Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Työskentelyä ”pellolla” ennen elonkorjuuta

Työskentelyä ”pellolla” ennen elonkorjuuta

Työskentelyä ”pellolla” ennen elonkorjuuta

SUUREN OPETTAJAN opetuslapset olivat ymmällään. Jeesus oli juuri päättänyt lyhyen kertomuksen vehnästä ja rikkakasveista, yhden niistä lukuisista vertauksista, joita hän sinä päivänä esitti. Kun hän oli lopettanut puhumisen, suurin osa kuulijoista lähti pois. Hänen seuraajansa kuitenkin tiesivät, että hänen vertauksillaan täytyi olla jokin tietty merkitys – varsinkin vehnää ja rikkakasveja koskevalla vertauksella. He tiesivät, ettei Jeesus ollut pelkkä kiinnostavien tarinoiden kertoja.

Matteus kertoo heidän pyytäneen: ”Selitä meille kuvaus pellon rikkakasveista.” Vastaukseksi Jeesus selitti heille tuon vertauksen, jossa ennustettiin, että hänen opetuslapsikseen itseään sanovien keskuudessa syntyisi luopumus. (Matteus 13:24–30, 36–38, 43.) Näin tapahtuikin, ja apostoli Johanneksen kuoleman jälkeen luopumus levisi nopeasti (Apostolien teot 20:29, 30; 2. Tessalonikalaisille 2:6–12). Sen lonkerot ulottuivat niin laajalle, että Luukkaan 18:8:aan muistiin merkitty Jeesuksen kysymys vaikutti erittäin ajankohtaiselta: ”Kun Ihmisen Poika saapuu, löytäneekö hän kuitenkaan uskoa maan päältä?”

Jeesuksen saapuminen tietäisi ”elonkorjuuta”, vehnänkaltaisten kristittyjen kokoamista. Se olisi merkkinä ”asiainjärjestelmän päättymisestä”, joka alkoi vuonna 1914. Siksi ei pitäisi olla mikään yllätys, että elonkorjuuta edeltävänä aikana alkoi orastaa kiinnostus Raamatun totuutta kohtaan. (Matteus 13:39.)

Historia osoittaa, että mielenkiinto Raamatun sanomaan alkoi herätä erityisesti 1400-luvulta eteenpäin, myös kristikunnan suurten massojen keskuudessa, joihin kuuluvat olivat kuin ”rikkakasveja” eli nimikristittyjä. Sen jälkeen kun Raamattu tuli suuren yleisön saataville ja ryhdyttiin valmistamaan Raamatun sanahakemistoja, rehellissydämiset yksilöt alkoivat tutkia Raamattua huolellisesti.

Valo kirkastuu

Yksi näistä rehellissydämisistä ihmisistä oli 1800-luvun vaihteessa elänyt Henry Grew (1781–1862), joka oli syntynyt Birminghamissa Englannissa. 13-vuotiaana hän purjehti perheensä mukana Atlantin yli Yhdysvaltoihin, jonne he saapuivat 8. heinäkuuta 1795. He asettuivat asumaan Providenceen Rhode Islandiin. Pojan vanhemmat juurruttivat häneen rakkauden Raamattua kohtaan. Vuonna 1807, jolloin hän oli 25-vuotias, häntä pyydettiin toimimaan Hartfordissa Connecticutissa sijaitsevan baptistikirkon pastorina.

Grew otti opetusvastuunsa vakavasti ja yritti auttaa huolenpitoonsa uskottuja elämään Raamatun normien mukaan. Hän oli kuitenkin myös sitä mieltä, että seurakunta oli pidettävä puhtaana tahallisista synnin harjoittajista. Toisinaan hänen ja kirkon muiden vastuullisten miesten täytyi erottaa joitakuita, jotka syyllistyivät haureuteen tai harjoittivat muita epäpuhtaita tapoja.

Kirkossa oli muitakin ongelmia, jotka vaivasivat häntä. Eräät kirkkoon kuulumattomat miehet hoitivat kirkon talousasioita ja johtivat laulamista jumalanpalveluksissa. Samaiset miehet saivat myös äänestää seurakuntaa koskevissa kysymyksissä ja vaikuttivat siten jossain määrin sen asioihin. Koska Grew piti kiinni maailmasta erossa pysymisen periaatteesta, hän uskoi vakaasti, että vain uskollisten miesten tuli huolehtia tällaisista tehtävistä (2. Korinttilaisille 6:14–18; Jaakobin kirje 1:27). Se että ei-uskovat lauloivat ylistystä Jumalalle, oli hänestä jumalanpilkkaa. Grew’n kanta johti siihen, että hänet erotettiin kirkosta vuonna 1811. Toiset samanmieliset jäsenet erosivat kirkosta samaan aikaan.

Pesäero kristikuntaan

Tämä ryhmä, johon Henry Grew kuului, ryhtyi tutkimaan Raamattua tavoitteenaan elää ja toimia sen ohjeiden mukaan. Hyvin pian he alkoivat ymmärtää Raamattua selvemmin, mikä sai heidät paljastamaan kristikunnan vääriä näkemyksiä. Esimerkiksi vuonna 1824 Grew esitti vankkoja perusteita kolminaisuusoppia vastaan. Seuraavassa on katkelma hänen johdonmukaisesta todistelustaan: ”’Siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan ihminen, eivät enkelit, jotka ovat taivaassa, eikä Poika, vaan ISÄ.’ [Markus 13:32.] Huomaa tässä olemassaolon muotojen vähittäinen porrastus. Ihminen, enkelit, Poika, Isä. – – Herramme opettaa, että vain Isä tiesi tuon päivän. Mutta tämä ei ole totta, jos, kuten jotkut otaksuvat, Isä, Sana ja Pyhä Henki ovat kolme persoonaa yhdessä Jumalassa; sillä tämän [kolminaisuusopin] mukaan – – Poika tiesi sen yhtä lailla kuin Isäkin.”

Grew paljasti, kuinka ulkokultaisia papit ja sotilaskomentajat olivat teeskennellessään palvelevansa Kristusta. Hän julisti vuonna 1828: ”Onko mikään niin ristiriitaista kuin se, että kristitty poistuu kammiostaan, jossa hän on rukoillut vihollistensa puolesta, ja käskee sitten joukkojaan syöksemään kuolon aseet vihalla ja vimmalla noiden samojen vihollisten sydämeen? Ensin hän autuaasti muistuttaa kuolevaa Mestariaan, mutta ketä hän sen jälkeen muistuttaa? Jeesus rukoili murhaajiensa puolesta. Kristityt murhaavat niitä, joiden puolesta he rukoilevat.”

Tätäkin voimakkaammin Grew kirjoitti: ”Milloin alamme uskoa Kaikkivaltiaaseen, joka vakuuttaa meille, että häntä ’ei voida pitää pilkkana’? Milloin ymmärrämme sen pyhän uskonnon luonteen, hengen, joka vaatii meitä pysymään erossa kaikesta, mikä antaa edes ’vaikutelman pahasta’? – – Eikö ole siunatun Pojan herjaamista olettaa, että hänen uskontonsa yhtäältä vaatii ihmistä käyttäytymään kuin enkeli, toisaalta suo tämän käyttäytyä kuin demoni?”

Ikuinen elämä ei myötäsyntyistä

Ennen radiota ja televisiota oli tavallista, että mielipiteet ilmaistiin kirjoittamalla ja jakamalla pamfletteja, arvostelevia kirjoituksia tai kirjasia. Vuoden 1835 paikkeilla Grew kirjoitti tärkeän kirjasen, jossa opetukset sielun kuolemattomuudesta ja helvetintulesta osoitettiin epäraamatullisiksi. Hänestä ne pilkkasivat Jumalaa.

Tällä kirjasella oli kauaskantoiset seuraukset. Vuonna 1837 mies nimeltä George Storrs, joka oli silloin 40-vuotias, löysi yhden sellaisen junasta. Hän oli kotoisin Lebanonista New Hampshiren osavaltiosta mutta asui tuolloin Uticassa New Yorkin osavaltiossa.

Storrs oli metodistis-episkopaalisen kirkon arvostettu hengellinen johtaja. Grew’n kirjasessa häneen teki vaikutuksen se, että joku pystyi esittämään näin voimakkaita perusteluja tällaisia kristikunnan perusoppeja vastaan, joita hän ei ollut milloinkaan epäillyt. Hän ei tiennyt, kuka kirjoittaja oli, ja hän tapasi Henry Grew’n vasta muutamaa vuotta myöhemmin – viimeistään vuonna 1844 – kun he molemmat asuivat Philadelphiassa Pennsylvaniassa. Joka tapauksessa Storrs tutki asiaa itsekseen kolme vuotta ja puhui siitä vain virkatovereilleen.

Koska kukaan ei kyennyt osoittamaan George Storrsille, että hänen oppimansa asiat olisivat olleet valhetta, hän päätyi lopulta siihen, ettei hän voinut jäädä metodistikirkkoon, mikäli hän halusi olla uskollinen Jumalalle. Hän erosi siitä vuonna 1840 ja muutti Albanyyn New Yorkiin.

Alkukeväällä 1842 Storrs piti kuusi viikkoa kestäneen kuuden luennon sarjan ”Tutkimus aiheesta ’Ovatko pahat kuolemattomia?’” Kiinnostus oli niin suurta, että hän julkaisi aineiston painotuotteena, jota levitettiin seuraavina 40 vuotena 200000 kappaletta Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Storrs ja Grew osallistuivat yhdessä väittelyihin, joissa he hyökkäsivät kuolematonta sielua koskevaa opetusta vastaan. Grew jatkoi innokasta saarnaamistoimintaansa, kunnes hän kuoli Philadelphiassa 8. elokuuta 1862.

Pian sen jälkeen kun Storrs oli pitänyt edellä mainitut kuusi luentoa, hän kiinnostui saarnoista, joita piti William Miller. Tämä odotti Kristuksen palaavan näkyvässä hahmossa vuonna 1843. Parin vuoden ajan Storrs oli aktiivisesti mukana saarnaamassa tuota sanomaa Yhdysvaltojen koillisosissa. Vuoden 1844 jälkeen hän ei enää liittänyt Kristuksen paluuseen mitään tiettyä vuotta, vaikkei hän vastustanut niitä, jotka halusivat tutkia ajankohtia. Storrs uskoi, että Kristuksen paluu oli lähellä ja että kristittyjen oli tärkeää pysyä hereillä ja hengellisesti valppaina, valmiina tarkastuspäivään. Mutta hän jätti Millerin ryhmän, koska se hyväksyi epäraamatullisia oppeja, muun muassa sellaiset opetukset, että sielu on kuolematon, että maa palaa poroksi ja että niillä, jotka kuolevat tietämättöminä, ei ole ikuisen elämän toivoa.

Mihin Jumalan rakkaus johtaisi?

Storrs vieroksui adventistien käsitystä siitä, että Jumala herättää pahat ihmiset vain tuomitakseen nämä uudelleen kuolemaan. Hän ei nähnyt Raamatussa perusteita näin järjettömälle ja kostonhaluiselle teolle. Storrs ja hänen kannattajansa menivät toiseen äärimmäisyyteen ja päättelivät, ettei pahoja herätetä lainkaan. Vaikka heillä oli vaikeuksia selittää joitakin raamatunkohtia, jotka viittasivat epävanhurskaiden ylösnousemukseen, he katsoivat näkemystensä olevan kuitenkin paremmin sopusoinnussa Jumalan rakkauden kanssa. Pian Jumalan tarkoituksia ymmärrettäisiin vielä selvemmin.

Vuonna 1870 Storrs sairastui vakavasti eikä pystynyt tekemään työtä muutamaan kuukauteen. Tällöin hänellä oli aikaa perehtyä uudelleen kaikkeen siihen, mitä hän oli oppinut 74 elinvuotensa varrella. Hän totesi sivuuttaneensa ihmiskuntaa koskevassa Jumalan tarkoituksessa erään oleellisen piirteen, joka ilmenee Abrahamin kanssa tehdystä liitosta, nimittäin sen, että ’kaikki maan suvut siunaisivat itsensä, koska Abraham kuunteli Jumalan ääntä’ (1. Mooseksen kirja 22:18; Apostolien teot 3:25).

Tällöin hänen mieleensä juolahti jotain. Jos ’kaikki suvut’ oli määrä siunata, eikö kaikkien täytyisi kuulla hyvä uutinen? Miten he kuulisivat sen? Miljoonat ihmisethän olivat jo haudassa! Tutkittuaan Raamattua tarkemmin hän päätyi siihen, että ”pahat” kuolleet voitaisiin jakaa kahteen luokkaan: niihin, jotka olivat tietoisesti hylänneet Jumalan rakkauden, ja niihin, jotka olivat kuolleet tietämättöminä.

Storrsin mukaan jälkimmäiset täytyisi herättää kuolleista, jotta he saisivat mahdollisuuden hyötyä Kristuksen Jeesuksen lunastusuhrista. Ne jotka ottaisivat sen vastaan, saisivat elää ikuisesti maan päällä, kun taas ne, jotka torjuisivat sen, tuhottaisiin. Storrs siis uskoi, ettei Jumala herättäisi kuolleista ketään antamatta tälle toivoa. Lopulta kuoleman syynä ei kenelläkään olisi Aadamin synti, Aadamia itseään lukuun ottamatta! Entä sitten ne, jotka eläisivät Herran Jeesuksen Kristuksen paluun aikaan? Storrs tuli lopulta siihen tulokseen, että heidän tavoittamisekseen tarvittaisiin maailmanlaajuista saarnaamiskampanjaa. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta siitä, miten sellainen toteutettaisiin, mutta hän kirjoitti luottavaisesti: ”Aivan liian monet kuitenkin hylkäävät jonkin ajatuksen, jos he eivät ymmärrä tarkalleen, miten se toteutettaisiin, ikään kuin Jumalan olisi mahdotonta toteuttaa sitä, koska he eivät ymmärrä, miten se tapahtuisi.”

George Storrs kuoli joulukuussa 1879 kotonaan Brooklynissa New Yorkissa, vain muutaman korttelin päässä paikasta, josta tuli myöhemmin hänen hartaasti odottamansa maailmanlaajuisen saarnaamiskampanjan keskus.

Valoa tarvitaan lisää

Ymmärsivätkö Henry Grew’n ja George Storrsin kaltaiset miehet totuuden yhtä selvästi kuin me nykyään? Eivät. He olivat selvillä käymästään kamppailusta, kuten Storrs totesi vuonna 1847: ”Meidän on hyvä muistaa, että olemme hädin tuskin astuneet pois kirkon pimeistä ajoista, eikä olisi ensinkään outoa, vaikka pitäisimme totuutena joitakin sellaisia ’babylonilaisia vaatteita’, joita yhä käytämme.” Esimerkiksi Grew arvosti Jeesuksen lunnaita, mutta hän ei ymmärtänyt, että kyse oli ”vastaavista lunnaista” eli siitä, että Jeesuksen täydellinen ihmiselämä annettiin Aadamin menettämän täydellisen ihmiselämän vastineeksi (1. Timoteukselle 2:6). Lisäksi hän uskoi virheellisesti Jeesuksen palaavan näkyvässä hahmossa ja myös hallitsevan näkyvänä maan päällä. Hän oli kuitenkin huolissaan Jehovan nimen pyhittämisestä, mistä hyvin harvat olivat olleet kiinnostuneita enää ensimmäisen vuosisadan jälkeen.

Myöskään George Storrs ei ymmärtänyt oikein joitakin tärkeitä seikkoja. Hän kyllä havaitsi papiston edistämät valheet, mutta meni joskus toiseen äärimmäisyyteen. Esimerkiksi ilmeisesti se, että hän vastusti kristikunnan pappien näkemystä Saatanasta, sai hänet luopumaan kokonaan siitä ajatuksesta, että Panettelija on todellinen persoona. Hän hylkäsi kolminaisuuden, mutta oli miltei kuolemaansa saakka epävarma siitä, oliko pyhä henki persoona vai ei. Vaikka hän odotti Kristuksen palaavan ensin näkymättömänä, hän ajatteli, että aikanaan Kristus ilmaantuisi näkyvänä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että nämä molemmat miehet olivat rehellissydämisiä ja vilpittömiä, ja he pääsivät huomattavasti lähemmäs totuutta kuin useimmat muut.

”Pelto”, jonka Jeesus mainitsi kuvauksessaan vehnästä ja rikkakasveista, ei ollut vielä aivan valmis elonkorjuuseen (Matteus 13:38). Grew, Storrs ja muut valmistelivat elonkorjuuta tuolla ”pellolla”.

Charles Taze Russell, joka alkoi julkaista tätä lehteä vuonna 1879, kirjoitti noista alkuajoista: ”Herra antoi meille monia auttajia sanansa tutkimista varten, ja huomattavana heidän joukossaan oli rakastettu iäkäs veljemme George Storrs, joka sekä sanoilla että kynällä avusti meitä suuresti. Mutta meidän ei tule koskaan olla ihmisten seuraajia, olivat nämä kuinka hyviä ja viisaita hyvänsä, vaan ’Jumalan seuraajia niin kuin rakkaat lapset’.” Vilpittömät Raamatun tutkijat voivat hyötyä Grew’n ja Storrsin kaltaisten miesten aikaansaannoksista, mutta heidän on elintärkeää tutkia Jumalan sanaa, Raamattua, todellisena totuuden lähteenä (Johannes 17:17).

[Tekstiruutu/Kuva s. 26]

Mitä Henry Grew uskoi

Jehovan nimeä on häväisty, ja se tulee pyhittää.

Kolminaisuus-, sielun kuolemattomuus- ja helvetintulioppi ovat petosta.

Kristillisen seurakunnan täytyy olla erossa maailmasta.

Kristittyjen ei pidä osallistua kansojen sotiin.

Kristittyjä ei vaadita viettämään lauantaisin tai sunnuntaisin sapattia.

Kristittyjen ei tule kuulua salaseuroihin, kuten vapaamuurareihin.

Kristittyjen keskuudessa ei saa olla jakoa pappeihin ja maallikoihin.

Uskonnolliset arvonimet ovat antikristuksesta.

Kaikissa seurakunnissa on oltava vanhimmisto.

Vanhinten täytyy olla kaikessa käytöksessään pyhiä, moitteettomia.

Kaikkien kristittyjen täytyy saarnata hyvää uutista.

Jotkut ihmiset tulevat elämään ikuisesti paratiisissa maan päällä.

Kristillisten laulujen tulee ylistää Jehovaa ja Kristusta.

[Lähdemerkintä]

Kuva: Collection of The New-York Historical Society/69288

[Tekstiruutu/Kuva s. 28]

Mitä George Storrs uskoi

Jeesus antoi elämänsä lunnaiksi ihmiskunnan puolesta.

Hyvää uutista ei ole vielä saarnattu (vuonna 1871).

Sen vuoksi loppu ei voinut vielä tuolloin olla lähellä (vuonna 1871). Saarnaamistyö suoritettaisiin myöhemmin tulevaisuudessa.

Jotkut ihmiset perisivät ikuisen elämän maan päällä.

Kaikki tietämättöminä kuolleet saavat ylösnousemuksen. Ne jotka ottavat Kristuksen lunastusuhrin vastaan, saavat ikuisen elämän maan päällä. Ne jotka torjuvat sen, tuhotaan.

Opetukset sielun kuolemattomuudesta ja helvetintulesta ovat vääriä ja häpäisevät Jumalaa.

Herran illallista tulee viettää kerran vuodessa 14. nisankuuta.

[Lähdemerkintä]

Kuva: SIX SERMONS, George Storrs (1855)

[Kuvat s. 29]

C. T. Russell, Siionin Vartiotornin päätoimittaja, muutti Brooklyniin New Yorkiin vuonna 1909