Elämäkerta

Olen palvellut missä minua milloinkin on tarvittu

KERTONUT JAMES B. BERRY

Oli vuosi 1939. Suuri lamakausi vaikeutti elämää Yhdysvalloissa, ja sodan uhka varjosti Eurooppaa. Pikkuveljeni Bennett ja minä olimme matkustaneet kotoamme Mississippistä Houstoniin Texasiin etsimään töitä.

ERÄÄNÄ loppukesän päivänä kuulimme radion rätinän keskeltä dramaattisen ilmoituksen: Hitlerin armeija oli marssinut Puolaan. ”Harmagedon on alkanut!” huudahti Bennett. Sanoimme itsemme saman tien irti työpaikoistamme. Menimme lähimpään valtakunnansaliin ja olimme ensimmäistä kertaa läsnä kokouksessa. Miksi valtakunnansaliin? Jospa aloittaisin aivan alusta.

Synnyin Hebronissa Mississippin osavaltiossa vuonna 1915. Asuimme maaseudulla. Raamatuntutkijat, joiksi Jehovan todistajia silloin sanottiin, kävivät tuon alueen läpi suunnilleen kerran vuodessa ja järjestivät samalla esitelmätilaisuuden jonkun kotiin. Siitä syystä vanhemmillani oli paljon raamatullista kirjallisuutta. Bennett ja minä aloimme uskoa niin kuin nämä kirjat opettivat: helvetti ei ole kuuma, sielu kuolee, ja vanhurskaat tulevat elämään maan päällä ikuisesti. Meillä oli silti vielä paljon opittavaa. Lähdimme Bennettin kanssa etsimään töitä Texasista joskus sen jälkeen, kun olin päättänyt koulunkäyntini.

Kun viimein hakeuduimme todistajien pariin valtakunnansalille, he kysyivät, olimmeko tienraivaajia. Meillä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, että tienraivaaja oli Jehovan todistajien kokoaikainen sananpalvelija. Sitten he kysyivät, haluaisimmeko lähteä saarnaamaan. ”Ilman muuta!” vastasimme. Ajattelimme, että he lähettäisivät  jonkun meidän mukaamme näyttämään, miten pitää toimia. Sen sijaan he vain antoivat meille kartan ja sanoivat: ”Työskennelkää tuolla.” Bennett ja minä emme tienneet saarnaamisesta yhtään mitään, ja ajatus siitä, että nolaisimme itsemme, tuntui meistä kammottavalta. Lopulta vain pudotimme aluekortin postilaatikkoon ja lähdimme takaisin Mississippiin.

Omaksumme totuuden

Palattuamme kotiin luimme todistajien julkaisuja joka päivä melkein vuoden ajan. Meillä ei ollut sähköä, joten illalla luimme takkatulen valossa. Tuohon aikaan Jehovan todistajien seurakunnissa ja niistä erillään toimivien todistajien luona vieraili alueenpalvelijoita eli matkavalvojia vahvistamassa kaikkia hengellisesti. Yksi näistä palvelijoista, Ted Klein, vieraili meidän seurakunnassamme ja vei Bennettiä ja minua saarnaamaan ovelta ovelle. Usein hän otti meidät molemmat mukaansa samalla kertaa. Hän selitti meille, mitä kaikkea tienraivaajana toimimiseen oikein liittyi.

Hänen seurassaan oleminen sai meidät toden teolla ajattelemaan, miten voisimme tehdä enemmän Jumalan palveluksessa. Niin tapahtui, että 18. huhtikuuta 1940 veli Klein kastoi Bennettin, sisaremme Velvan ja minut. Vanhempamme olivat läsnä kastetilaisuudessa, ja he olivat tyytyväisiä ratkaisuumme. Noin kaksi vuotta myöhemmin heidätkin kastettiin. Molemmat pysyivät uskollisina Jumalalle kuolemaansa saakka. Isä kuoli vuonna 1956 ja äiti vuonna 1975.

Kun veli Klein kysyi minulta, voisinko aloittaa tienraivauksen, vastasin hänelle, että haluaisin kyllä mutta ettei minulla ollut rahaa, vaatteita eikä mitään muutakaan. ”Ei se mitään”, hän sanoi, ”minä hoidan asian.” Ja hän hoiti. Ensin hän lähetti tienraivausanomukseni eteenpäin. Sitten hän otti minut mukaansa noin 300 kilometrin päähän New Orleansiin ja näytti minulle joitakin mukavia asuntoja erään valtakunnansalin yläpuolelta. Ne olivat tienraivaajien käytössä. Pian muutin sinne ja aloitin urani tienraivaajana. New Orleansissa asuvat todistajat auttoivat tienraivaajia antamalla vaatteita, rahaa ja ruokaa. Veljet toivat ruokaa päivän aikana oven taakse tai jopa suoraan jääkaappiin. Eräs veli, joka omisti lähistöllä olevan ravintolan, pyysi meitä tulemaan sinne säännöllisesti sulkemisaikaan, niin että saisimme tähteeksi jäänyttä tuoretta ruokaa, kuten lihaa, leipää, lihamuhennosta ja piirakkaa.

Kohtaamme joukkoväkivaltaa

Jonkin ajan kuluttua minut lähetettiin tienraivaajaksi Jacksoniin Mississippiin. Nuori tienraivaustoverini ja minä kohtasimme siellä jonkin verran joukkoväkivaltaa, ja näytti siltä, että väkijoukoilla oli paikallisten poliisivoimien tuki. Sama toistui seuraavalla alueellamme Mississippin Columbuksessa. Jotkut valkoiset vihasivat meitä, koska saarnasimme kaikkiin rotuihin ja kansoihin kuuluville ihmisille. Monet uskoivat meidän syyllistyvän kapinan lietsontaan. Tätä mieltä oli muun muassa erittäin isänmaallisen Amerikan sotaveteraanijärjestön paikallisen jaoston päällikkö. Hän yllytti monta kertaa vihaiset väkijoukot kimppuumme.

Ensimmäisen kerran kun kimppuumme hyökättiin Columbuksessa, olimme tarjoamassa lehtiä kadulla. Väkijoukko lähti peräämme ja ahdisti meidät erään kaupan ikkunaa vasten. Ihmiset kerääntyivät katsomaan, mitä oli tekeillä. Pian paikalle tuli poliisi ja vei meidät oikeustalolle. Väkijoukko seurasi meitä sinne ja  ilmoitti kaikkien viranomaisten edessä, että jos lähtisimme kaupungista tiettyyn päivämäärään mennessä, pelastaisimme nahkamme. Jos lähtisimme tuon päivän jälkeen, lähtisimme nyljettyinä. Totesimme, että oli paras lähteä pois joksikin aikaa. Muutaman viikon kuluttua kuitenkin palasimme ja jatkoimme saarnaamista.

Pian sen jälkeen kahdeksan miehen joukko piiritti meidät ja pakotti meidät kahteen autoonsa. He veivät meidät metsään, riisuivat meidät alasti ja antoivat meille kummallekin 30 iskua minun vyölläni! Heillä oli aseet ja sen lisäksi köyttä. Täytyy tunnustaa, että meitä pelotti. Luulin, että he sitoisivat meidät ja heittäisivät jokeen. He repivät kirjallisuutemme ja viskelivät palaset ympäriinsä ja jopa pirstoivat gramofonimme kappaleiksi kantoa vasten.

Pieksemisen jälkeen he käskivät meidän pukeutua ja kävellä metsäpolkua katsomatta taaksemme. Siinä kävellessämme todella ajattelimme, että jos rohkenisimme katsoa taaksemme, he ampuisivat meidät – ja selviäisivät rangaistuksetta. Mutta muutaman minuutin kuluttua kuulimme heidän ajavan tiehensä.

Toisen kerran vihainen väkijoukko ajoi meitä takaa, ja meidän täytyi sitoa vaatteemme kaulan ympärille ja uida erään joen yli päästäksemme karkuun. Ei kulunut kauankaan, kun meidät pidätettiin syytettyinä kapinan lietsonnasta. Olimme vankilassa kolme viikkoa ennen oikeuskäsittelyä. Oikeudenkäyntiä mainostettiin Columbuksessa kovasti. Läheisen korkeakoulun opiskelijat saivat jopa lähteä luennoilta tavallista aikaisemmin, jotta he pääsisivät seuraamaan sitä. Kun aika sitten koitti, oikeustalo oli ääriään myöten täynnä ja tarjolla oli pelkkiä seisomapaikkoja. Niihin, jotka todistivat osavaltion puolesta, kuului kaksi saarnaajaa, kaupungin pormestari ja poliisivoimat.

Meitä edustamaan oli lähetetty asianajaja G. C. Clarke, joka oli Jehovan todistaja, sekä hänen työparinsa. He pyysivät, että meitä vastaan nostettu syyte kapinan lietsonnasta hylättäisiin todisteiden puutteessa. Veli Clarken kanssa työskennellyt asianajaja esitti voimakkaita lausuntoja meidän puolestamme, vaikka hän itse ei ollutkaan Jehovan todistaja. Yhdessä vaiheessa hän sanoi tuomarille: ”Ihmiset sanovat, että Jehovan todistajat ovat hulluja. Hullujako? Thomas Edison oli hullu!” Sitten hän osoitti valaisinta ja sanoi: ”Mutta katsokaa tuota hehkulamppua!” Jotkut saattoivat pitää hehkulampun keksinyttä Edisonia hulluna, mutta kukaan ei voinut kiistää hänen saavutuksiaan.

Kuultuaan todistajanlausunnot istuva piirituomari ilmoitti syyttäjälle: ”Teillä ei ole minkäänlaisia todisteita kapinan lietsonnasta, ja heillä on oikeus tehdä tätä työtä. Älkää tuoko heitä takaisin tähän oikeussaliin ja tuhlatko osavaltion aikaa ja rahaa, älkääkä myöskään minun aikaani, kunnes teillä on todisteita!” Me voitimme!

Jälkikäteen tuomari kuitenkin kutsui meidät virkahuoneeseensa. Hän tiesi, että koko kaupunki vastusti hänen päätöstään, joten hän varoitti meitä: ”Puhuin äsken lain mukaan, mutta henkilökohtaisesti neuvon teitä kumpaakin lähtemään täältä, tai he tappavat teidät.” Tiesimme hänen olevan oikeassa, joten lähdimme pois kaupungista.

Menin Bennettin ja Velvan luokse Clarksvilleen Tennesseehen, missä he palvelivat erikoistienraivaajina. Muutaman kuukauden päästä meidät lähetettiin Parisiin Kentuckyyn.  Puolentoista vuoden kuluttua olimme juuri valmiita perustamaan sinne seurakunnan, kun Bennett ja minä saimme aivan erikoislaatuisen kutsun.

Lähetystyöhön

Kun näimme kutsun Vartiotornin raamattukoulun Gileadin toiselle kurssille, ajattelimme, että nyt on tapahtunut jokin virhe. Miksi tuohon kouluun kutsuttaisiin kaksi tavallista nuorta mississippiläispoikaa? Olimme kuvitelleet, että sinne haluttiin koulunkäyneitä ihmisiä, mutta menimme kumminkin. Tuolla kurssilla oli 100 oppilasta, ja se kesti viisi kuukautta. Päättäjäiset olivat 31. tammikuuta 1944. Olimme innokkaita palvelemaan ulkomaisilla kentillä, mutta noihin aikoihin passin ja viisumin saaminen vei paljon aikaa, joten oppilaat määrättiin väliaikaisesti eri puolille Yhdysvaltoja. Kun Bennett ja minä olimme palvelleet jonkin aikaa tienraivaajina Alabamassa ja Georgiassa, saimme viimein varsinaisen määräyksemme – Barbadosiin Länsi-Intian saaristoon.

Toinen maailmansota oli vielä käynnissä, ja Jehovan todistajien työ ja kirjallisuus oli kielletty monissa paikoissa, myös Barbadosissa. Tullissa virkailijat avasivat ja tutkivat matkalaukkumme ja löysivät niihin piilottamamme kirjallisuuden. Ajattelimme olevamme hukassa. Sitten yksi virkailija sanoikin vain: ”Olemme pahoillamme, että jouduimme tutkimaan matkatavaranne. Osa tästä kirjallisuudesta on kielletty Barbadosissa.” Kaikesta huolimatta hän päästi meidät läpi joka ikisen pakkaamamme julkaisun kanssa. Kun todistimme myöhemmin valtion viranomaisille, he sanoivat, etteivät he tienneet, miksi kirjallisuutemme oli kielletty. Muutaman kuukauden kuluttua kielto poistettiin.

Saarnaamistyö menestyi Barbadosissa erinomaisesti. Johdimme kumpikin ainakin 15:tä raamatuntutkistelua, ja useimmat niistä, joiden kanssa tutkimme, edistyivät hengellisesti. Oli hienoa nähdä joidenkuiden tulevan seurakunnan kokouksiin. Kirjallisuus oli tosin ollut kiellettyä sen verran kauan, ettei paikallisilla veljillä oikein ollut ajantasaista tietoa siitä, miten kokouksia piti johtaa. Saatuaan kuitenkin meiltä valmennusta monista veljistä tuli pian päteviä. Meillä oli ilo auttaa monia tutkisteluoppilaitamme aloittamaan kristillinen sananpalvelus ja nähdä seurakunnan kasvavan.

Perheen kasvattaminen

Vietettyäni Barbadosissa noin puolitoista vuotta minun piti päästä leikkaukseen ja jouduin palaamaan Yhdysvaltoihin. Siellä menin naimisiin Dorothy-nimisen todistajan kanssa, jonka kanssa olin ollut kirjeenvaihdossa. Palvelimme sitten yhdessä tienraivaajina Tallahasseessa Floridassa, kunnes muutimme puolen vuoden kuluttua Louisvilleen Kentuckyyn, mistä eräs todistaja oli tarjonnut minulle työtä. Veljeni Bennett jatkoi palvelustaan Barbadosissa useiden vuosien ajan. Myöhemmin hän meni naimisiin toisen lähetystyöntekijän kanssa ja palveli saarilla  matkavalvojana. Aikanaan heidän täytyi palata Yhdysvaltoihin terveyssyistä. Senkin jälkeen he palvelivat espanjankielisiä seurakuntia matkatyössä, kunnes Bennett kuoli 73-vuotiaana vuonna 1990.

Vuonna 1950 syntyi ensimmäinen lapsemme, pikku tyttö, jolle annoimme nimeksi Daryl. Saimme kaikkiaan viisi lasta. Toinen lapsemme Derrick kuoli vain kaksi ja puoli -vuotiaana selkäydinkalvojen tulehdukseen. Mutta sitten meille syntyi kaksi poikaa: Leslie vuonna 1956 ja Everett vuonna 1958. Dorothy ja minä pyrimme kasvattamaan lapsemme Raamatun totuuteen. Yritimme aina pitää yllä viikoittaista raamatuntutkisteluohjelmaa ja tehdä tutkistelusta kiinnostavan kaikille lapsille. Kun Daryl, Leslie ja Everett olivat vielä pieniä, annoimme heille joka viikko kysymyksiä, joihin he etsivät vastauksia seuraavaksi viikoksi. He myös näyttelivät talosta taloon saarnaamista. Yksi meni vaatekaappiin ja esitti ovenavaajaa. Toinen seisoi ulkopuolella ja koputti oveen. He sanoivat jotain hassua pelotellakseen toisiaan, mutta tämä leikki kasvatti heissä rakkautta saarnaamistyöhön. Kävimme myös saarnaamassa yhdessä heidän kanssaan säännöllisesti.

Nuorin poikamme Elton syntyi vuonna 1973, kun Dorothy oli melkein 50 ja minä lähes 60. Seurakunnassa meitä sanottiin Abrahamiksi ja Saaraksi! (1. Mooseksen kirja 17:15–17.) Vanhemmat pojat ottivat Eltonin usein mukaansa sananpalvelukseen. Meistä tuntui, että ihmiset saivat erinomaista todistusta, kun he näkivät perheiden – siskojen ja veljien, vanhempien ja lasten – kertovan Raamatun totuudesta toisille yhdessä. Isoveljet kantoivat Eltonia vuorotellen olkapäillään ja antoivat hänelle käteen traktaatin. Ihmiset kuuntelivat melkein aina, kun he oven avatessaan näkivät sellaisen suloisen pikkuvesselin isoveljensä olkapäillä. Pojat opettivat Eltonia antamaan traktaatin ovenavaajalle keskustelun päätyttyä ja sanomaan muutaman sanan. Sillä tavalla hän alkoi saarnata.

Vuosien mittaan olemme voineet opettaa muitakin tuntemaan Jehovan. 1970-luvun lopulla muutimme Kentuckyn osavaltion sisällä Louisvillesta Shelbyvilleen palvelemaan seurakunnassa, jossa tarvittiin apua. Siellä näimme seurakunnan kasvavan ja olimme myös mukana etsimässä tonttia valtakunnansalia varten sekä rakentamassa salia. Myöhemmin meitä pyydettiin palvelemaan eräässä toisessa lähiseurakunnassa.

Jotakin odottamatonta perhepiirissä

Kunpa voisin sanoa, että kaikki lapsemme pysyivät Jehovan viitoittamalla tiellä, mutta niin ei käynyt. Aikuistuttuaan ja muutettuaan pois kotoa kolme neljästä elossa olevasta lapsestamme jätti totuuden. Poikamme Everett kuitenkin seurasi minun esimerkkiäni ja aloitti kokoaikaisen palveluksen. Hän palveli myöhemmin Jehovan todistajien maailmankeskuksessa New Yorkissa, ja vuonna 1984 hänet kutsuttiin Gileadin 77. kurssille. Valmistumisen jälkeen hän lähti määräalueelleen Sierra Leoneen Länsi-Afrikkaan. Vuonna 1988 hän meni naimisiin Mariannen, belgialaisen tienraivaajan, kanssa. He ovat palvelleet yhdessä lähetystyöntekijöinä siitä lähtien.

Kuten kuka tahansa äiti tai isä voi kuvitella, oli lannistavaa nähdä kolmen lapsemme luopuvan elämäntavasta, joka tuottaa tyydytystä jo nykyään ja johon liittyy suurenmoinen toivo saada elää ikuisesti paratiisimaassa tulevaisuudessa. Toisinaan syytin itseäni. Sain kuitenkin lohtua siitä tiedosta, että jotkut jopa Jehovan omista henkipojista, enkeleistä, lakkasivat palvelemasta häntä – vaikka Jehova osoittaa kurittaessaan rakkautta ja huomaavaisuutta eikä tee koskaan virheitä (5. Mooseksen kirja 32:4; Johannes 8:44; Ilmestys 12:4, 9). Tämä on painanut mieleeni, että vaikka vanhemmat kuinka yrittäisivät kasvattaa lapsiaan Jehovan viitoittamalla tiellä, jotkut saattavat kaikesta huolimatta kieltäytyä ottamasta totuutta vastaan.

Niin kuin puu taipuu voimakkaassa tuulessa, meidänkin täytyy sopeutua niihin erilaisiin vaikeuksiin ja ongelmiin, joita kohtaamme. Olen huomannut vuosien mittaan, että säännöllinen Raamatun tutkiminen ja kokouksissa käyminen antavat minulle voimaa sopeutua ja pysyä elossa hengellisesti. Iän karttuessa ja huomatessani tehneeni menneisyydessä virheitä yritän nähdä  asioiden valoisat puolet. Loppujen lopuksi kielteisetkin kokemukset ainoastaan edistävät hengellistä kasvuamme, jos vain pysymme uskollisina. Jos opimme kokemuksistamme, kielteisissäkin asioissa voi olla jotain myönteistä. (Jaakobin kirje 1:2, 3.)

Nyt Dorothylla ja minulla ei enää ole terveyttä eikä voimia tehdä Jehovan palveluksessa niin paljon kuin haluaisimme. Olemme kuitenkin kiitollisia rakkaiden kristittyjen veljiemme ja sisartemme tuesta. Veljet kertovat meille melkein joka kokouksessa, miten paljon he arvostavat sitä, että olemme läsnä. He myös ponnistelevat auttaakseen meitä kaikin mahdollisin tavoin, jopa talon ja auton korjaamisessa.

Silloin tällöin meidän on mahdollista toimia osa-aikaisina tienraivaajina, ja johdamme tutkisteluja kiinnostuneille. Erityisen iloisia olemme aina, kun kuulemme uutisia pojaltamme Afrikasta. Pidämme vieläkin perhetutkistelua, vaikka meitä onkin nyt vain kaksi. Olemme onnellisia siitä, että olemme voineet omistaa niin monta vuotta Jehovan palvelukseen. Hän vakuuttaa, että hän ei ’unohda työtämme eikä sitä rakkautta, jota olemme osoittaneet hänen nimeään kohtaan’ (Heprealaisille 6:10).

[Kuva s. 25]

Ted Klein kastamassa Velvaa, Bennettiä ja minua 18. huhtikuuta 1940

[Kuvat s. 26]

Vaimoni Dorothyn kanssa 1940-luvun alussa ja vuonna 1997

[Kuva s. 27]

Esitelmää ”Rauhan Ruhtinas” mainostettiin Barbadosissa kaupungin bussin perässä

[Kuva s. 27]

Veljeni Bennett lähetyskodin edessä