Elämäkerta

”Oi usko, jok’ vahvana kestää”!

KERTONUT HERBERT MÜLLER

Jehovan todistajien työ kiellettiin Alankomaissa muutaman kuukauden kuluttua siitä, kun Hitlerin armeija tunkeutui maahan. Ennen pitkää nimeni ilmaantui natsien etsityimpien ihmisten listalle ja minua metsästettiin kuin eläintä.

KERRAN olin niin väsynyt piileskelemisestä ja pakoilemisesta, että sanoin vaimolleni, että voisi jopa olla helpotus, jos armeija saisi minut kiinni. Sitten mieleeni tulivat erään laulun sanat: ”Oi usko, jok’ vahvana kestää, vaikk’ pahat ahdistaa.” * Tuon laulun pohdiskeleminen antoi minulle uutta voimaa ja toi mieleeni muistoja Saksassa olevista vanhemmistani ja siitä päivästä, jona ystäväni olivat laulaneet tuon laulun minulle hyvästiksi. Saanen kertoa joistakin näistä muistoistani.

Vanhempieni esimerkki

Kun synnyin Saksassa Copitzin kaupungissa vuonna 1913, vanhempani kuuluivat luterilaiseen kirkkoon. * Seitsemän vuotta myöhemmin, vuonna 1920, isä erosi kirkosta. Huhtikuun 6. päivänä hän pyysi saada Kirchenaustrittsbescheinigungin (kirkostaeroamisilmoituksen). Kaupungin väestörekisterivirkailija täytti hänelle sellaisen. Viikon kuluttua isä oli kuitenkin taas virastossa. Hän selitti, että ilmoituksessa ei mainittu perheen tyttären nimeä. Virkailija täytti toisen asiakirjan, jossa todettiin, että eroilmoitus koski myös Martha Margaretha Mülleriä. Sisareni Margaretha oli tuolloin puolitoistavuotias. Kun oli kyse Jehovan palvelemisesta, isä ei suostunut jättämään mitään puolitiehen!

Samana vuonna vanhempani kastettiin  raamatuntutkijoiksi, joiksi Jehovan todistajia silloin sanottiin. Isä piti meidät lapset tiukassa kurissa, mutta hänen uskollisuutensa Jehovalle auttoi meitä hyväksymään hänen ohjauksensa. Uskollisuus sai vanhempani myös tekemään korjauksia. Aikoinaan emme esimerkiksi saaneet leikkiä ulkona sunnuntaisin. Mutta sitten eräänä sunnuntaina vuonna 1925 vanhempamme sanoivat, että lähtisimme ulos kävelylle. Otimme mukaan vähän naposteltavaa, ja meillä oli oikein mukavaa – mikä ero siihen verrattuna, että olisimme joutuneet viettämään koko päivän sisällä! Isä kertoi oppineensa hiljattain pidetyssä konventissa jotakin sellaista, mikä korjasi hänen näkemystään sunnuntain viettämisestä. Samanlaista halukkuutta oikaista näkemyksiään hän osoitti muissakin asioissa.

Vaikka vanhempieni terveys oli heikko, he eivät pidättyneet osallistumasta saarnaamistyöhön. Esimerkiksi levitettäessä traktaattia Syytös väärää kristillisyyttä vastaan nousimme eräänä iltana muun seurakunnan mukana junaan ja matkustimme Regensburgin kaupunkiin, noin 300 kilometrin päähän Dresdenistä. Seuraavana päivänä levitimme traktaatit kaikkialle kaupunkiin, ja kun olimme valmiit, matkustimme junalla takaisin. Ennen kuin olimme taas kotona, koko matkaan oli kulunut melkein vuorokausi.

Lähden kotoa

Minua auttoi kasvamaan hengellisesti myös se, että olin mukana seurakuntamme Jugendgruppessa (nuorisoryhmässä). Joka viikko yli 14-vuotiaat nuoret kokoontuivat yhteen joidenkuiden seurakunnan vanhempien veljien kanssa. Pelasimme pelejä, soitimme musiikkia soittimillamme, tutkimme Raamattua ja keskustelimme luomisesta ja tieteestä. Vuonna 1932, jolloin olin 19-vuotias, seuranpitoni ryhmän kanssa kuitenkin päättyi.

Tuon vuoden huhtikuussa isä sai kirjeen Vartiotorni-seuran toimistosta Magdeburgista. Seura etsi jotakuta, joka osasi ajaa autoa ja halusi palvella tienraivaajana. Tiesin, että vanhempani toivoivat minusta tienraivaajaa, mutta ajattelin, etten pystyisi siihen. Koska olimme köyhiä, olin korjaillut polkupyöriä ja ompelukoneita sekä kirjoituskoneita ja muita toimistolaitteita 14-vuotiaasta lähtien. Kuinka voisin lähteä pois perheeni luota? Minun tukeani tarvittiin. Minua ei sitä paitsi ollut edes kastettu. Isä istuutui luokseni ja esitti minulle joitakin kysymyksiä nähdäkseen, ymmärsinkö mitä kasteeseen liittyi. Kun hän vakuuttui vastausteni perusteella siitä, että olin edistynyt hengellisesti riittävän paljon, jotta minut voitaisiin kastaa, hän sanoi: ”Sinun pitäisi tarjoutua tähän tehtävään.” Minä tarjouduin.

Viikkoa myöhemmin sain kutsun tulla Magdeburgiin. Kun kerroin siitä ystävilleni nuorisoryhmässä, he halusivat lähettää minut matkaan esittämällä minulle iloisen laulun. He yllättyivät valitsemastani laulusta, koska he pitivät sitä varsin vakavana. Silti jotkut ottivat viulunsa, mandoliininsa ja kitaransa ja kaikki lauloivat: ”Oi usko, jok’ vahvana kestää, vaikk’ pahat ahdistaa; jok’ myös horjumasta estää, vaikk’ murheet kauhistaa.” Sinä päivänä en  vielä tajunnutkaan, kuinka usein nuo sanat vahvistaisivat minua tulevina vuosina.

Myrskyisä alku

Kun veljet olivat testanneet ajotaitoani Magdeburgissa, he uskoivat minulle ja neljälle muulle tienraivaajalle auton, ja me suuntasimme Schneifeliin, alueelle joka sijaitsee lähellä Belgian rajaa. Huomasimme pian, että automme oli välttämättömyys. Paikallinen katolinen kirkko ei halunnut meitä seudulle, ja pappien villitsemät kyläläiset olivat usein valmiina ajamaan meidät pois. Monta kertaa auto piti meidät juuri ja juuri heidän kuokkiensa ja heinähankojensa edellä.

Piirillämme toiminut valvoja Paul Grossmann kertoi meille vuonna 1933 muistonvieton jälkeen, että Seuran työ oli kielletty Saksassa. Pian sen jälkeen veljet haaratoimistosta pyysivät minua tulemaan autolla Magdeburgiin, ottamaan sieltä mukaani kirjallisuutta ja viemään sen Saksin osavaltioon noin sadan kilometrin päähän Magdeburgista. Mutta kun pääsin Magdeburgiin, Gestapo (natsien salainen poliisi) oli jo sulkenut Seuran toimiston. Jätin auton erään veljen luokse Leipzigiin ja palasin kotiin – mutta en pitkäksi aikaa.

Seuran Sveitsin-toimisto kutsui minut aloittamaan tienraivauksen Alankomaissa. Aioin lähteä viikon parin kuluessa, mutta isä neuvoi minua lähtemään liikkeelle heti. Noudatin hänen neuvoaan, ja lähdin kotoa muutaman tunnin kuluttua. Seuraavana päivänä poliisi tuli vanhempieni kotiin pidättämään minua, koska minua syytettiin karkuruudesta. He tulivat liian myöhään.

Aloitan Alankomaissa

Saavuin 15. elokuuta 1933 erääseen tienraivauskotiin, joka sijaitsi Heemsteden kaupungissa noin 25 kilometrin päässä Amsterdamista. Seuraavana päivänä lähdin saarnaamaan osaamatta sanaakaan hollantia. Aloitin käyttämällä todistuskorttia, joka sisälsi painetun saarnan. Rohkaistuin melkoisesti, kun muuan katolinen nainen otti minulta kirjan Sovitus. Samana päivänä levitin myös 27 kirjasta. Tuon ensimmäisen päivän päättyessä olin täynnä iloa siitä, että saatoin jälleen saarnata vapaasti.

Noihin aikoihin tienraivaajilla ei ollut muita tuloja kuin se, mitä he saivat levittämästään kirjallisuudesta. Tuo raha käytettiin ruoan ja muiden välttämättömyyksien ostamiseen. Jos kuukauden lopussa rahaa oli vielä vähän jäljellä, tienraivaajat jakoivat sen keskenään käytettäväksi henkilökohtaisiin menoihin. Meillä oli vähän aineellista, mutta Jehova huolehti meistä niin hyvin, että vuonna 1934 pystyin osallistumaan erääseen Sveitsissä pidettyyn konventtiin.

Uskollinen elämäntoveri

Konventissa näin 18-vuotiaan Erika Finken. Tunsin hänet siltä ajalta, kun asuin kotona. Hän oli sisareni Margarethan ystävä, ja olin aina ihaillut sitä, miten lujasti Erika piti kiinni totuudesta. Pian sen jälkeen, kun hän oli käynyt kasteella vuonna 1932, joku ilmoitti Gestapolle, että hän oli kieltäytynyt esittämästä Heil Hitler -tervehdystä. Gestapo etsi hänet käsiinsä ja vaati saada tietää, miksi hän oli kieltäytynyt. Poliisiasemalla Erika luki häntä kuulustelleelle poliisille Apostolien tekojen 17:3:n ja selitti, että Jumala on nimittänyt pelastajaksi vain yhden ihmisen, Jeesuksen Kristuksen. ”Uskovatko jotkut muutkin samalla tavalla?” poliisi tiukkasi. Erika kieltäytyi paljastamasta yhtään nimeä. Kun poliisi  uhkasi pidättää Erikan, hän sanoi mieluummin kuolevansa kuin antavansa nimiä. Mies tuijotti häntä ja huusi: ”Ulos täältä! Painu kotiisi! Heil Hitler!”

Konventin jälkeen minä palasin Alankomaihin, ja Erika jäi Sveitsiin. Meistä molemmista kuitenkin tuntui, että ystävyytemme oli kasvanut. Ollessaan vielä Sveitsissä Erika kuuli, että Gestapo etsi häntä kotona Saksassa, joten hän päätti jäädä tienraivaajaksi Sveitsiin. Muutaman kuukauden kuluttua Seura pyysi häntä lähtemään Espanjaan. Hän toimi tienraivaajana Madridissa, sitten Bilbaossa ja myöhemmin San Sebastiánissa, missä pappien lietsoma vaino johti siihen, että hän ja hänen tienraivaustoverinsa joutuivat vankilaan. Vuonna 1935 heidät määrättiin lähtemään pois Espanjasta. Erika tuli Alankomaihin, ja tuona samana vuonna menimme naimisiin.

Taivaalle kerääntyy sodan pilviä

Häittemme jälkeen palvelimme tienraivaajina Heemstedessä, ja myöhemmin muutimme Rotterdamiin. Siellä syntyi poikamme Wolfgang vuonna 1937. Vuoden kuluttua siitä muutimme Alankomaiden pohjoisosassa sijaitsevaan Groningenin kaupunkiin, missä asuimme yhdessä saksalaisten tienraivaajien Ferdinand ja Helga Holtorfin sekä heidän tyttärensä kanssa. Heinäkuussa 1938 Seura kertoi Alankomaiden hallituksen antaneen sellaisen varoituksen, että todistajat, jotka olivat Saksan kansalaisia, eivät enää saisi saarnata. Samoihin aikoihin minut nimitettiin alueenpalvelijaksi (kierrosvalvojaksi), ja perheemme muutti asumaan Seuran veneeseen nimeltä Lichtdrager (Valonkantaja), joka toimi Alankomaiden pohjoisosassa palvelevien tienraivaajien tukikohtana. Olin enimmäkseen poissa perheeni luota, kun poljin seurakunnasta toiseen rohkaisemassa veljiä jatkamaan saarnaamista. Ja veljet tekivät juuri niin. Jotkut jopa laajensivat palvelustaan. Wim Kettelarij oli tästä hyvä esimerkki.

Kun tapasin Wimin, hän oli nuori mies. Hän kyllä tunnisti totuuden, mutta maatalon renkinä hän oli hyvin kiireinen. ”Jos haluat aikaa Jehovan palvelemiseen, sinun pitäisi etsiä toinen työpaikka”, neuvoin häntä. Niinpä hän vaihtoi työpaikkaa. Kun tapasimme myöhemmin uudelleen, kannustin häntä ryhtymään tienraivaajaksi. ”Mutta minun täytyy tehdä työtä syödäkseni”, hän vastasi. ”Kyllä sinä syödä saat”, vakuutin hänelle. ”Jehova pitää sinusta huolen.” Wim aloitti tienraivauksen. Myöhemmin hän palveli matkavalvojana jopa toisen maailmansodan aikana. Nyt kahdeksissakymmenissä oleva Wim on edelleenkin innokas todistaja. Jehova tosiaan piti hänestä huolta.

Minua etsitään työn ollessa kiellettynä

Toukokuussa 1940, noin vuoden kuluttua siitä kun toinen lapsemme Reina syntyi, Alankomaiden armeija antautui ja natsit miehittivät Alankomaat. Heinäkuussa Gestapo otti haltuunsa Seuran toimiston ja painon. Seuraavana vuonna todistajia pidätettiin melkoinen määrä, ja minäkin jäin kiinni. Koska olin todistaja ja kutsuntaikäinen saksalainen, ei ollut vaikea kuvitella, mitä Gestapo minulle tekisi. Yritin totuttautua siihen ajatukseen, etten näkisi perhettäni enää koskaan.

Sitten toukokuussa 1941 Gestapo päästi minut pois vankilasta ja käski minun ilmoittautua  sotapalvelukseen. En ollut uskoa korviani. Sinä päivänä katosin maan alle, ja vielä samassa kuussa olin taas kierrostyössä. Gestapo lisäsi minut etsityimpien ihmisten listalleen.

Miten perheeni tuli toimeen

Vaimoni ja lapseni olivat muuttaneet Vordenin kylään, joka sijaitsee maan itäosassa. Jotten kuitenkaan olisi saattanut heitä vaaraan, pystyin käymään kotona ani harvoin (Matteus 10:16). Turvallisuussyistä veljet eivät käyttäneet minusta oikeaa nimeäni vaan peitenimeäni Duitse Jan (saksalainen Jan). Edes nelivuotias poikani Wolfgang ei saanut puhua ”isästä” vaan ainoastaan ”Ome Janista” (Jan-sedästä). Se oli hänelle tunneperäisesti hyvin vaikeaa.

Ollessani pakosalla Erika piti huolta lapsista ja jatkoi saarnaamista. Kun Reina oli kaksivuotias, Erika nosti hänet pyöränsä tavaratelineelle lähtiessään saarnaamaan maaseudulle. Ruokaa oli vaikea saada, mutta perheeni ei koskaan joutunut näkemään nälkää (Matteus 6:33). Eräs katolinen maanviljelijä, jonka ompelukoneen olin joskus korjannut, antoi Erikalle perunoita, ja hän myös välitti Erikalle viestejä minulta. Kerran Erika maksoi kaupassa jostakin tarvikkeesta yhden guldenin. Mutta omistaja, joka tiesi hänen piileskelevän viranomaisia, niin ettei hän voinut hankkia elintarvikekortteja, antoi hänelle tuon tarvikkeen ja vielä lisäksi kaksi guldenia. Tuollaiset myötätunnon osoitukset auttoivat häntä selviytymään. (Heprealaisille 13:5.)

Työskentelyä rinta rinnan rohkeiden veljien kanssa

Tällä välin minä vierailin eri seurakunnissa. Tosin olin yhteydessä vain seurakuntien vastuullisiin veljiin. Koska Gestapo oli kintereilläni, en koskaan voinut olla yhdessä paikassa muutamaa tuntia kauemmin. Useimmat veljet ja sisaret eivät saaneet tavata minua. He tunsivat vain ne todistajat, jotka kuuluivat heidän kanssaan samaan pieneen raamatuntutkisteluryhmään. Tästä syystä kaksi lihallista sisarta, jotka asuivat saman kaupungin eri osissa, saivat tietää vasta toisen maailmansodan jälkeen, että molemmista oli tullut todistajia sodan aikana.

Toinen tehtäväni oli etsiä piilopaikkoja Seuran  kirjallisuudelle. Kätkimme tarpeen varalta myös paperia, monistuskoneita ja kirjoituskoneita, joita käytettiin Vartiotornin monistamiseen. Joskus meidän piti siirtää Seuran painamia kirjoja piilopaikasta toiseen. Muistan, kuinka kerran kuljetin 30:tä pahvilaatikkoa, jotka olivat täynnä kirjallisuutta, ja yritin samalla olla näyttämättä epäilyttävältä – hermoja raastava urakka!

Lisäksi järjestimme niin, että ruokaa kuljetettiin Alankomaiden itäosassa sijaitsevilta maatiloilta kaupunkeihin länteen, vaikka se olikin kiellettyä. Lastasimme ruokaa hevoskärryihin ja suuntasimme länteen. Joen rantaan tullessamme emme voineet käyttää siltoja, koska sotilaat vartioivat niitä. Sen sijaan purimme lastin pieniin veneisiin, kuljetimme ruoan rannalta toiselle ja lastasimme sen sitten toisiin kärryihin. Kun pääsimme perille kaupunkiin, odotimme pimeän tuloon saakka. Sitten vedimme sukat hevosen kavioiden päälle ja menimme hiljaa seurakunnan salaiselle ruokavarastolle. Sieltä ruoka jaettiin avun tarpeessa oleville veljille.

Jos Saksan armeija olisi löytänyt tuollaisen ruokavaraston, joku olisi voinut joutua maksamaan siitä hengellään. Silti useat veljet tarjoutuivat auttamaan. Amersfoortin kaupungissa asuva Bloeminkin perhe esimerkiksi antoi varastoida ruokaa olohuoneeseensa, vaikka heidän talonsa sijaitsi vain kivenheiton päässä Saksan armeijan varuskunnasta. Tällaiset rohkeat todistajat vaaransivat henkensä veljiensä puolesta.

Jehova auttoi vaimoani ja minua pysymään uskollisina niiden vuosien ajan, joina työmme oli kielletty. Toukokuussa 1945 Saksan armeija kärsi tappion, ja elämäni pakosalla päättyi viimeinkin. Seura pyysi minua palvelemaan edelleen matkavalvojana, kunnes toisia veljiä olisi käytettävissä. Vuonna 1947 Bertus van der Bijl siirtyi jatkamaan työtäni. * Siihen mennessä meille oli syntynyt kolmaskin lapsi, ja me asetuimme asumaan maan itäosaan.

Suruja ja iloja

Sodan jälkeen sain tietää, että isä vangittiin noin vuoden kuluttua siitä, kun lähdin kotoa Alankomaihin. Hänet vapautettiin kahdesti heikon terveyden takia, mutta kummallakin kerralla hänet vangittiin uudelleen. Helmikuussa 1938 hänet lähetettiin Buchenwaldin keskitysleiriin ja sitten Dachauhun. Siellä isä nukkui pois 14. toukokuuta 1942. Hän pysyi lujana ja uskollisena loppuun saakka.

Äitikin lähetettiin Dachaun keskitysleiriin. Hän oli siellä, kunnes hänet vapautettiin vuonna 1945. Koska molempien vanhempieni uskollinen esimerkki on ollut suuri syy niihin hengellisiin siunauksiin, joita olen saanut osakseni, oli ilo saada äiti asumaan luoksemme vuonna 1954. Hänen mukanaan tuli myös sisareni Margaretha, joka oli toiminut tienraivaajana kommunistisessa Itä-Saksassa vuodesta 1945 lähtien. Vaikka äiti oli sairas eikä hän puhunut hollantia, hän osallistui kenttäpalvelukseen aina siihen saakka, kun hän päätti uskollisena maallisen vaelluksensa lokakuussa 1957.

Saksassa Nürnbergissä vuonna 1955 pidetty konventti osoittautui erityisen mieliinpainuvaksi. Saavuttuamme paikalle dresdeniläiset veljet kertoivat Erikalle, että myös hänen äitinsä oli tuossa konventissa. Koska Dresden oli tuolloin Itä-Saksan hallinnassa, Erika ei ollut nähnyt äitiään 21 vuoteen. Niin järjestettiin tapaaminen, ja äiti ja tytär pääsivät syleilemään toisiaan. Se oli todella iloinen jälleennäkeminen!

Ajan myötä perheemme kasvoi kahdeksanlapsiseksi. Murheeksemme menetimme yhden pojistamme auto-onnettomuudessa. Se että näemme kuitenkin muiden lastemme palvelevan Jehovaa, on meille syvän ilon lähde. Olemme iloisia, että poikamme Wolfgang on vaimonsa kanssa kierrostyössä ja myös heidän poikansa palvelee kierrosvalvojana.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut nähdä Jehovan työn etenevän Alankomaissa. Kun aloitin tienraivauksen täällä vuonna 1933, koko maassa oli satakunta Jehovan todistajaa. Nykyään todistajia on yli 30000. Vaikka ruumiilliset voimamme tuntuvatkin ehtyvän, Erika ja minä olemme päättäneet elää yhä tuon menneiden aikojen laulun sanojen mukaisesti: ”Oi usko, jok’ vahvana kestää.”

[Alaviitteet]

[Kuva s. 23]

”Jugendgruppe” tauolla kenttäpalveluksen jälkeen

[Kuva s. 24]

Kävimme tienraivaajajoukolla läpi Schneifelin alueen. Olin 20-vuotias

[Kuva s. 25]

Erikan ja Wolfgangin kanssa vuonna 1940

[Kuva s. 26]

Vasemmalta oikealle: pojanpoikamme Jonathan ja hänen vaimonsa Mirjam, Erika, minä, poikamme Wolfgang ja hänen vaimonsa Julia

[Kuva s. 26]

Eräs veli piirsi isästä tämän kuvan vuonna 1941 ollessaan hänen kanssaan vankilassa