerien, nuorin poika. Hän syntyi 8. syyskuuta 1886, pian sen jälkeen kun perhe oli muuttanut Skotlannista Edinburghista Länsi-Kanadaan Brittiläisen Kolumbian provinssiin. Hänen kolme vanhempaa veljeään, Alexander, John ja Malcom, syntyivät Skotlannissa muutamaa vuotta aiemmin. Poikien pikkusisko Marion, josta he käyttivät lempinimeä Nellie, oli isää kaksi vuotta nuorempi.

Lapset saivat viettää onnellisen lapsuuden  maatilalla Saanichissa, joka sijaitsee Brittiläisessä Kolumbiassa lyhyen matkan päässä Victorian kaupungista. Samalla he oppivat kantamaan vastuuta. Esimerkiksi kun vanhemmat tulivat kotiin käytyään Victoriassa, ulkotyöt oli tehty ja koti oli siistissä kunnossa.

Aikanaan isä ja hänen veljensä kiinnostuivat kaivostoiminnasta ja puuntuotannosta. Youngin veljekset hankkivat hyvän maineen metsäalueiden puuntuoton arvioijina sekä puutavaran ostajina ja myyjinä. Isä oli vastuussa raha-asioista.

Lopulta isän taipumus hengellisyyteen sai hänet päättämään, että hän ryhtyisi presbyteerisaarnaajaksi. Noihin aikoihin Charles Taze Russellin, Siionin Vartiotornin traktaattiseuran ensimmäisen presidentin, sanomalehtisaarnat kuitenkin muuttivat hänen elämänsä täysin. Oppimansa perusteella isä kirjoitti ja lähetti alussa mainitun erokirjeen.

Isä osoitti raamatunjakeiden avulla ystävällisesti mutta selvästi, että kirkko oli väärässä opettaessaan, että ihmissielu on kuolematon ja että Jumala kiduttaa sieluja ikuisesti helvetissä. Hän kumosi myös kolminaisuusopin esittämällä todisteita siitä, että se oli ei-kristillistä alkuperää ja ettei sille löydy lainkaan tukea Raamatusta. Siitä pitäen hän osallistui Jeesusta Kristusta jäljitellen kristilliseen sananpalvelukseen ja käytti kaikkia kykyjään ja voimavarojaan Jehovan kunniaksi.

Vuonna 1917 isä alkoi palvella Vartiotorni-seuran alaisuudessa saarnaajaveljenä eli Jehovan todistajien silloisena matkaedustajana. Hän piti puheita ja esitti ”Kuvanäytös Luomisena” tunnettua elo- ja kuultokuvaesitystä eri kaupungeissa ympäri Kanadaa. Teatterit olivat isän vierailujen aikana täpötäynnä. Hänen matkasuunnitelmansa julkaistiin englanninkielisissä Vartiotorneissa vuoteen 1921 saakka.

Eräässä winnipegiläisessä sanomalehdessä kerrottiin, että evankelista Young puhui 2500 kuulijalle ja että monet eivät päässeet sisään, koska sali oli niin täynnä. Ottawassa hän puhui aiheesta ”Helvettiin ja takaisin!” Muuan paikalla ollut iäkkäänpuoleinen mies kertoi: ”Kun puhe oli pidetty, George Young pyysi joitakin rivissä istuvia pappeja lavalle keskustelemaan aiheesta hänen kanssaan, mutta yksikään heistä ei liikahtanut. Silloin tiesin, että olin löytänyt totuuden.”

Isä yritti mahduttaa vierailuihinsa niin paljon hengellistä toimintaa kuin mahdollista. Aina vierailun jälkeen hän kiirehti junalle ehtiäkseen matkasuunnitelman mukaiseen seuraavaan paikkaan. Liikkuessaan autolla hän lähti usein eteenpäin jo varhain ennen aamiaista. Sen lisäksi, että isä oli innokas, hän oli myös huomaavaisen miehen maineessa ja tunnettu kristillisistä teoistaan ja anteliaisuudestaan.

Niistä varhaisista konventeista, joissa isä oli läsnä, erityisen mieliinpainuva oli Albertan provinssissa Edmontonissa vuonna 1918 pidetty konventti. Koko perhe oli paikalla seuraamassa Nellien kastetta. Se oli myös viimeinen kerta, kun pojat olivat kaikki yhdessä. Kaksi vuotta myöhemmin Malcom kuoli  keuhkokuumeeseen. Malcomilla oli isänsä ja kolmen veljensä tavoin taivaallisen elämän toivo, ja he kaikki pysyivät uskollisina Jumalalle kuolemaansa saakka (Filippiläisille 3:14).

Ulkomaisille kentille

Kun isä oli vuoden 1921 syyskuussa saanut päätökseen saarnamatkansa Kanadassa, Vartiotorni-seuran silloinen presidentti Joseph F. Rutherford kehotti häntä jatkamaan samassa työssä Karibianmeren saarilla. ”Kuvanäytös Luominen” sai suotuisan vastaanoton kaikkialla, missä isä sen esitti. Hän kirjoitti Trinidadista: ”Paikka oli täpötäynnä, ja suuri määrä ihmisiä käännytettiin pois. Toisena iltana rakennus oli tungokseen asti täynnä ihmisiä.”

Sitten vuonna 1923 isä lähetettiin Brasiliaan. Siellä hän puhui suurille yleisöille, joskus palkatun tulkin välityksellä. Vartiotornissa (engl.) 15.12.1923 raportoitiin: ”Kesäkuun 1. päivän ja syyskuun 30. päivän välisenä aikana veli Young on pitänyt 21 yleistä kokousta, joissa on ollut läsnä yhteensä 3600 kuulijaa, ja 48 ystävien kokousta, joissa on ollut läsnä yhteensä 1100 kuulijaa, sekä levittänyt ilmaisia portugalinkielisiä julkaisuja jopa 5000 kappaletta.” Monet osoittivat kiinnostusta, kun isä piti puheen ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”.

Kun Brasiliassa vihittiin käyttöön uudet haaratoimistotilat 8. maaliskuuta 1997, vihkiäisiä varten valmistetussa esitteessä selostettiin: ”1923: George Young saapuu Brasiliaan. Hän perustaa haaratoimiston Rio de Janeiron keskustaan.” Raamatullista kirjallisuutta oli saatavana espanjaksi, mutta sitä tarvittiin myös portugaliksi, joka on Brasilian pääkieli. Niinpä 1. lokakuuta 1923 Vartiotornia alettiin julkaista portugalin kielellä.

Isä solmi Brasiliassa monta unohtumatonta tuttavuutta. Yksi tällainen tuttavuus oli varakas portugalilainen mies nimeltä Jacintho Pimentel Cabral, joka tarjosi kotinsa kokouspaikaksi. Jacintho omaksui pian Raamatun totuuden, ja myöhemmin hän alkoi työskennellä haaratoimistossa. Toinen oli Manuel da Silva Jordão, nuori portugalilainen puutarhuri. Isän pitämä esitelmä innosti hänet palaamaan Portugaliin ja ryhtymään kolporteeraajaksi (Jehovan todistajien kokoaikaisista sananpalvelijoista silloin käytetty nimitys).

Isä matkusteli junalla ympäri Brasiliaa ja onnistui tavoittamaan ihmisiä, jotka olivat osoittaneet kiinnostusta. Yhdellä matkallaan hän tapasi Bony ja Catarina Greenin. Hän viipyi heidän luonaan noin kaksi viikkoa, joiden aikana hän selitti heille Raamattua. Sen jälkeen ainakin seitsemän tuon perheen jäsentä kävi vesikasteella Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi.

Vielä yksi tuttavuus oli Sarah Bellona Ferguson, johon isä tutustui vuonna 1923. Sarah oli muuttanut nuorena tyttönä veljensä Erasmus Fulton Smithin ja muun perheensä kanssa Brasiliaan Yhdysvalloista vuonna 1867. Vuodesta 1899 lähtien hän oli saanut Vartiotornin säännöllisesti postitse. Isän vierailu tarjosi Sarahille, hänen neljälle lapselleen ja jollekulle, jota isä sanoi Sallie-tädiksi, kauan odotetun mahdollisuuden päästä kasteelle. Heidät kastettiin 11. maaliskuuta 1924.

Ennen pitkää isä siirtyi saarnaamaan muihinkin Etelä-Amerikan maihin. Hän kirjoitti Perusta 8. marraskuuta 1924: ”Olen juuri saanut jaettua 17000 traktaattia Limassa ja Callaossa.” Seuraavaksi hän lähti levittämään traktaatteja Boliviaan. Tuosta matkasta hän kirjoitti: ”Isämme siunaa näitä ponnistuksia. Eräs intiaani auttoi minua. Hän asuu Amazonin alkulähteillä ja vie mukanaan 1000 traktaattia ja joitakin kirjoja.”

Isän vaivannäön ansiosta Raamatun totuuden siemeniä kylvettiin moniin Keski- ja Etelä-Amerikan maihin. Vartiotornissa raportoitiin maaliskuussa 1925: ”George Young on nyt ollut Etelä-Ameriikassa melkein kaksi vuotta. – – Tällä rakkaalla veljellä on ollut etu saada viedä totuutta Punta Aronas’iin Magellanin salmen (Tulimaan ja Etelä-Ameriikan välillä) rannalla.” Isä oli käynnistämässä saarnaamistyötä myös Costa Ricassa, Panamassa ja Venezuelassa. Hän jatkoi saarnaamista siitä huolimatta, että hän  sai malarian ja hänen terveytensä heikkeni.

Seuraavaksi Eurooppaan

Maaliskuussa 1925 isä nousi laivaan, jonka määränpäänä oli Eurooppa. Hänen tavoitteensa oli levittää Espanjassa ja Portugalissa 300000 raamatullista traktaattia ja järjestää asiat kuntoon, niin että veli Rutherford voisi pitää siellä esitelmiä. Päästyään Espanjaan isä toi kuitenkin julki epäilyksensä siitä, kannattiko veli Rutherfordin pitää nämä esitelmät sellaisen uskonnollisen suvaitsemattomuuden vallitessa.

Vastaukseksi veli Rutherford kirjoitti Jesajan 51:16:n sanat: ”Olen pannut sanani sinun suuhusi ja olen peittänyt sinut käteni varjoon istuttaakseni taivaat ja laskeakseni maan perustukset ja sanoakseni Siionille: ’Sinä olet minun kansani.’” (Kuningas Jaakon käännös.) Siitä isä päätteli: ”Varmasti Herran tahto on, että teen niin kuin on sovittu ja jätän asiat sitten hänen käsiinsä.”

Toukokuun 10. päivänä vuonna 1925 veli Rutherford piti puheensa tulkin välityksellä Barcelonan Novedades-teatterissa. Kuulijoita oli yli 2000. Paikalla oli myös yksi valtion viranomainen sekä vartija, joka oli mukana lavalla. Samanlaista käytäntöä noudatettiin Madridissa, missä läsnäolijoita oli 1200. Näiden puheiden synnyttämä kiinnostus johti siihen, että Espanjaan perustettiin haaratoimisto, mikä tapahtui vuoden 1978 englanninkielisen Jehovan todistajien vuosikirjan mukaan ”George Youngin ohjauksessa”.

Toukokuun 13. päivänä 1925 veli Rutherford puhui Lissabonissa Portugalissa. Tuostakin vierailusta tuli loistava menestys, vaikka papit yrittivät keskeyttää kokouksen huutamalla ja rikkomalla tuoleja. Veli Rutherfordin pidettyä puheet Espanjassa ja Portugalissa isä jatkoi ”Luomisnäytöksen” esittämistä. Lisäksi hän pani alulle raamatullisen kirjallisuuden painamisen ja levittämisen noissa maissa. Vuonna 1927 hän ilmoitti, että hyvää uutista ”on julistettu kaikissa Espanjan kaupungeissa”.

Saarnaamassa Neuvostoliitossa

Isän seuraava lähetysalue oli Neuvostoliitto, minne hän saapui 28. elokuuta 1928. Hän kirjoitti 10. lokakuuta 1928 päivätyssä kirjeessään:

 ”Venäjälle tulo on totisesti saanut minut rukoilemaan sydämeni pohjasta: ’Tulkoon sinun valtakuntasi.’ Opin kieltä, mutta se on hidasta. Tulkkini on erittäin poikkeuksellinen mies: hän on juutalainen mutta uskoo Kristukseen ja rakastaa Raamattua. Minulle on sattunut muutama kiinnostava kokemus, mutta en tiedä, kuinka kauan minun annetaan olla täällä. Viime viikolla minun käskettiin lähteä 24 tunnin kuluessa, mutta sain järjestettyä asian niin, että voin viipyä pitempään.”

Isä sai kosketuksen joihinkin raamatuntutkijoihin Harkovassa, joka on nykyään Ukrainan suurimpia kaupunkeja. Kun he sitten tapasivat lämpimissä tunnelmissa, ilon kyyneleet nousivat heidän silmiinsä. He pitivät joka ilta pienen konventin, joka kesti puoleen yöhön saakka. Isä kirjoitti tästä tapaamisesta myöhemmin: ”Veliparat! Heidän ainokaiset kirjansa on takavarikoitu, ja viranomaiset ovat vihamielisiä, mutta he ovat onnellisia.”

Isän palveluksesta Neuvostoliitossa kerrottiin esitteessä, joka annettiin kaikille läsnäolijoille, kun lähelle Pietaria rakennetut Venäjän uudet haaratoimistotilat vihittiin käyttöön 21. kesäkuuta 1997. Esitteessä sanotaan, että isä lähetettiin Moskovaan ja hän sai luvan ”painattaa Venäjällä levitettäväksi 15000 kappaletta kirjasia Vapaus kansoille ja Missä ovat kuolleet?”

Venäjältä paluun jälkeen isä määrättiin saarnaajaveljeksi Yhdysvaltoihin. Hän kävi Etelä-Dakotassa muun muassa Nellena ja Verda Poolin kotona. Vuosia myöhemmin nämä sisarukset toimivat lähetystyöntekijöinä Perussa. He ilmaisivat arvostavansa syvästi isän väsymätöntä palvelusta ja totesivat: ”Noilla vanhan ajan veljillä oli totisesti tienraivaushenki, kun he lähtivät vieraisiin paikkoihin mukanaan hyvin vähän maallista omaisuutta mutta sydän täynnä rakkautta Jehovaan. Juuri se sai heidät tekemään, mitä he tekivät.”

Avioliitto ja uusi lähetysmatka

Vuosien varrella isä oli ollut kirjeenvaihdossa kanadalaisen Clara Hubbertin kanssa, joka oli kotoisin Ontariosta Manitoulinsaarelta. He molemmat olivat läsnä Columbuksen konventissa Ohiossa Yhdysvalloissa 26. heinäkuuta 1931, kun raamatuntutkijat omaksuivat nimen Jehovan todistajat (Jesaja 43:10–12). Viikon päästä siitä he menivät naimisiin. Pian isä oli taas poissa, toisella lähetysmatkalla Karibianmeren saarilla. Siellä hän auttoi järjestämään kokouksia ja valmentamaan muita talosta-taloon-palveluksessa.

 Äiti sai kuvia, kortteja ja kirjeitä Surinamesta, Saint Kittsistä ja monista muista paikoista. Kirjeissä isä kertoi saarnaamistyön etenemisestä ja joskus jotain kulloisenkin maan kasveista, linnuista ja muista eläimistä. Kesäkuussa 1932 isä sai Karibian-saarnamatkansa päätökseen ja matkusti takaisin Kanadaan tapansa mukaan laivalla kolmannessa luokassa. Sen jälkeen isä ja äiti osallistuivat kokoaikaiseen saarnaamistyöhön yhdessä. Talven 1932–33 he viettivät Ottawan alueella suuren kokoaikaisten sananpalvelijoiden ryhmän kanssa.

Lyhyeksi jäänyt perhe-elämä

Veljeni David syntyi vuonna 1934. Pikkupoikana hän seisoi aina äidin hatturasian päällä ja harjoitteli ”puheitaan”. Isänsä tavoin hän on osoittanut intoa Jehovan puolesta koko elämänsä ajan. Noihin aikoihin koko perhe vieraili seurakunnissa ympäri Kanadaa, ja matka taittui autolla, jonka katolle oli sidottu äänilaitteet. Minä synnyin vuonna 1938, kun isä palveli Brittiläisessä Kolumbiassa. David muistaa, kuinka isä laski minut sängyn päälle, minkä jälkeen he kaikki polvistuivat sen ympärille ja isä esitti minusta kiitosrukouksen.

Asuimme talven 1939 Vancouverissa isän vieraillessa seurakunnissa tuolla alueella. Niiden monien kirjeiden joukossa, joita olemme vuosien mittaan keränneet, on kirje, joka on päivätty 14. tammikuuta 1939 Vernonissa Brittiläisessä Kolumbiassa. Isä oli osoittanut sen Claralle, Davidille ja minulle ja kirjoittanut: ”Pieni suukko ja halaus.” Kirjeessä oli viesti meille jokaiselle. Hän kirjoitti siitä, miten eloa on paljon mutta työntekijöitä vähän (Matteus 9:37, 38).

Kun isä oli ollut matkansa jälkeen Vancouverissa viikon, hän menetti tajuntansa kokouksessa. Sen jälkeen tehty tutkimus paljasti, että hänellä oli syöpäkasvain aivoissa. Toukokuun 1. päivänä 1939 hän päätti maallisen vaelluksensa. Minä olin yhdeksän kuukauden ikäinen, ja David oli melkein viisivuotias. Rakas äitimme, jolla myös oli taivaallinen toivo, pysyi uskollisena Jumalalle kuolemaansa saakka. Hän kuoli 19. kesäkuuta 1963.

Se miten isä suhtautui siihen, että hän sai viedä hyvää uutista moniin maihin, käy kauniisti ilmi eräästä kirjeestä, jonka hän oli osoittanut äidille. Hän kirjoitti muun muassa: ”Jehova salli minun armollisesti mennä näihin maihin valoksi viemään Valtakunnan sanomaa. Ylistetty olkoon hänen pyhä nimensä. Hauraudessa, kykenemättömyydessä ja heikkoudessa tulee hänen kunniansa ilmeiseksi.”

Nyt George ja Clara Youngin lapset, lastenlapset ja myös lastenlasten lapset palvelevat ja rakastavat Jehova Jumalaa. Olen kuullut, että isä lainasi usein Heprealaiskirjeen 6:10:tä, jossa sanotaan: ”Jumala ei ole epävanhurskas, niin että hän unohtaisi teidän työnne ja sen rakkauden, jota olette osoittaneet hänen nimeään kohtaan.” Mekään emme ole unohtaneet, mitä isä teki.

[Kuva s. 23]

Isä (oikealla) kolmen veljensä kanssa

[Kuvat s. 25]

Isä (seisomassa) veljien Woodworthin, Rutherfordin ja Macmillanin kanssa

Alla: isä (reunimmaisena vasemmalla) ryhmäkuvassa veli Russellin kanssa

[Kuvat s. 26]

Isä ja äiti

Alla: hääpäivänä

[Kuva s. 27]

Davidin ja äidin kanssa joitakin vuosia isän kuoleman jälkeen