Elämäkerta

Palvellen koettelemuksista huolimatta kokosieluisesti

KERTONUT RODOLFO LOZANO

Synnyin 17. syyskuuta 1917 Meksikossa Durangon osavaltiossa Gómez Palacion kaupungissa. Meksikossa oli parhaillaan käynnissä vallankumous. Vaikka se päättyi vuonna 1920, levottomuudet jatkuivat asuinseudullamme vielä vuosia, ja elämämme oli hyvin vaikeaa.

KERRAN kun äiti sai tietää, että kapinalliset joukot ottaisivat pian yhteen armeijan kanssa, hän piti minua sekä kolmea veljeäni ja kahta sisartani sisällä talossa monta päivää. Ruokaa oli niukalti, ja muistan, miten piileskelin pikkusiskoni kanssa sängyn alla. Sen jälkeen äiti päätti viedä meidät lapset Yhdysvaltoihin, ja myöhemmin isä liittyi seuraamme.

Saavuimme Kaliforniaan vuonna 1926, vähän ennen kuin Yhdysvalloissa alkoi suuri lamakausi. Muutimme työn perässä paikkakunnalta toiselle, esimerkiksi San Joaquin Valleyyn, Santa Claraan, Salinasiin ja King Cityyn. Opimme työskentelemään pellolla ja korjaamaan talteen kaikenlaisia hedelmiä ja vihanneksia. Vaikka jouduin tekemään raskasta työtä nuoruudessani, tuosta ajasta jäi hyvin miellyttävät muistot.

Kosketus Raamatun totuuteen

Maaliskuussa 1928 luonamme kävi eräs raamatuntutkija, jota nimitystä Jehovan todistajista silloin käytettiin. Kyseessä oli iäkäs, espanjaa puhuva mies nimeltään Esteban Rivera. Hän jätti kirjasen Missä ovat kuolleet?, ja sen nimi ja sisältö tekivät minuun syvän vaikutuksen. Nuoruudestani huolimatta halusin tutkia Raamattua ja olla  tekemisissä raamatuntutkijoiden kanssa. Aikanaan myös äidistäni ja sisarestani Aurorasta tuli innokkaita Jehovan ylistäjiä.

1930-luvun puolivälissä San Joseen rakennettiin englanninkieliselle seurakunnalle valtakunnansali. Koska tuon alueen maatiloilla työskenteli monia latinalaisamerikkalaisia, aloimme saarnata heille ja pitää Vartiotornin tutkistelua. Meitä auttoivat tässä noin 80 kilometrin päästä San Franciscosta tulleet latinalaisamerikkalaiset todistajat. Aikanaan San Josen valtakunnansalissa pidettävissä espanjankielisissä kokouksissamme kävi noin 60 henkeä.

Lopulta 28. helmikuuta 1940 menin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle eräässä San Josessa pidetyssä konventissa. Seuraavana vuonna minut nimitettiin tienraivaajaksi, Jehovan todistajien kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi. Sitten huhtikuussa 1943 minua pyydettiin muuttamaan Stocktoniin, noin 130 kilometrin päässä sijaitsevaan kaupunkiin, ja muodostamaan sinne espanjankielinen seurakunta. Tuohon aikaan palvelin San Josen englanninkielisen seurakunnan esivalvojana ja huolehdin samalla siellä toimivista espanjaa puhuvista todistajista. Järjestettyäni näiden vastuiden siirtämisen toisille muutin Stocktoniin.

Nuhteettomuus koetellaan

Alkuvuodesta 1940 jouduin toistuvasti kutsuntalautakunnan eteen, mutta joka kerta asennettani aseistakieltäytyjänä kunnioitettiin. Pian sen jälkeen kun Yhdysvallat joulukuussa 1941 oli mennyt mukaan toiseen maailmansotaan, lautakunnan asenne jyrkkeni. Lopulta vuonna 1944 minut pidätettiin. Odottaessani tuomiota minua pidettiin kellarikerroksessa rikollisten kanssa. Kuultuaan, että olen Jehovan todistaja, monet kyselivät, miten heidän tekemänsä rikokset vaikuttaisivat heidän asemaansa Jumalan edessä.

San Josessa asuvat Jehovan todistajat maksoivat takuut, niin että pääsin vapaaksi oikeudenkäyntiin asti. Eräs losangelesilainen lakimies, joka edusti vastaajia kansalaisten perusoikeuksia koskevissa jutuissa, otti puolustukseni hoidettavaksi maksutta. Tuomari päätti vapauttaa minut sillä ehdolla, että lopetan tienraivauksen, menen ansiotyöhön ja ilmoittaudun joka kuukausi liittovaltion viranomaisille. En hyväksynyt ehtoja, ja siksi minut tuomittiin kahdeksi vuodeksi Washingtonin osavaltiossa sijaitsevaan McNeilin saarivankilaan. Käytin siellä aikani Raamatun perinpohjaiseen tutkimiseen. Opettelin myös  kirjoittamaan koneella. Ennen kuin kaksi vuotta oli kulunut umpeen, minut vapautettiin hyvän käytöksen ansiosta. Järjestin heti niin, että saatoin jatkaa tienraivauspalvelusta.

Toiminta laajenee

Talvella 1947 minut määrättiin työskentelemään erään toisen tienraivaajaveljen kanssa espanjaa puhuvan väestön keskuudessa Colorado Cityssä Texasissa. Siellä oli kuitenkin niin kylmä, että menimme San Antonioon lämmittelemään. Siellä taas rankkasateet keskeyttivät ovelta-ovelle-palveluksemme. Rahamme loppuivat pian. Viikkokausia söimme henkemme pitimiksi raa’alla kaalilla päällystettyjä leipäpaloja ja joimme mailasteetä. Toverini palasi kotiin, mutta minä jäin. Kun englantia puhuvat todistajat saivat tietää tilanteestani, he alkoivat auttaa minua.

Seuraavana keväänä palasin määräalueelleni Colorado Cityyn, ja lopulta sinne muodostettiin pieni espanjankielinen seurakunta. Sitten muutin Texasissa sijaitsevaan Sweetwateriin, jossa autoin taas espanjankielisen seurakunnan perustamisessa. Sweetwaterissa ollessani sain kirjeen, jossa minut kutsuttiin lähetystyöhön valmentavan Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 15. kurssille, joka alkaisi 22. helmikuuta 1950. Päättäjäiset pidettiin tuona kesänä New Yorkissa Yankee-stadionin kansainvälisessä konventissa, ja sen jälkeen jäin kolmeksi kuukaudeksi Jehovan todistajien maailmankeskukseen Brooklyniin. Sain siellä valmennusta tehtävään, joka odotti minua Meksikon haaratoimistossa.

Työ Meksikossa

Saavuin Méxicon kaupunkiin 20. lokakuuta 1950. Parisen viikkoa myöhemmin minut nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi, ja hoidin tuota tehtävää neljä ja puoli vuotta. Kokemus, jota olin saanut tienraivauspalveluksessa, vankilassa, Gileadissa ja Brooklynissa, osoittautui erittäin hyödylliseksi. Saavuttuani Meksikoon huomasin nopeasti, että oli tarpeellista kehittää meksikolaisveljiemme ja -sisartemme hengellisyyttä. Erityisen tarpeellista oli auttaa heitä pitämään yllä Jumalan sanan korkeita moraalinormeja.

Meksikossa samoin kuin muissakin Latinalaisen Amerikan maissa oli tapana, että pariskunnat asuivat yhdessä menemättä laillisesti naimisiin. Kristikunnan uskonnot, erityisesti roomalaiskatolinen kirkko, olivat katsoneet tätä epäraamatullista tapaa läpi sormien. (Heprealaisille 13:4.) Niinpä joistakuista oli tullut Jehovan todistajien seurakuntien jäseniä, vaikka he eivät olleet laillisesti naimisissa. Siksi sovittiin, että he saisivat kuusi kuukautta aikaa panna asiansa kuntoon. Muussa tapauksessa heitä ei enää tunnustettaisi Jehovan todistajiksi.

Monien oli helppo saada elämänsä järjestykseen. Heidän piti vain laillistaa suhteensa menemällä naimisiin. Toisten tilanne oli mutkikkaampi. Esimerkiksi jotkut olivat menneet naimisiin kahdesti tai kolmestikin hankkimatta kertaakaan laillista avioeroa. Kun Jehovan palvelijoiden avioliittoasiat olivat lopulta sopusoinnussa Jumalan sanan opetusten kanssa, seurakunnissa koettiin runsaasti hengellisiä siunauksia (1. Korinttilaisille 6:9–11).

Noihin aikoihin meksikolaisten koulutustaso oli yleensä hyvin alhainen. Jo ennen kuin saavuin maahan vuonna 1950, haaratoimisto oli alkanut järjestää seurakuntiin luku- ja kirjoituskouluja. Nyt nämä koulut organisoitiin uudelleen, ja hallituksen kanssa sovittiin niiden rekisteröinnistä. Vuodesta 1946 lähtien, jolloin asiasta alettiin pitää kirjaa, on todistajien johtamissa kouluissa Meksikossa opetettu yli 143000:ta ihmistä lukemaan ja kirjoittamaan!

Uskontoa koskevat lait olivat Meksikossa hyvin rajoittavia. Viime vuosina on tässä suhteessa kuitenkin tapahtunut merkittäviä muutoksia. Vuonna 1992 tuli voimaan uskonnollisia asioita koskeva uusi laki, ja vuonna 1993 Jehovan todistajat rekisteröitiin Meksikossa uskonnolliseksi järjestöksi.

Nämä muutokset ovat tuottaneet minulle  paljon iloa, koska aiemmin en olisi uskonut niitä mahdollisiksi. Kävin vuosien mittaan toistuvasti valtion virastoissa, ja minuun suhtauduttiin niissä melko epäluuloisesti. On kuitenkin ilahduttavaa nähdä, miten haaratoimistomme lakiosasto on hoitanut asioita, niin että saarnaamistyöhömme ei nykyään puututa juuri lainkaan.

Palveleminen lähetystyöntekijäpuolison kanssa

Kun saavuin Meksikoon, maassa oli jo monia sellaisia, jotka olivat valmistuneet Gileadin aiemmilta kursseilta. Yksi heistä oli Esther Vartanian, armenialainen todistaja, joka oli aloittanut tienraivauksen Vallejossa Kaliforniassa vuonna 1942. Menimme naimisiin 30. heinäkuuta 1955, ja sen jälkeen hoidimme edelleen tehtäviämme Meksikossa. Esther jatkoi lähetystyötään Méxicon kaupungissa, ja minä palvelin entiseen tapaan haaratoimistossa, jossa asuimme.

Vuonna 1947 Esther oli saapunut ensimmäiselle lähetystyöalueelleen Monterreyyn Nuevo Leóniin Meksikoon. Monterreyssä oli silloin vain yksi 40 todistajan seurakunta, mutta siinä vaiheessa kun hänet siirrettiin Méxicon kaupunkiin vuonna 1950, siellä oli neljä seurakuntaa. Haaratoimistossamme lähellä Méxicoa on tätä nykyä kaksi sellaisista perheistä polveutuvaa nuorta, joiden kanssa Esther aikoinaan tutki Raamattua Monterreyssä.

Vuonna 1950 lähetystyöntekijöiden saarnaamisalue Méxicossa käsitti melkein koko kaupungin. He kulkivat aluettaan ristiin rastiin jalkaisin tai ikivanhoilla, tupaten täysillä busseilla. Kun saavuin tänne 1950-luvun lopulla, täällä oli seitsemän seurakuntaa. Nyt Méxicon kaupungissa on jo 1600 seurakuntaa ja runsaasti yli 90000 Valtakunnan julistajaa! Viime vuonna tässä kaupungissa oli Kristuksen kuoleman muistonvietossa yli 250000 henkeä! Vuosien mittaan olemme saaneet  Estherin kanssa palvella monissa näistä seurakunnista.

Kun Esther ja minä alamme tutkia Raamattua jonkun kanssa, yritämme aina saada perheenisän kiinnostumaan, niin että koko perhe tulee mukaan tutkisteluun. Näin olemme nähneet, miten monet suuret perheet ovat alkaneet palvella Jehovaa. Uskon yhden syyn tosi palvojien määrän nopeaan kasvuun Meksikossa olevan siinä, että koko perheet liittyvät usein yhdessä tosi palvontaan.

Jehova on siunannut työtä

Vuodesta 1950 lähtien työ Meksikossa on edistynyt merkittävällä tavalla, mitä kuvastavat sekä lukumääräinen kasvu että järjestössä tapahtuneet muutokset. On ollut ilo olla pieneltä osaltaan edistämässä kasvua ja toimia tällaisten vieraanvaraisten ja onnellisten ihmisten parissa.

Muutama vuosi sitten Karl Klein, joka palvelee Jehovan todistajien hallintoelimessä, ja hänen vaimonsa Margaret vierailivat luonamme lomallaan. Veli Klein halusi saada tuntuman työhömme alueellamme Meksikossa, ja siksi hän ja Margaret tulivat lähellä Méxicoa sijaitsevaan San Juan Tezontlan seurakuntaan, jonka yhteydessä me siihen aikaan toimimme. Salimme oli pieni: noin 5 metriä leveä ja 6 metriä pitkä. Kun saavuimme sinne, läsnä oli jo 70 henkeä, eikä jäljellä ollut juuri seisomapaikkojakaan. Iäkkäämmät istuivat tuoleilla, nuoremmat penkeillä ja pienet lapset tiiliskivien päällä tai lattialla.

Veli Kleiniin teki suuren vaikutuksen se, että kaikilla lapsilla oli Raamattu käsillä ja he katsoivat kaikki raamatunkohdat, jotka puhuja luki. Esitelmän jälkeen veli Klein käsitteli Matteuksen 13:19–23:a ja sanoi, että Meksikossa oli paljon sitä ”hyvää maata”, josta Jeesus puhui. Tällä hetkellä seitsemän silloin läsnä olleista lapsista on mukana Méxicon lähellä sijaitsevien haaratoimistotilojen mittavissa laajennustöissä. Heidän lisäkseen yksi palvelee Betelissä, ja monet muut ovat tienraivaajina!

Kun tulin Méxicoon, haaratoimistossamme oli vain 11 jäsentä. Nyt meitä on noin 1350, ja näistä 250 on rakentajia. Kun kaikki on valmista, mahdollisesti vuonna 2002, pystymme majoittamaan laajennettuihin tiloihimme noin 1300 henkeä. Ajatella, että koko maassa oli vuonna 1950 alle 7000 Valtakunnan julistajaa, mutta nyt heitä on runsaat 500000! Sydämeni on pakahtua ilosta nähdessäni, miten Jehova on siunannut nöyriä meksikolaisveljiämme, jotka näkevät kovasti vaivaa ylistääkseen häntä.

Suuri haaste

Viime aikoina suurimpia kohtaamistani haasteista on ollut sairastaminen. Terveyteni on yleensä ollut aina hyvä. Mutta marraskuussa 1988 sain halvauksen, joka vaikutti pahasti lihasteni toimintaan. Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että harjoitukset ja muut hoidot ovat auttaneet minua toipumaan jossain määrin, mutta jotkin ruumiinosat eivät tottele enää niin kuin toivoisin. Saan jatkuvasti hoitoa ja lievitystä kovaan päänsärkyyn ja muihin vaivoihin, joista edelleen kärsin.

Vaikken enää voikaan tehdä niin paljon kuin haluaisin, minulle tuottaa tyydytystä se, että olen voinut auttaa monia saamaan tietoa Jehovan tarkoituksista ja tulemaan hänen vihkiytyneiksi palvelijoikseen. Nautin myös siitä, että voin keskustella hyvin monien kristittyjen veljien ja sisarten kanssa, kun he käyvät haaratoimistossamme; tunnen, miten se rohkaisee puolin ja toisin.

Sen tietäminen, että Jehova arvostaa hänelle suorittamaamme palvelusta ja että se, mitä olemme tehneet, ei ole turhaa, on suuresti vahvistanut minua (1. Korinttilaisille 15:58). Rajoituksistani ja sairaudestani huolimatta olen painanut sydämeeni Kolossalaiskirjeen 3:23, 24:n sanat: ”Mitä teettekin, työskennelkää siinä kokosieluisesti niin kuin Jehovalle eikä ihmisille, sillä te tiedätte, että tulette Jehovalta saamaan asianmukaisen palkan, perinnön.” Noudattamalla tätä kehotusta olen oppinut palvelemaan Jehovaa kokosieluisesti koettelemuksista huolimatta.

[Kuva s. 24]

Vuonna 1942 ollessani tienraivaajana

[Kuva s. 24]

Vaimoni aloitti lähetystyönsä Meksikossa vuonna 1947

[Kuva s. 24]

Estherin kanssa nykyään

[Kuvat s. 26]

Vasemmalla ylhäällä: Meksikon Betel-perhe vuonna 1952; olen itse edessä

Ylhäällä: tällä Méxicon stadionilla oli vuonna 1999 piirikonventissa yli 109000 henkeä

Vasemmalla alhaalla: valmistumaisillaan olevat haaratoimistotilamme