”Juoskaa siten”

KUVITTELE olevasi urheilustadionilla, joka on tupaten täynnä innostuneita ihmisiä. Urheilijat marssivat kentälle. Yleisö osoittaa raivoisasti suosiotaan, kun sankarit tulevat näkyviin. Tuomarit ovat paikalla valvomassa, että sääntöjä noudatetaan. Kun kilpailut pääsevät vauhtiin, voiton ja pettymyksen huudot sekoittuvat toisiinsa. Korvia huumaavat suosionosoitukset tervehtivät voittajia!

Kilpailut, joita olet seuraamassa, eivät olekaan mikään nykyinen urheilujuhla vaan noin 2000 vuoden takainen urheilutapahtuma Korintin Isthmoksessa. Siellä pidettiin joka toinen vuosi 500-luvulta eaa. 300-luvulle ya. kuuluisat Isthmoksen kisat. Koko Kreikan huomio keskittyi tähän tapahtumaan useiden päivien ajaksi. Nämä kisat olivat paljon enemmän kuin pelkät urheilukilpailut. Urheilijat olivat osoitus sotilaallisesta voimasta. Sankareina palvotut voittajat seppelöitiin. Heille jaeltiin runsaasti lahjoja, ja heidän kotikaupunkinsa myönsi heille suuren eläkkeen heidän loppuiäkseen.

Apostoli Paavali tunsi Korintin kaupungin lähellä pidetyt Isthmoksen kisat hyvin, ja hän vertasikin kristityn elämää urheilukilpailuun. Viittaamalla juoksijoihin, painijoihin ja nyrkkeilijöihin hän valaisi osuvasti hyvän valmennuksen, oikein suunnatun ponnistelun ja kestävyyden palkkaa. Tietysti myös ne kristityt, joille hän kirjoitti, tiesivät nuo kisat. Jotkut olivat epäilemättä olleet stadionilla huutavan yleisön joukossa, joten he ymmärsivät Paavalin kuvaukset helposti. Entä me nykyään? Mekin olemme mukana kilpailussa – kilpajuoksussa, jossa tavoittelemme ikuista elämää. Mitä me voimme oppia Paavalin viittauksista noihin muinaisiin kilpailuihin?

Kilpaileminen ”sääntöjen mukaan”

Pääsyvaatimukset antiikin kisoihin olivat erittäin tiukat. Airut esitteli katselijoille jokaisen urheilijan ja huusi: ”Voiko kukaan syyttää tätä miestä rikoksesta? Onko hän ryöväri, tai viettääkö hän paheellista elämää?” Teoksen Archaeologia Graeca mukaan ”kenenkään, joka oli itse pahamaineinen rikollinen tai oli – – [läheistä] sukua jollekulle sellaiselle, ei sallittu kilpailla”. Myös kisojen sääntöjen rikkomisesta rangaistiin ankarasti sulkemalla rikkojat pois kilpailuista.

Tämä auttaa meitä ymmärtämään seuraavat Paavalin sanat: ”Jos joku kilpailee vaikkapa urheilukisoissa, häntä ei seppelöidä, ellei hän ole kilpaillut sääntöjen mukaan.” (2. Timoteukselle 2:5.) Samoin voidaksemme juosta elämän kilpajuoksussa meidän täytyy täyttää  Jehovan vaatimukset ja mukautua hänen korkeisiin moraalinormeihinsa, jotka on esitetty Raamatussa. Raamattu kuitenkin varoittaa: ”Ihmisen sydämen taipumus on paha hänen nuoruudestaan lähtien.” (1. Mooseksen kirja 8:21.) Siksi meidän on kilpajuoksuun ryhdyttyämmekin huolehdittava tarkasti siitä, että kilpailemme sääntöjen mukaan. Vain silloin voimme säilyttää Jehovan hyväksymyksen ja saada ikuisen elämän.

Suurin apu tässä on rakkaus Jumalaan (Markus 12:29–31). Tuntemamme rakkaus synnyttää meissä halun miellyttää Jehovaa ja tehdä hänen tahtonsa. (1. Johanneksen kirje 5:3.)

”Pankaamme – – pois jokainen paino”

Antiikin kisoissa urheilijoita eivät kuormittaneet vaatteet tai varusteet. ”Kilpajuoksuissa – – kilpailijat esiintyivät aivan alasti”, sanotaan eräässä kreikkalaisten ja roomalaisten elämästä kertovassa kirjassa (The Life of the Greeks and Romans). Vaatteettomuus teki urheilijoiden liikkumisesta ketterää ja vaivatonta. Energiaa ei haaskautunut tarpeettoman painon vuoksi. Paavalilla oli todennäköisesti tämä mielessään, kun hän kirjoitti heprealaiskristityille: ”Pankaamme mekin pois jokainen paino – – ja juoskaamme kestävinä eteemme asetettu kilpajuoksu.” (Heprealaisille 12:1.)

Millaiset painot voivat häiritä meitä elämän kilpajuoksussa? Yksi on halu kerätä tarpeetonta aineellista omaisuutta tai ylläpitää kallista elämäntapaa. Jotkut saattavat etsiä varallisuudesta turvallisuutta tai pitää sitä onnellisuuden lähteenä. Tällainen ylimääräinen ”paino” voi hidastaa juoksijaa siinä määrin, että lopulta Jumalalla ei oikeastaan ole hänelle paljonkaan merkitystä. (Luukas 12:16–21.) Ikuisen elämän toivo voi alkaa tuntua kaukaiselta. Ihminen saattaisi järkeillä, että uusi maailma tulee kyllä joskus, mutta siihen saakka voisimme yhtä hyvin käyttää hyväksemme sitä, mitä tällä maailmalla on tarjottavanaan. (1. Timoteukselle 6:17–19.) Tällainen materialistinen näkemys voi hyvin helposti johtaa ihmisen pois elämän kilpajuoksusta tai estää häntä jopa aloittamasta sitä.

Jeesus sanoi vuorisaarnassa: ”Kukaan ei voi olla kahden isännän orja, sillä hän tulee joko vihaamaan toista ja rakastamaan toista tai liittymään toiseen ja halveksimaan toista. Ette voi olla Jumalan ja rikkauden orjia.” Kerrottuaan sitten, miten Jehova pitää huolta eläimistä ja kasveista, ja sanottuaan, että ihmiset ovat paljon arvokkaampia kuin ne, hän neuvoi: ”Älkää siis koskaan olko huolissanne ja sanoko: ’Mitä me syömme?’ tai: ’Mitä me juomme?’ tai: ’Mitä me puemme yllemme?’ Sillä kaikkia näitä kansakunnat tavoittelevat kiihkeästi. Sillä teidän taivaallinen Isänne tietää teidän tarvitsevan näitä kaikkia. Näin ollen etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu lisätään teille.” (Matteus 6:24–33.)

”Juoskaamme kestävinä”

Kaikki muinaiset kilpajuoksut eivät olleet lyhyitä pikajuoksuja. Eräs doʹli·khos-niminen kilpailu oli reilun neljän kilometrin juoksu. Se oli vaativa voiman ja kestävyyden koetus. Perimätieto kertoo, että kun urheilija nimeltä Ageas voitti tämän kilpailun vuonna 328 eaa., hän juoksi aina kotikaupunkiinsa Argokseen saakka ilmoittamaan voitostaan. Tuona päivänä hän juoksi suunnilleen 110 kilometriä!

Myös kristittyjen kilpajuoksu on pitkän matkan juoksu, joka koettelee kestävyyttä.  Saadaksemme Jehovan hyväksymyksen ja ikuisen elämän palkinnon meidän täytyy juosta se kestävänä loppuun saakka. Paavali juoksi oman kilpajuoksunsa siten. Elämänsä lopulla hän saattoi sanoa: ”Olen taistellut hyvän taistelun, olen juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt. Tästä lähtien minulle on varattuna vanhurskauden kruunu.” (2. Timoteukselle 4:7, 8.) Paavalin tavoin meidän täytyy juosta loppuun saakka. Jos hellitämme vain siksi, että matka on jonkin verran pitempi kuin olimme alun perin odottaneet, jäämme vaille palkintoamme (Heprealaisille 11:6). Miten surullista se olisikaan, varsinkin kun olemme näin lähellä maaliviivaa.

Palkinto

Antiikin Kreikassa urheilukilpailujen voittajille annettiin seppeleet, jotka oli tavallisesti sidottu lehvistä ja koristeltu kukkasin. Pytholaisissa kisoissa voittajat saivat laakeriseppeleen, Olympian kisoissa villin oliivipuun lehvistä tehdyn seppeleen ja Isthmoksen kisoissa mäntyseppeleen. Eräs raamatunoppinut kertoo: ”Kilpailijoiden innon lisäämiseksi seppeleet – voittopalkinnot – ja palmunlehvät olivat kilpailun ajan heidän näkyvissään stadionille sijoitetulla kolmijalalla eli pöydällä.” Voittajalle seppeleen pitäminen merkitsi suurta kunniaa. Palatessaan kotiin hän ajoi juhlittuna sankarina kaupunkiin vaunuilla.

Tämä mielessään Paavali kysyi korinttilaisilta lukijoiltaan: ”Ettekö tiedä, että ne, jotka juoksevat kilpajuoksussa, tosin kaikki juoksevat, mutta vain yksi saa palkinnon? Juoskaa siten, että voitte saavuttaa sen. – – he tietysti saadakseen turmeltuvan kruunun, mutta me turmeltumattoman.” (1. Korinttilaisille 9:24, 25; 1. Pietarin kirje 1:3, 4.) Mikä ero! Toisin kuin antiikin kisojen kuihtuvat seppeleet se kruunu eli palkinto, joka odottaa elämän kilpajuoksussa loppuun saakka juoksevia, ei tuhoudu koskaan.

Apostoli Pietari kirjoitti tästä paremmasta palkinnosta: ”Kun ylipaimen on tehty ilmeiseksi, te saatte kirkkauden kuihtumattoman kruunun.” (1. Pietarin kirje 5:4.) Voisiko mikään tämän maailman tarjoama palkinto vetää vertoja kuolemattomuuden palkinnolle, loputtomalle elämälle taivaallisessa kirkkaudessa Kristuksen kanssa?

Nykyään suuri enemmistö kristityistä juoksijoista kuuluu niihin, joita Jumala ei ole voidellut hengellisiksi pojikseen, eikä heillä siksi ole taivaallista toivoa. He eivät juokse saadakseen kuolemattomuuden palkinnon. Jumala kuitenkin asettaa myös heidän eteensä vertaansa vailla olevan palkinnon, joka on ikuinen elämä täydellisenä paratiisimaassa taivaallisen Valtakunnan alaisuudessa. Kumpaa tahansa palkintoa kristitty juoksija tavoitteleekin, hänen tulisi juosta paljon päättäväisemmin ja tarmokkaammin kuin yksikään urheilukisoissa kilpaileva juoksija. Miksi? Koska nämä palkinnot eivät kuihdu koskaan: ”Tämä on se luvattu, minkä hän itse meille lupasi: ikuinen elämä.” (1. Johanneksen kirje 2:25.)

Kun kristityllä juoksijalla on edessään tällainen vertaansa vailla oleva palkinto, niin miten hänen pitäisi suhtautua tämän maailman houkutuksiin? Samalla tavalla kuin suhtautui Paavali, joka sanoi: ”Minähän – – pidänkin kaikkea tappiona Herrani Kristuksen Jeesuksen tuntemuksen verrattoman arvon vuoksi. Hänen takiaan olen menettänyt kaiken ja pidän sitä paljona roskana.” Miten kovasti Paavali tämän vuoksi juoksikaan! ”Veljet, en minä vielä katso ottaneeni sitä haltuuni, mutta on yksi asia: unohtaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessä, pyrin  kohti päämäärää saadakseni palkinnon.” (Filippiläisille 3:8, 13, 14.) Paavali juoksi pitäen katseensa kohdistettuna tiukasti palkintoon. Meidän tulisi tehdä samoin.

Paras esimerkkimme

Antiikin kisojen mestarit saivat osakseen yleistä ihailua. Runoilijat kirjoittivat heistä, ja kuvanveistäjät tekivät heistä patsaita. Historioitsija Věra Olivován mukaan he ”kylpivät kunniassa ja nauttivat suunnatonta suosiota”. He olivat myös esikuvina nuoremmalle mestareiden polvelle.

Kuka on se ”mestari”, joka on paras esimerkki kristityille? Paavali vastaa: ”Juoskaamme kestävinä eteemme asetettu kilpajuoksu, samalla kun katsomme kiinteästi uskomme Pääedustajaan ja Täydellistäjään, Jeesukseen. Sen ilon vuoksi, joka oli asetettu hänen eteensä, hän kesti kidutuspaalun, halveksien häpeää, ja on istunut Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle.” (Heprealaisille 12:1, 2.) Jos aiomme olla voittoisia ikuisen elämän kilpajuoksussa, meidän täytyy katsoa kiinteästi Esimerkkiimme Jeesukseen Kristukseen. Voimme tehdä sen lukemalla säännöllisesti evankeliumeja ja mietiskelemällä, millä tavoin voisimme jäljitellä häntä. Tällainen tutkiskelu auttaa meitä ymmärtämään, miten tärkeää oli se, että Jeesus Kristus oli tottelevainen Jumalalle ja osoitti uskonsa laadun kestävyydellään. Palkinnoksi kestävyydestään hän sai Jehova Jumalan hyväksymyksen sekä monia suurenmoisia etuoikeuksia (Filippiläisille 2:9–11).

Jeesuksen huomattavin ominaisuus oli tietysti hänen rakkautensa. ”Kenelläkään ei ole suurempaa rakkautta kuin se, että joku antaa sielunsa ystäviensä puolesta.” (Johannes 15:13.) Hän antoi sanalle ”rakkaus” syvemmän merkityksen käskemällä meitä rakastamaan jopa vihollisiamme (Matteus 5:43–48). Koska Jeesus rakasti taivaallista Isäänsä, hän sai iloa tämän tahdon tekemisestä (Psalmit 40:9, 10; Sananlaskut 27:11). Jeesuksen pitäminen Esimerkkinämme, joka määrää vaativan elämän kilpajuoksumme tahdin, saa myös meidät rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistämme ja auttaa meitä saamaan todellista iloa pyhästä palveluksestamme (Matteus 22:37–39; Johannes 13:34; 1. Pietarin kirje 2:21). Muista, että Jeesus ei vaadi mahdottomia. Hän vakuuttaa meille: ”Olen lempeämielinen ja nöyrä sydämeltä, – – [ja] te saatte virvoituksen sielullenne. Sillä minun ikeeni on miellyttävä ja minun kuormani on keveä.” (Matteus 11:28–30.)

Meidän täytyy Jeesuksen tavoin pitää katseemme kohdistettuna siihen palkintoon, joka on varattu niille, jotka kestävät loppuun asti (Matteus 24:13). Voimme olla varmoja voitosta, jos kilpailemme sääntöjen mukaan, panemme pois jokaisen painon ja juoksemme kestävinä. Edessämme häämöttävä maali kannustaa meitä jatkamaan! Se antaa meille uutta voimaa, koska se saa meissä aikaan iloa – iloa, joka tekee edessämme olevasta tiestä helpomman kulkea.

[Kuva s. 29]

Kristittyjen kilpajuoksu on pitkän matkan juoksu, joka vaatii kestävyyttä

[Kuva s. 30]

Toisin kuin urheilijat, jotka seppelöitiin, kristityt voivat odottaa häviämätöntä palkintoa

[Kuva s. 31]

Palkinto on varattu kaikille niille, jotka kestävät loppuun asti

[Kuvan lähdemerkintä s. 28]

Copyright British Museum