Elämäkerta

Minua on siunattu arvokkaalla perinnöllä

KERTONUT CAROL ALLEN

Olin yksin, ja puristin hienoa uutta kirjaani rintaani vasten. Minua alkoi pelottaa, ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Olin sentään vasta seitsenvuotias pikkutyttö ja lisäksi eksyksissä vieraassa kaupungissa kymmenientuhansien ihmisten joukossa.

MUISTOT tuosta lapsuudenkokemuksesta tulvahtivat elävinä mieleeni lähes 60 vuotta myöhemmin, kun olimme jonkin aikaa sitten mieheni Paulin kanssa vieraina kauniissa Vartiotornin koulutuskeskuksessa Pattersonissa New Yorkissa. Hänet oli kutsuttu sinne Jehovan todistajien matkavalvojien koulun toiselle kurssille.

Kun katselimme ympärillemme aurinkoisessa eteisaulassa, huomasin suuren näyttelytaulun, jossa luki ”KONVENTTEJA”. Suunnilleen sen keskellä oli vanha mustavalkoinen valokuva lapsista, jotka heiluttivat innoissaan tuota edellä mainitsemaani kirjaa, joka minulla oli lapsena! Luin nopeasti, mitä kuvatekstissä sanottiin: ”1941: Kun Saint Louisissa Missourissa alkoi aamupäiväohjelma, oli pääkatsomoon puhujalavan eteen kokoontunut 15000 lasta, jotka olivat 5–18-vuotiaita. – – Veli Rutherford ilmoitti uuden Lapset-kirjan julkaisemisesta.”

Jokaiselle lapselle annettiin oma kirja. Sitten kaikki palasivat vanhempiensa luokse – kaikki paitsi minä. Minä olin eksyksissä! Eräs ystävällinen paikannäyttäjä otti minut mukaansa, nosti minut seisomaan korkean lahjalaatikon päälle ja käski minun etsiä jotakuta, jonka tunsin. Tähyilin kiihkeästi ihmisjoukkoon, joka virtasi alas leveitä portaita. Yhtäkkiä tunnistin tutut kasvot. ”Bob-setä! Bob-setä!” Olin pelastunut! Bob Rainer kantoi minut vanhempieni luokse, jotka odottivat huolissaan.

 Elämääni muovanneita kaukaisia tapahtumia

Tuon näyttelytaulun näkeminen palautti mieleeni muistoja kaikesta siitä, mikä oli muovannut elämääni ja vaikuttanut myös siihen, että saatoimme viipyä jonkin aikaa Pattersonin viehättävissä tiloissa. Ajatukseni kääntyivät yli sadan vuoden takaisiin tapahtumiin, joista olin kuullut pääasiassa isovanhemmiltani ja vanhemmiltani.

Joulukuussa 1894 isänisäni Clayton J. Woodworthin kotona Scrantonissa Pennsylvanian osavaltiossa Yhdysvalloissa kävi eräs raamatuntutkijoiden eli silloisten Jehovan todistajien kokoaikainen sananpalvelija. Clayton oli vasta mennyt naimisiin. Hän kirjoitti Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran presidentille Charles Taze Russellille kirjeen, joka julkaistiin englanninkielisessä Vartiotornissa 15.6.1895. Hän selitti:

”Olemme nuori aviopari, ja olemme kuuluneet nimikristilliseen kirkkoon noin kymmenen vuotta, mutta nyt olemme uskoaksemme astumassa sen pimeydestä sen uuden päivän valoon, joka parhaillaan sarastaa Korkeimman vihkiytyneille lapsille. – – Kauan ennen kuin edes tapasimme toisemme, harras toiveemme oli palvella Herraa lähetystyöntekijöinä ulkomaisella kentällä, jos se sattuisi olemaan hänen tahtonsa.”

Onneksemme myös äitini isovanhemmat Sebastian ja Catherine Kresge kuuntelivat, kun kaksi Vartiotorni-seuran edustajaa toi Raamatun sanoman vuonna 1903 sille suurelle maatilalle, jolla he asuivat kauniilla Poconovuorilla Pennsylvaniassa. Lisäksi maatilalla asuivat heidän tyttärensä Cora ja Mary miestensä Washington ja Edmund Howellin kanssa. Nuo Seuran edustajat, Carl Hammerle ja Ray Ratcliffe, viipyivät heidän luonaan kokonaisen viikon ja opettivat heille monia asioita. Kaikki kuusi perheenjäsentä kuuntelivat ja ottivat selvää asioista, ja pian heistä tuli innokkaita raamatuntutkijoita.

Vielä samana vuonna Cora ja Washington Howell saivat tyttären, jolle he antoivat nimen Catherine. Se miten hän lopulta päätyi naimisiin isäni Clayton J. Woodworth nuoremman kanssa, on kiinnostava ja mielestäni myös paljonpuhuva tarina. Se kertoo isoisäni Clayton J. Woodworth vanhemman rakkautta heijastavasta tarkkanäköisyydestä ja isällisestä huolenpidosta.

Isäni saa rakkaudellista apua

Isäni Clayton nuorempi syntyi Scrantonissa vuonna 1906 suunnilleen 80 kilometrin päässä Howellien maatilalta. Noina varhaisina vuosina isoisä Woodworth tutustui läheisesti suureen Howellin perheeseen, ja hän nautti usein heidän kuulusta vieraanvaraisuudestaan. Hän oli suuri apu tuon alueen raamatuntutkijoille. Aikanaan isoisää pyydettiin vihkimään Howellien kolme poikaa, ja oman poikansa tulevaisuus mielessään hän huolehti siitä, että tämä tuli mukaan noihin kaikkiin häihin.

Isä ei osallistunut tuohon aikaan aktiivisesti raamatuntutkijoiden sananpalvelukseen. Hän kyllä kyyditsi isoisää tämän ollessa palveluksessa, mutta isoisän kannustuksesta huolimatta hän ei osallistunut siihen itse. Isän kiinnostus musiikkiin ohitti tuolloin kaikki muut kiinnostuksen kohteet, ja hän eteni kohti ammattimuusikon uraa.

Myös Cora ja Washington Howellin tyttärestä Catherinesta oli tullut taitava muusikko, joka  soitti pianoa ja antoi pianotunteja. Mutta juuri kun ammattilaisura oli avautumaisillaan hänen eteensä, hän luopui tuosta tavoitteesta ja ryhtyi kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi. Isoisällä ei olisi voinut olla mielessään parempaa puolisoa pojalleen – ainakaan minun näkökannaltani! Isä meni kasteelle, ja puoli vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1931, hän avioitui äidin kanssa.

Isoisä oli aina ylpeä poikansa musiikillisesta lahjakkuudesta. Hän oli ikionnellinen, kun isää pyydettiin valmentamaan sen ison konventtiorkesterin ydinjoukkoa, joka soitti vuoden 1946 kansainvälisessä konventissa Clevelandissa Ohiossa. Sen jälkeen isä johti orkesteria monissa muissakin Jehovan todistajien konventeissa.

Isoisän oikeudenkäynti ja vankilatuomio

Paul ja minä huomasimme Pattersonin eteisaulassa myös sellaisen näyttelytaulun, johon kuului tämän viereisen sivun kuva. Tunnistin kuvan heti, koska isoisä lähetti minulle yhden sellaisen pitkälti yli 50 vuotta sitten. Hän seisoo siinä äärimmäisenä oikealla.

Isänmaallisen hysterian ollessa vallalla ensimmäisen maailmansodan aikana Vartiotorni-seuran presidentti Joseph F. Rutherford (istumassa keskellä) ja seitsemän muuta kuvassa olevaa raamatuntutkijaa vangittiin väärin perustein eikä heitä suostuttu vapauttamaan takuita vastaan. Heitä vastaan esitetyt syytteet koskivat pääasiassa joitakin osuuksia Raamatun tutkielmien seitsemännestä osasta nimeltä Täyttynyt salaisuus. Noiden osuuksien käsitettiin virheellisesti vastustavan Yhdysvaltojen osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan.

Charles Taze Russell oli kirjoittanut Raamatun tutkielmien kuusi ensimmäistä osaa useiden vuosien kuluessa, mutta hän ei ehtinyt kirjoittaa seitsemättä osaa ennen kuolemaansa. Niinpä hänen muistiinpanonsa annettiin isoisälle ja eräälle toiselle raamatuntutkijalle, ja he kirjoittivat seitsemännen osan. Se julkaistiin vuonna 1917 ennen sodan loppumista. Oikeudenkäynnissä isoisälle ja useimmille muille syytetyille langetettiin kullekin neljä 20 vuoden tuomiota, jotka oli määrä kärsiä samanaikaisesti.

Pattersonin eteisaulassa kuvan ohessa selitetään: ”Yhdeksän kuukauden kuluttua siitä, kun Rutherford ja hänen toverinsa oli tuomittu – ja kun sota oli ohi – muutoksenhakutuomioistuin määräsi 21. maaliskuuta 1919 vapauttamaan kaikki kahdeksan vastaajaa takuita vastaan, ja 26. maaliskuuta heidät vapautettiinkin Brooklynissa kukin 10000 dollarin takuusummaa vastaan.  J. F. Rutherford ja muut vapautettiin syytteistä 5. toukokuuta 1920.”

Sen jälkeen kun nuo kahdeksan oli tuomittu, mutta ennen kuin heidät lähetettiin liittovaltion kuritushuoneeseen Atlantaan Georgiaan, he viettivät muutaman ensimmäisen päivän vankeusajastaan Raymond Streetin vankilassa Brooklynissa New Yorkissa. Sieltä isoisä kirjoitti kirjeen, jossa hän kertoi asuvansa ”sanoinkuvaamattoman lian ja epäjärjestyksen keskellä” sellissä, joka oli kooltaan vajaat 2 metriä kertaa 2,5 metriä. Hän kertoi: ”Saatavilla on pino sanomalehtiä, ja jos niihin ensin olisikin aikeissa suhtautua kevyesti, niin pian tajuaa, että nuo paperit ovat saippuan ja pesurievun ohella ainoa keino pysytellä puhtaana ja säilyttää itsekunnioituksensa.”

Kaikesta huolimatta isoisä säilytti huumorintajunsa. Hän esimerkiksi sanoi vankilaa ”Hôtel de Raymondieksi” ja ilmoitti: ”Lähden täältä heti, kun huonevaraukseni päättyy.” Hän kertoi myös käynneistään kävelypihalla. Kerran hän pysähtyi siksi aikaa kun joku toinen kampasi hänen tukkansa, ja sillä välin taskuvaras sieppasi hänen taskukellonsa. Mutta kuten hän kirjoitti, ”ketju katkesi, ja sain kellon pelastettua”. Kun olin käymässä Brooklynin Betelissä vuonna 1958, Grant Suiter, Vartiotorni-seuran silloinen sihteeri-rahastonhoitaja, pyysi minut toimistoonsa ja antoi minulle tuon kellon. Se on minulla vieläkin tallessa.

Vaikutus isään

Kun isoisä vangittiin epäoikeudenmukaisesti vuonna 1918, isä oli vasta 12-vuotias. Isoäiti muutti isän kanssa pois kotoa oman äitinsä ja kolmen sisarensa luokse. Isoäidin tyttönimi oli Arthur, ja hänen sukunsa väitti ylpeästi, että Yhdysvaltain 21. presidentti Chester Alan Arthur oli heidän sukulaisensa.

Isoisä Woodworthin saatua pitkän tuomion väitetyistä rikoksista Yhdysvaltoja vastaan Arthurit olivat selvästikin sitä mieltä, että hän oli häpäissyt heidän nimensä. Se oli tunneperäisesti raskasta aikaa isälleni. Tuollainen kohtelu saattoi olla syy siihen, että hän ensin empi osallistua julkiseen sananpalvelukseen.

Kun isoisä vapautettiin vankilasta, hän muutti perheineen Scrantonissa Quincy Streetillä sijaitsevaan suureen rapattuun taloon. Lapsena opin tuntemaan hyvin sekä sen että isoäidin kauniit posliiniastiat. Me sanoimme niitä hänen pyhiksi astioikseen, koska niitä ei saanut tiskata kukaan muu kuin hän itse. Isoäidin kuoltua vuonna 1943 äiti käytti niitä usein, kun meille tuli vieraita.

Ahkerana Valtakunnan palveluksessa

Eräänä toisena päivänä törmäsin Pattersonissa kuvaan, jossa veli Rutherford puhui Cedar Pointin konventissa Ohiossa vuonna 1919. Siellä hän kannusti kaikkia osallistumaan innokkaasti Jumalan valtakunnan julistamiseen ja käyttämään konventissa julkaistua uutta lehteä, Kultaista Aikaa (suom. vuonna 1921). Isoisä nimitettiin sen päätoimittajaksi, ja hän kirjoitti siihen aina 1950-luvun vaihteeseen saakka, melkein kuolemaansa asti. Vuonna 1937 tuon lehden nimi vaihtui Lohdutukseksi (suom. vuonna 1940), ja vuonna 1946 se sai nimen Herätkää! (suom. vuonna 1951).

Isoisä kirjoitti aina vuorotellen kaksi viikkoa kotonaan Scrantonissa ja kaksi viikkoa Vartiotorni-seuran päätoimistossa Brooklynissa noin 240 kilometrin päässä kotoa. Isä muistaa, että isoisän kirjoituskoneen naputus kuului monesti jo aamuviideltä. Silti isoisä suhtautui vakavasti myös vastuuseen osallistua saarnaamistyöhön. Hän jopa suunnitteli miehille liivit, joiden suurissa sisätaskuissa saattoi pitää raamatullista  kirjallisuutta. Enoni 94-vuotiaalla vaimolla Naomi Howellilla on vieläkin yhdet tuollaiset liivit. Isoisä suunnitteli myös kirjakassin naisille.

Kerran erään vilkkaan raamatullisen keskustelun jälkeen veli, jonka kanssa isoisä oli palveluksessa, sanoi: ”C. J., teit yhden virheen.”

”Minkä virheen?” isoisä kysyi. Hän tarkisti liiviensä taskut, ja molemmat olivat tyhjät.

”Unohdit tarjota hänelle Kultaisen Ajan tilausta.” He saivat makoisat naurut tuumatessaan, että päätoimittaja oli unohtanut tarjota omaa lehteään.

Muistoja lapsuus- ja nuoruusvuosilta

Muistan, kuinka istuin lapsena isoisän sylissä ja hän kertoi minulle ”Sormisatua” pieni käteni omassaan. Hän aloitti ”Pekka Peukalosta”, siirtyi ”Eetu Etusormeen” ja kävi läpi kaikki sormet kertoen niistä jotakin erityistä. Sitten hän kietoi ne kaikki hellästi yhteen ja sanoi, mikä oli opetus: ”Yhteistyössä voima verraton, kun toinen toisen apuna on.”

Mentyään naimisiin vanhempani muuttivat Clevelandiin Ohioon, ja siellä he tutustuivat Ed ja Mary Hooperiin, joiden perheet olivat olleet raamatuntutkijoita vuosisadan vaihteesta lähtien. Vanhempani ja Ed-setä ja Mary-täti, joiksi minä heitä sanoin, olivat erottamattomia. Hooperit olivat menettäneet ainoan lapsensa, pikku tytön, joten kun minä tulin mukaan kuvaan vuonna 1934, minusta tuli heidän ”lempityttönsä”. Kasvu tuollaisessa hengellisesti antoisassa ympäristössä vaikutti minuun niin, että vihkiydyin Jehovalle ja kävin kasteella ennen kuin täytin kahdeksan.

Raamatun lukeminen kuului elämääni jo varhain. Jesajan 11:6–9:n kuvaus elämästä Jumalan uudessa maailmassa oli yksi lempiraamatunkohdistani. Päätin ensimmäistä kertaa yrittää lukea Raamatun läpi vuonna 1944, kun olin saanut oman American Standard Version -käännökseni, josta julkaistiin erikoispainos Buffalossa New Yorkissa pidetyssä konventissa. Luin aivan innoissani tuota käännöstä, johon Jumalan nimi Jehova oli palautettu oikealle paikalleen melkein 7000 kohtaan ”Vanhan testamentin” puolella.

Viikonloput olivat onnellista aikaa. Vanhempani ja Hooperit ottivat minut mukaansa, kun he lähtivät todistamaan maaseudulle. Pakkasimme eväät mukaan ja söimme ne puron varrella. Sitten menimme jonkin maatilan pihalle järjestämäämme raamatulliseen esitelmätilaisuuteen, johon olimme kutsuneet myös kaikki naapurit. Elämä oli yksinkertaista. Perheet viettivät iloisia hetkiä yhdessä. Monista näistä vanhoista perhetutuista tuli myöhemmin matkavalvojia, muun muassa Ed Hooperista, Bob Rainerista ja hänen kahdesta pojastaan. Richard Rainer palvelee tuossa tehtävässä vieläkin vaimonsa Lindan kanssa.

Kesät olivat erityisen onnellista aikaa. Vietin aikaa serkkujeni kanssa Howellien maatilalla. Vuonna 1949 serkkuni Grace meni naimisiin Malcolm Allenin kanssa. Tuolloin en voinut aavistaakaan, että vuosia myöhemmin menisin itse naimisiin Malcolmin veljen kanssa. Nuorempi serkkuni Marion oli lähetystyöntekijänä Uruguayssa. Hän meni naimisiin Howard Hilbornin kanssa vuonna 1966. Nämä serkut palvelivat kumpikin miestensä kanssa useita vuosia päätoimistossa Brooklynissa.

Isoisä ja koulun päättäjäiset

Lukiovuosinani isoisä oli ahkerasti kirjeenvaihdossa kanssani. Kirjeissään hän myös välitti eteenpäin sukumme historiaa, sillä hän lähetti niiden mukana monesti vanhoja sukukuvia, joiden taakse oli kirjoitettu koneella tarkat selostukset. Juuri sillä tavalla sain kuvan isoisästä ja niistä muista, jotka vangittiin epäoikeudenmukaisesti.

Vuoden 1951 loppupuolella syöpä oli vienyt isoisän kurkunpään. Hänen terävä älynsä oli edelleen tallella, mutta hänen täytyi kirjoittaa ajatuksensa pieneen muistiinpanovihkoon, jota hän piti mukanaan. Lukioluokkani päättäjäiset oli määrä pitää keskellä lukuvuotta tammikuussa 1952, joten lähetin isoisälle joulukuun alussa päättäjäispuheeni luonnoksen. Hän teki siihen joitakin parannusehdotuksia ja kirjoitti sitten viimeiselle sivulle kaksi sanaa, jotka menivät suoraan sydämeeni: ”Ukki ihastuksissaan.” Hän päätti maallisen vaelluksensa 81 vuoden ikäisenä 18. joulukuuta 1951. * Vaalin vieläkin tuota luonnosta, jonka viimeisellä sivulla nuo kaksi sanaa ovat.

 Heti koulun päätettyäni aloitin tienraivauksen, joksi Jehovan todistajat sanovat kokoaikaista saarnaamistyötä. Vuonna 1958 olin läsnä siinä jättimäisessä konventissa, joka pidettiin New Yorkin kaupungissa Yankee-stadionilla ja Polo Grounds -kentällä. Läsnä oli enimmillään 253922 kuulijaa 123 maasta. Siellä tapasin erään afrikkalaisen konventtivieraan, jonka rintamainoskortissa luki ”Woodworth Mills”. Hän oli kolmisenkymmentä vuotta aiemmin saanut nimensä isoisän mukaan!

Onnellinen perinnöstäni

Kun olin 14-vuotias, äiti aloitti tienraivauksen uudelleen. Hän kuoli 40 vuotta myöhemmin, vuonna 1988, ollessaan edelleen tienraivaaja! Isä toimi tienraivaajana silloin kun pystyi. Hän kuoli yhdeksän kuukautta ennen äitiä. Niistä joiden kanssa tutkimme Raamattua, tuli elinikäisiä ystäviämme. Joidenkuiden poikia meni töihin päätoimistoon Brooklyniin, ja toiset aloittivat tienraivauksen.

Vuosi 1959 oli minulle tärkeä vuosi. Silloin minut esiteltiin Paul Allenille. Hänet oli nimitetty matkavalvojaksi vuonna 1946, kun hän oli valmistunut Jehovan todistajien lähetyskoulun Gileadin seitsemänneltä kurssilta. Tavatessamme kumpikaan meistä ei tiennyt, että Paul määrättäisiin seuraavaksi Clevelandiin Ohioon, missä minä toimin tienraivaajana. Isä piti Paulista kovasti, samoin äiti. Ed Hooper vihki meidät heinäkuussa 1963 perhepiirissä Howellien maatilalla. Se oli unelmien täyttymys.

Paulilla ei ollut koskaan ollut autoa. Kun lähdimme Clevelandista hänen seuraavalle määräalueelleen, kaikki tavaramme mahtuivat pieneen vuoden 1961 ”kuplavolkkariini”. Ystävät tulivat usein katsomaan meitä maanantaisin, kun pakkasimme autoamme ennen seuraavaan seurakuntaan siirtymistä. Matkalaukkujen, salkkujen, arkistolaatikon, kirjoituskoneen ja kaiken muun katoaminen pikku kuplamme uumeniin oli kuin sirkusesitys.

Olen matkustanut Paulin kanssa lukemattomia kilometrejä, ja yhdessä olemme nauttineet nykyisen elämän hyvistä hetkistä ja kestäneet huonot hetket – sen voiman avulla, jota vain Jehova voi antaa. Yhteiset vuotemme ovat olleet onnellista aikaa, täynnä rakkautta Jehovaa, toisiamme ja niin vanhoja kuin uusiakin ystäviä kohtaan. Ne kaksi kuukautta, jotka vietimme Paulin koulutuksen aikana Pattersonissa, olivat tähänastisen elämämme kohokohta. Jehovan maanpäällisen järjestön tarkasteleminen läheltä vahvisti sitä vakaumustani, joka on ollut osa kallisarvoista hengellistä perintöäni: tämä on tosiaankin Jumalan järjestö. Mikä ilo on olla edes pieni osa sitä!

[Alaviite]

[Kuva s. 25]

Ed Hooperin kanssa vähän ennen vuoden 1941 Saint Louisin konventtia, jossa sain oman ”Lapset”-kirjani

[Kuva s. 26]

Isoisä vuonna 1948

[Kuva s. 26]

Vanhempani (ympyröity) vihkiäispäivänään Howellien maatilalla

[Kuva s. 27]

Kahdeksan raamatuntutkijaa, jotka vangittiin väärin perustein vuonna 1918 (isoisä seisoo äärimmäisenä oikealla)

[Kuva s. 29]

Koko maallinen omaisuutemme mahtui Volkswageniimme

[Kuva s. 29]

Mieheni Paulin kanssa