Elämäkerta

”Ette tiedä, mitä elämänne on huomenna”

KERTONUT HERBERT JENNINGS

”Kun olin palaamassa Teman satamakaupungista Vartiotorni-seuran Ghanan-haaratoimistoon, otin kyytiin nuoren miehen, joka oli menossa samaan suuntaan. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja todistin hänelle, ja kaikki sujui mielestäni mallikkaasti. Päästyämme tuon miehen määränpäähän hän kuitenkin suorastaan loikkasi ulos kuorma-autosta ja säntäsi tiehensä.”

TÄSSÄ kuvailtu tapaus antoi minulle vihjeen siitä, että elämässäni oli sattumassa jotain epätavallista. Ennen kuin kerron, mitä tapahtui, haluaisin selittää, miten minä – kanadalainen – olin päätynyt Ghanaan.

Elettiin joulukuun puoltaväliä vuonna 1949 eräässä Toronton pohjoisessa esikaupungissa. Olimme juuri saaneet kaivettua routaantunutta maata noin metrin syvyydeltä voidaksemme liittää erään talon vesijohtoverkkoon. Viluissamme ja väsyneinä keräännyimme jätepuusta kyhäämämme nuotion ympärille odottelemaan kuorma-autoa, joka hakisi meidät. Yllättäen Arnold Lorton, yksi työntekijöistä, alkoi puhua jotain ’sodista ja sotia koskevista sanomista’ ja ”maailman lopusta”, ja hän käytti muitakin minulle täysin outoja ilmauksia. Kaikki vaikenivat heti ja menivät noloiksi, ja jotkut olivat jopa vihaisia hänelle. Muistan miettineeni: ”Onpa rohkea kaveri! Kukaan ei halua kuunnella, ja hän sen kun jatkaa.” Minuun hänen sanansa tekivät kuitenkin vaikutuksen. Toisesta maailmansodasta oli kulunut vasta muutama vuosi, enkä ollut koskaan kuullut mitään sellaista ”Kristuksen Veljeskunnassa”, uskonnossa, johon sukuni oli kuulunut sukupolvien ajan. Kuuntelin tarkkaavaisesti ja painoin hänen selityksensä mieleeni.

Pian aloin kysellä Arnoldilta lisää. Näin jälkeenpäin  ymmärrän, kuinka kärsivällisiä ja huomaavaisia hän ja hänen vaimonsa Jean olivat minua, 19-vuotiasta kokematonta nuorukaista, kohtaan. Koska halusin jutella heidän kanssaan, tupsahdin heille usein kutsumattomana vieraana ilmoittamatta mitään etukäteen. He oikaisivat ajatteluani ja auttoivat minua selvittämään nuoressa mielessäni myllertävät ristiriitaiset normit ja moraalikäsitykset. Lokakuun 22. päivänä 1950 eli kymmenen kuukauden kuluttua siitä, kun ensi kerran nuotion äärellä kuulin totuudesta, minut kastettiin Jehovan todistajaksi. Kuuluin aluksi Willowdalen seurakuntaan, joka kokoontui North Yorkissa (nykyään Toronton aluetta).

Eteenpäin uskonveljien kanssa

Ilmapiiri kotona kiristyi, kun isäni tajusi, että olin päättänyt harjoittaa uutta uskontoani. Isä oli vähän aiemmin loukannut päänsä rattijuopon törmättyä häneen, eikä hän siksi useinkaan ollut kaikkein leppoisimmalla tuulella. Elämä oli kovaa äidilleni, kahdelle veljelleni ja kahdelle sisarelleni. Kiista Raamatun totuudesta kuumeni. Katsoin siksi järkevimmäksi lähteä kotoa, jotta välini vanhempiini eivät rikkoutuisi ja pääsisin itse vakiintumaan ”totuuden tiellä” (2. Pietarin kirje 2:2).

Loppukesällä 1951 siirryin pieneen Colemanin seurakuntaan Albertaan. Siihen kuului muun muassa kaksi nuorta miestä, Ross Hunt ja Keith Robbins, jotka olivat ahkeria kokoaikaisia saarnaajia eli vakituisia tienraivaajia. He kannustivat minua tavoittelemaan samaa palvelustointa. Niinpä liityin vakituisten tienraivaajien riveihin 1. maaliskuuta 1952.

Muistan lämpimästi saamaani kannustusta. Minulla oli paljon opittavaa, ja tässä oli nyt koealueeni. Palveltuani noin vuoden tienraivaajana Lethbridgen seurakunnassa Albertassa sain yllättäen kutsun matkavalvojaksi. Minun oli määrä palvella Jehovan todistajien seurakuntia Kanadan itärannikolla Monctonista New Brunswickista aina Gaspéen Québeciin saakka.

Olin vain 24-vuotias ja olin tuntenut totuuden suhteellisen vähän aikaa, joten pidin itseäni kovin epäpätevänä, varsinkin verrattuna kypsempiin todistajiin, joita minun piti palvella. Seuraavien kuukausien aikana ponnistelin parhaan kykyni mukaan. Sitten koin uuden yllätyksen.

Gilead-kouluun ja Kultarannikolle

Syyskuussa 1955 sain noin sadan muun veljen ja sisaren ohella kutsun Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 26. kurssille South Lansingiin New Yorkin osavaltioon. Viisi kuukautta tiivistä valmennusta ja tutkimista oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Intoni kasvoi saadessani kuulua niin hyvin motivoituneeseen ryhmään. Samoihin aikoihin tapahtui jotain muutakin, mikä on rikastuttanut elämääni tähän päivään asti.

Samalla kurssilla oli muuan nuori sisar, Aileen Stubbs. Totesin, että Aileenissa oli tiettyä vakautta ja järkevää käytännöllisyyttä ja että hän oli vaatimaton ja iloinen. Arvatenkin säikytin hänet ilmaistessani hänelle kömpelösti, että halusin mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta hän ei juossut karkuun! Sovimme, että Aileen lähtisi omalle lähetysalueelleen Costa Ricaan ja minä omalleni Kultarannikolle (nykyiseen Ghanaan) Länsi-Afrikkaan.

Eräänä aamuna toukokuussa 1956 istuin Vartiotorni-seuran silloisen presidentin, veli Nathan Knorrin kymmenennessä kerroksessa sijaitsevassa toimistossa Brooklynissa. Minua oltiin nimittämässä haaratoimistonpalvelijaksi valvomaan saarnaamista Kultarannikolla, Togossa, Norsunluurannikolla, Ylä-Voltassa (nykyisessä Burkina Fasossa) ja Gambiassa.

Muistan keskustelumme kuin eilisen päivän. ”Sinun ei tarvitse ryhtyä tehtävään suoraa päätä”, veli Knorr sanoi. ”Mieti asiaa kaikessa rauhassa. Tarkkaile siellä olevia kokeneita veljiä. Sitten kun tunnet olevasi valmis, alat toimia haaratoimistonpalvelijana. – – Tässä on nimityskirjeesi. Ryhdyt toimeen seitsemän päivän päästä perille saapumisestasi.”

 ”Vaivaisten seitsemän päivän”, tuumin. ”Mitä sille kaikessa rauhassa miettimiselle tapahtui?” Olin keskustelun jälkeen kuin puulla päähän lyöty.

Seuraavat päivät hurahtivat nopeasti. Ennen kuin huomasinkaan nojasin rahtilaivan kaiteeseen matkalla pitkin East Riveria ohi Brooklynissa sijaitsevien Seuran toimistorakennusten. Edessä oli 21-päiväinen merimatka Kultarannikolle.

Kirjoittelimme Aileenin kanssa ahkerasti. Tapasimme seuraavan kerran vuonna 1958 ja avioiduimme tuon vuoden elokuun 23. päivänä. Kiitän Jehovaa lakkaamatta siitä, että sain niin hienon kumppanin.

Sain työskennellä 19 vuotta Seuran haaratoimistossa toisten lähetystyöntekijöiden sekä afrikkalaisten veljien ja sisarten rinnalla. Betel-perhe kasvoi tuona aikana kourallisesta noin 25:een. Ne olivat haastavia, vaiheikkaita ja hedelmällisiä aikoja. Rehellisyyden nimessä minun on kuitenkin myönnettävä, että kuuma, kostea ilmasto oli minulle erityinen koetus. Tuntui siltä kuin olisin ollut koko ajan hiestä märkä, aina nihkeä ja toisinaan kärttyisä. Joka tapauksessa palvelusta oli ilo suorittaa, sillä Valtakunnan julistajien määrä kasvoi Ghanassa vuosina 1956–75 vähän yli 6000:sta peräti 21000:een. Ja on kaksin verroin ilahduttavampaa nähdä siellä olevan nyt yli 60000 ahkeraa todistajaa.

Odottamaton ”huominen”

Vuoden 1970 paikkeilla terveyteni alkoi horjua, mutta syytä siihen oli erittäin hankala määrittää. Täydellisen terveystarkastuksen jälkeen sain kuulla olevani ”terve mies”. Miksi sitten olin aina niin huonovointinen, väsynyt ja levoton? Sain vastauksen kahdelta taholta, ja se oli minulle järkytys. Kuten Jaakob kirjoittaa, ”ette tiedä, mitä elämänne on huomenna” (Jaakobin kirje 4:14).

Ensimmäinen vihje oli alussa kertomani kokemus nuoresta miehestä, jolle todistin matkalla kaupunkiin. En osannut aavistaakaan, että olin puhua pajattanut lakkaamatta, koko ajan kiihtyvällä vauhdilla. Kun tulimme tuon miehen määränpäähän, hän ällistyksekseni loikkasi ulos kuorma-autosta ja säntäsi tiehensä. Yleensä ghanalaiset ovat luonnostaan maltillisia ja rauhallisia ja nielevät tyynesti lähes mitä vain. Hänen reaktionsa ei yksinkertaisesti sopinut kuvaan. Jäin istumaan mietteliäänä. Tajusin, että minulla oli ongelma. En vain tiennyt, mikä se oli. Mutta ehdottomasti minulla oli ongelma.

Toinen valaiseva seikka oli se, kun kerran pohdittuamme asiaa perin pohjin Aileen sanoi: ”Jos ongelma ei ole fyysinen, sen täytyy olla psyykkinen.” Siksi kirjoitin oireet tarkoin muistiin ja menin psykiatrin luo. Luettuaan listani hän totesi: ”Klassinen tapaus. Teillä on maanis-depressiivinen mielisairaus.”

Olin mykistynyt! Seuraavat pari vuotta olivat jatkuvaa alamäkeä yrittäessäni taistella sairautta vastaan. Etsin herkeämättä ratkaisua. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, mitä varsinaisesti pitäisi tehdä. Se oli äärimmäisen turhauttavaa!

 Olimme aina halunneet pitää kokoaikaisen palveluksen elämänuranamme, ja työtä oli yllin kyllin. Rukoilin monta monituista kertaa palavan hartaasti: ”Jehova, jos vain tahdot, minä ’elän ja myös teen tämän’.” (Jaakobin kirje 4:15.) Niin ei kuitenkaan käynyt. Taivuimme siksi tosiasioiden edessä ja jätimme Ghanan ja lukuisat läheiset ystävämme ja lähdimme Kanadaan kesäkuussa 1975.

Jehova auttaa kansansa avulla

Sain pian huomata, että en ollut korvaamaton eikä ongelmani ollut ainutlaatuinen. 1. Pietarin kirjeen 5:9:n sanat koskettivat minua: ”Tiedätte, että samoja kärsimyksiä aiheutetaan koko veljesseurallenne maailmassa.” Oivallettuani tämän aloin ymmärtää, että Jehova tosiaan tukee meitä molempia tästä epämieluisasta elämänmuutoksesta huolimatta. ”Veljesseura” auttoi meitä monilla kauniilla tavoilla!

Vaikka emme olleet varakkaita, selviydyimme, koska Jehova ei hylännyt meitä. Hän sai ghanalaiset ystävämme tulemaan avuksemme taloudellisesti ja muutenkin. Äärimmäisen ristiriitaisin tuntein jätimme hyvästit ystävillemme, joihin olimme kiintyneet, ja keskityimme kohtaamaan tämän odottamatta ilmaantuneen ”huomisen”.

Aileenin sisar Lenora ja hänen miehensä Alvin Friesen olivat ystävällisiä ja majoittivat meidät sekä huolehtivat meistä avokätisesti useiden kuukausien ajan. Eräs huomattava psykiatri esitti optimistisen ennusteen: ”Pääset jaloillesi kuudessa kuukaudessa.” Ehkä noiden sanojen tarkoitus oli valaa minuun luottamusta, mutta ennuste ei toteutunut edes kuudessa vuodessa. Minulla on edelleen tämä sairaus, jota nykyään sanotaan kohteliaasti kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Nimi on toki lempeämpi, mutta kuten kaikki tästä sairaudesta kärsivät tietävät, tahdikkaampi nimi ei helpota hiukkaakaan taudin musertavia oireita.

Noihin aikoihin veli Knorr poti jo sairautta, joka lopulta johti hänen kuolemaansa kesäkuussa 1977. Tästä huolimatta hän löysi aikaa ja voimia kirjoittaa minulle pitkiä rohkaisukirjeitä, jotka sisälsivät lohdutusta ja neuvoja. Vaalin niitä yhä. Hänen sanansa auttoivat minua suuresti pääsemään eroon perusteettomasta epäonnistumisen tunteesta, joka aina nousi pintaan.

Loppuvuodesta 1975 meidän täytyi jättää kallisarvoinen kokoaikainen palvelus ja keskittyä terveydentilani vakauttamiseen. Päivänvalo koski silmiini. Äkilliset terävät äänet kaikuivat korvissani kuin kiväärinlaukaukset. Ihmisten vilinässä tunsin oloni ahdistuneeksi. Pelkkä kristillisissä kokouksissa käynti oli todellista kamppailua. Olin silti ehdottoman vakuuttunut hengellisen seuran hyödyllisyydestä. Yleensä menin saliin muiden jo hakeuduttua paikoilleen ja lähdin juuri ennen kuin väki alkoi taas liikehtiä ohjelman jälkeen.

Sananpalvelukseen osallistuminen oli sekin vaikeaa. Joskus ovelle saavuttuani en yksinkertaisesti saanut soitettua ovikelloa. En kuitenkaan lakannut saarnaamasta, koska tajusin palveluksemme tietävän pelastusta sekä meille itsellemme että niille, jotka osoittavat vastakaikua (1. Timoteukselle 4:16). Hetken odotettuani kykenin hallitsemaan tunteeni, siirtymään seuraavalle ovelle ja yrittämään uudelleen. Osallistumalla jatkuvasti palvelukseen saatoin pitää yllä kohtuullista hengellistä terveyttä, mikä auttoi minua kestämään sairauttani.

Koska kaksisuuntainen mielialahäiriö on krooninen sairaus, ymmärrän, että se tulee mitä todennäköisimmin olemaan pysyvä osa elämääni nykyisessä asiainjärjestelmässä. Vuonna 1981 ilmestyi Herätkää!-lehdessä erinomainen kirjoitussarja. * Se auttoi minua ymmärtämään selvemmin, millainen tämä sairaus on luonteeltaan ja miten voin paremmin tulla toimeen sen kanssa.

 Opettelemme selviytymään

Kaikki tämä on vaatinut vaimoltani uhrautumista ja sopeutumista. Ne, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa kuin hän, varmasti arvostavat hänen seuraavia ajatuksiaan:

”Mielialahäiriö näyttää muuttavan persoonallisuutta jyrkästi. Muutamassa tunnissa eloisasta, rohkaisevasta, innostavia ideoita pursuavasta ihmisestä saattaa tulla uupunut, kielteinen ja jopa vihainen. Jos sitä ei osaa yhdistää sairauteen, se voi ärsyttää ja hämmentää. Suunnitelmia täytyy muuttaa nopeasti, ja henkilökohtainen taistelu pettymyksen ja hylätyksi tulemisen tunteita vastaan alkaa.”

Jos oloni on poikkeuksellisen hyvä, tulen levottomaksi. Tiedän vaistomaisesti, että kun mielialani on korkealla, vajoan seuraavassa hetkessä syvälle masennukseen. Omalla kohdallani masennus on parempi mieliala, koska silloin pysyn tavallisesti paikallani useita päiviä enkä tule niin todennäköisesti tehneeksi mitään harkitsematonta. Aileen on suureksi avuksi varoittaessaan minua, kun tulen ylivireäksi, ja lohduttaessaan ja tukiessaan, kun olen synkkien ajatusten vallassa.

Sairauden ollessa aktiivisimmillaan on suuri vaara tulla itsekeskeiseksi ja unohtaa kaikki muut. Depressiovaiheen aikana ihminen voi sulkeutua täysin omiin oloihinsa, ja maanisessa vaiheessa hän ei ehkä tajua lainkaan toisten tunteita ja reaktioita. Aiemmin minun oli vaikea hyväksyä todisteita psyykkisestä ongelmastani. Minun on täytynyt taistella sellaisia ajatuksia vastaan, että syynä on jokin ulkopuolinen tekijä, kenties jokin epäonnistunut hanke tai joku muu ihminen. Kerran toisensa jälkeen minun on täytynyt muistuttaa itseäni siitä, että ympärilläni mikään ei ole muuttunut; ongelma on sisälläni, ei ulkopuolella. Pikkuhiljaa ajatukseni ovat palanneet oikeille raiteille.

Olemme molemmat vuosien mittaan oppineet puhumaan toisillemme ja muille tilastani avoimesti ja rehellisesti. Pyrimme pysymään myönteisinä ja välttämään sitä, että sairaus hallitsisi elämäämme.

Parempi ”huominen”

Olemme esittäneet palavia rukouksia ja käyneet monta taistelua, ja Jehova on siunannut ja tukenut meitä. Olemme nyt molemmat eläkeiässä. Tilaani tarkkaillaan säännöllisesti, ja saan lievää mutta jatkuvaa lääkitystä, minkä ansiosta terveyteni on melko vakaa. Nautimme kaikista palveluseduista, joista vain voimme. Palvelen edelleen seurakunnan vanhimpana, ja yritämme aina tukea toisia uskovia.

Jaakobin kirjeen 4:14:n sanat pitävät totisesti paikkansa: ”Ette tiedä, mitä elämänne on huomenna.” Tämä pätee niin kauan kuin tämä asiainjärjestelmä on pystyssä. Toisaalta totta ovat myös Jaakobin kirjeen 1:12:n sanat: ”Onnellinen on se mies, joka kestää jatkuvasti koettelemuksen, sillä hän saa hyväksytyksi tultuaan elämän kruunun, jonka Jehova on luvannut niille, jotka alati rakastavat häntä.” Pysykäämme kaikki lujina tänään ja pitäkäämme elävänä mielessämme, millaisia siunauksia Jehova on luvannut vuodattaa meille huomenna.

[Alaviite]

[Kuva s. 26]

Haen yksinäisyyttä ateljeestani

[Kuva s. 26]

Vaimoni Aileenin kanssa

[Kuva s. 28]

”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventissa, joka pidettiin Temassa Ghanassa vuonna 1963