Elämäkerta

Jehova on tukenut minua kaikkina päivinäni

KERTONUT FORREST LEE

Poliisi oli juuri takavarikoinut gramofonimme ja raamatullisen kirjallisuutemme. Toinen maailmansota tarjosi vastustajille tekosyyn taivutella Kanadan uusi kenraalikuvernööri julistamaan Jehovan todistajien toiminta laittomaksi. Tämä tapahtui 4. heinäkuuta 1940.

EMME antaneet tapahtuneen säikäyttää itseämme, vaan haimme lisää kirjallisuutta varastostamme ja jatkoimme saarnaamistamme. Tulen aina muistamaan isän tuossa tilanteessa lausumat sanat: ”Emme me näin helposti luovuta. Jehova on käskenyt meidän saarnata.” Olin tuohon aikaan ponteva kymmenvuotias miehenalku. Mutta vielä nykyäänkin isän päättäväisyys ja hänen intonsa sananpalveluksessa muistuttavat minua jatkuvasti siitä, että Jumalamme Jehova tukee uskollisiaan.

Kun poliisit seuraavan kerran pysäyttivät meidät, he paitsi ottivat kirjallisuutemme myös veivät isän vankilaan, joten äiti jäi yksin neljän lapsen kanssa. Tämä tapahtui Saskatchewanissa syyskuussa 1940. Vähän myöhemmin minut erotettiin koulusta, koska toimin Raamatun avulla valmennetun omantuntoni mukaan enkä tervehtinyt lippua enkä laulanut kansallishymniä. Jatkoin koulunkäyntiä kirjeopistossa, minkä vuoksi aikatauluni oli joustava, ja osallistuin täydemmin saarnaamistyöhön.

Vuonna 1948 tienraivaajille, Jehovan todistajien kokoaikaisille sananpalvelijoille, esitettiin kutsu muuttaa palvelemaan Kanadan itärannikolle. Niinpä lähdin tienraivaajaksi Halifaxiin Nova Scotiaan ja Cape Wolfeen Prinssi Edwardin saareen. Seuraavana vuonna otin vastaan kutsun työskennellä kaksi viikkoa  Jehovan todistajien haaratoimistossa Torontossa. Nuo kaksi viikkoa venyivätkin yli kuudeksi palkitsevaksi vuodeksi. Aikanaan tapasin Myrnan, joka minun laillani rakasti Jehovaa, ja menimme naimisiin joulukuussa 1955. Asetuimme Miltoniin Ontarion provinssiin, jonne muodostettiin pian uusi seurakunta. Kotimme pohjakerroksesta tuli valtakunnansalimme.

Haluamme laajentaa palvelustamme

Seuraavina vuosina saimme melko peräjälkeen kuusi lasta. Ensin syntyi tyttäremme Miriam. Sitten tulivat Charmaine, Mark, Annette, Grant ja viimeisenä Glen. Tullessani töistä kotiin tapasin usein lapset istumassa takan ääressä lattialla ja Myrnan lukemassa ja selittämässä heille Raamatun kertomuksia ja teroittamassa heidän sydämeensä aitoa rakkautta Jehovaan. Myrnan rakkaudellisen tuen ansiosta kaikki lapsemme oppivat jo varhain tuntemaan Raamatun hyvin.

Isäni palvelusinto oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen mieleeni ja sydämeeni (Sananlaskut 22:6). Niinpä vuonna 1968, kun Keski- ja Etelä-Amerikkaan kutsuttiin Jehovan todistaja -perheitä auttamaan saarnaamistyössä, perheemme halusi ottaa kutsun vastaan. Lapset olivat tuolloin 5–13-vuotiaita, eikä kukaan meistä osannut sanaakaan espanjaa. Noudatin annettua neuvoa ja kävin eri maissa ottamassa selvää elinoloista. Palattuani puntaroimme perheenä rukouksen hengessä mahdollisuuksiamme ja päätimme muuttaa Nicaraguaan.

Palvelus Nicaraguassa

Lokakuuhun 1970 mennessä olimme asettuneet uuteen kotiimme, ja ennen kuin oli kulunut kolme viikkoa, sain pienen ohjelmanosan seurakunnan kokouksessa. Takeltelin läpi oman osuuteni onnettomalla espanjan kielen taidollani ja loppusanoikseni kutsuin koko seurakunnan kotiimme lauantaiaamuna kello 9.30. Tarkoitukseni oli pyytää heidät kenttäpalvelukseen (servicio), mutta todellisuudessa pyysinkin kaikki oluelle (cerveza). Kielen oppiminen oli tosiaankin haaste!

Aluksi kirjoitin esityksen käteeni ja harjoittelin sitä kävellessäni ovelle. Tapasin sanoa: ”Kirjan mukana tulee ilmainen Raamatun kotitutkistelu.” Eräs mies, joka otti tarjouksen vastaan, kertoi jälkeenpäin, että hänen oli tultava kokouksiimme katsomaan, mitä oikein olin yrittänyt kertoa hänelle. Hänestä tuli Jehovan todistaja. On hyvin ilmeistä, että Jumala on se, joka saa totuuden siemenet kasvamaan nöyrissä sydämissä, kuten apostoli Paavalikin tunnusti! (1. Korinttilaisille 3:7.)

Oltuamme parisen vuotta pääkaupungissa  Managuassa meitä pyydettiin muuttamaan Nicaraguan eteläosaan. Työskentelimme siellä Rivasin seurakunnan ja myös lähiseutujen kiinnostuneista koostuvien erillään olevien ryhmien yhteydessä. Iäkäs uskollinen todistaja Pedro Peña kävi kanssani noiden ryhmien luona. Yksi ryhmä oli Nicaraguajärven tuliperäisessä saaressa, jossa asui vain yksi Jehovan todistaja -perhe.

Vaikka tuolla perheellä oli hyvin vähän aineellista, se ponnisteli kovasti ilmaistakseen arvostavansa vierailuamme. Saapumisiltanamme meitä odotti valmis ateria. Viivyimme saaressa viikon, ja monet noista saaressa asuvista herttaisista ihmisistä, jotka rakastivat Raamattua, jakoivat ruokansa kanssamme. Olimme haltioissamme, kun sunnuntain yleisöesitelmässä oli läsnä 101.

Jehovan voima tuki minua selvästi myös silloin, kun meidän oli määrä vierailla erään kiinnostuneiden ryhmän luona vuorilla lähellä Costa Rican rajaa. Lähtöpäivänä Pedro tuli noutamaan minua, mutta minä makasin vuoteessa malarian kourissa. ”En pysty lähtemään, Pedro”, sanoin. Hän pani kätensä otsalleni ja sanoi: ”Sinulla on kova kuume, mutta sinun on pakko tulla! Veljet odottavat.” Sitten hän esitti yhden hartaimmista kuulemistani rukouksista.

Sen jälkeen sanoin: ”Hae itsellesi fresco (hedelmäjuoma). Olen valmis noin kymmenessä minuutissa.” Alueella, jolla vierailimme, asui kaksi todistajaperhettä, ja he pitivät meistä erinomaista huolta. Lähdimme heidän kanssaan seuraavana päivänä saarnaamaan, vaikka olin yhä heikossa kunnossa kuumeen vuoksi. Oli tavattoman vahvistavaa nähdä yli sadan olevan läsnä sunnuntain kokouksessa!

Jälleen liikkeellä

Vuonna 1975 syntyi seitsemäs lapsemme Vaughn. Seuraavana vuonna meidän oli taloudellisista syistä palattava Kanadaan. Lähtö Nicaraguasta ei ollut helppo, sillä olimme siellä asuessamme todella tunteneet, että Jehova tuki meitä voimallaan. Lähtömme aikoihin seurakuntamme alueella kävi kokouksissa yli 500 ihmistä.

Aiemmin, kun tyttäremme Miriam ja minut oli nimitetty erikoistienraivaajiksi Nicaraguaan, Miriam oli kysynyt minulta: ”Isä, jos teidän on joskus palattava Kanadaan, annatko minun jäädä tänne?” Tuolloin minulla ei ollut aikomustakaan koskaan lähteä Nicaraguasta, joten sanoin: ”Totta kai annan!” Niinpä kun me lähdimme, Miriam jäi Nicaraguaan jatkamaan kokoaikaista sananpalvelustaan. Myöhemmin hän avioitui Andrew Reedin kanssa. Vuonna 1984 he kävivät Jehovan todistajien lähetyskoulun Gileadin 77. kurssin. Tuolloin kurssit pidettiin Brooklynissa New Yorkissa. Nyt Miriam palvelee miehensä kanssa Dominikaanisessa tasavallassa, missä hän saa tehdä sitä työtä, johon Nicaraguan suurenmoiset lähetystyöntekijät istuttivat hänessä kaipuun.

Tällä välin isäni sanat ”emme me näin helposti luovuta” polttivat yhä sydämessäni. Niinpä vuonna 1981, kun olimme saaneet riittävästi rahaa säästöön, jotta voisimme palata Keski-Amerikkaan, muutimme jälleen – tällä kertaa Costa Ricaan. Siellä meitä pyydettiin auttamaan uusien haaratoimistotilojen rakentamisessa. Vuonna 1985 poikamme Grant tarvitsi kuitenkin lääkärinhoitoa, joten palasimme Kanadaan. Glen jäi Costa Ricaan rakentamaan haaratoimistoa, ja Annette ja Charmaine palvelivat erikoistienraivaajina. Meillä jotka lähdimme Costa Ricasta, ei ollut aavistustakaan, ettemme enää palaisi.

 Kohtaamme vastoinkäymisiä

Syyskuun 17. päivä 1993 sarasti kirkkaana ja aurinkoisena. Olin vanhimman poikamme Markin kanssa kunnostamassa erästä kattoa. Työskentelimme rinta rinnan ja juttelimme tapamme mukaan hengellisistä asioista. Yhtäkkiä menetin jostain syystä tasapainoni ja kierähdin alas katolta. Kun tulin taas tajuihini, näin ainoastaan kirkkaita valoja ja valkoisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Olin sairaalan ensiapuasemalla.

Sen vuoksi, mitä Raamattu sanoo, ensimmäinen reaktioni oli: ”Ei verta, ei verta!” (Apostolien teot 15:28, 29.) Rauhoituin kuullessani Charmainen sanovan: ”Ei hätää, isä. Me kaikki olemme täällä.” Myöhemmin sain kuulla, että lääkärit olivat nähneet hoitotahtokorttini, eikä veren suhteen tullut missään vaiheessa ongelmia. Niskani oli murtunut, ja olin kokonaan halvaantunut enkä pystynyt edes hengittämään omin voimin.

Koska olin liikuntakyvytön, tarvitsin Jehovan tukea enemmän kuin milloinkaan aiemmin. Minulle tehtiin trakeotomia eli henkitorven avaus hengityslaitteen putken asettamiseksi paikoilleen, ja se esti ilman pääsyn äänihuuliin, joten en pystynyt puhumaan. Ihmisten oli luettava huuliltani, mitä yritin sanoa.

Rahanmeno lisääntyi nopeasti. Koska vaimoni ja useimmat lapsemme olivat kokoaikaisessa palveluksessa, mietin, olisiko heidän jätettävä se sikseen, jotta he voisivat huolehtia taloudellisista vastuista. Mark sai kuitenkin sellaisen työn, että vain kolmen kuukauden tulot riittivät peittämään suurimman osan noista kuluista. Niinpä vaimoani ja minua lukuun ottamatta kaikki saattoivat pysyä kokoaikaisessa palveluksessa.

Sairaalahuoneeni seiniä peittivät kuudesta eri maasta tulleet sadat kortit ja kirjeet. Jehova tosiaankin tuki minua. Niiden viiden ja puolen kuukauden aikana, jotka olin tehohoidossa, myös seurakunta auttoi perhettäni valmistamalla aterioita. Joka päivä joku kristitty vanhin tuli luokseni iltapäiväksi ja luki minulle Raamattua ja raamatullisia julkaisuja sekä kertoi rohkaisevia kokemuksia. Kaksi perheemme jäsentä valmistautui aina kanssani seurakunnan kokouksiin, joten en jäänyt koskaan vaille elintärkeää hengellistä ravintoa.

Vielä sairaalassa ollessani tehtiin järjestelyt, jotta voisin olla läsnä erikoiskonventtipäivän ohjelmassa. Sairaalahenkilökunta järjesti minulle koko päiväksi oman sairaanhoitajan ja hengityskoneiden käyttöön erikoistuneen hoitajan. Oli suunnaton ilo saada olla jälleen kristittyjen  veljien ja sisarten seurassa! En milloinkaan unohda, miten sadat ystävät jonottivat päästäkseen tervehtimään minua.

Hengellisyyden ylläpitäminen

Noin vuosi onnettomuuden jälkeen pääsin takaisin kotiin perheeni luo, vaikka tarvitsenkin yhä ympärivuorokautista hoitoa. Jään vain harvoin pois kokouksista, joihin pääsen erikoisvarusteisella autolla. On kuitenkin pakko myöntää, että kokouksiin meneminen vaatii päättäväisyyttä. Sairaalasta pääsyn jälkeen olen voinut olla läsnä kaikissa piirikonventeissa.

Helmikuussa 1997 sain viimein puhekykyni osittain takaisin. Jotkut hoitajani kuuntelevat arvostavasti, kun kerron heille Raamattuun perustuvasta toivostani. Yksi heistä on lukenut minulle kokonaan kirjan Jehovan todistajat – Jumalan valtakunnan julistajia samoin kuin muita Vartiotorni-seuran julkaisuja. Kirjoitan ihmisille kirjeitä tietokoneella, jota käytän tikun avulla. Vaikka tällä tavoin kirjoittaminen on hyvin väsyttävää, on palkitsevaa voida olla yhä mukana sananpalveluksessa.

Minulla on paljon hermokipuja, mutta se, että kerron Raamatun totuuksista toisille ja kuuntelen niiden lukemista, tuntuu helpottavan jonkin verran. Toisinaan todistan kadulla vaimoni kanssa, joka on tukenani ja esittää puolestani, kun tarvitsen apua. Olen voinut palvella monesti myös osa-aikaisena tienraivaajana. Kristittynä vanhimpana palveleminen tuo minulle iloa, varsinkin kun voin auttaa ja rohkaista veljiä, kun he tulevat luokseni kokouksissa tai vierailulle kotiimme.

On silti tunnustettava, että vajoan helposti masennukseen. Niinpä aina allapäin ollessani rukoilen viipymättä iloa. Rukoilen öin ja päivin, että Jehova tukisi minua jatkuvasti. Piristyn aina, kun saan kirjeen tai kun joku tulee käymään. Lisäksi Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtien lukeminen täyttää mieleni rakentavilla ajatuksilla. Hoitajat lukevat minulle toisinaan näitä lehtiä. Onnettomuuden jälkeen olen kuunnellut koko Raamatun kasetilta seitsemään kertaan. Muun muassa näillä tavoilla Jehova on tukenut minua (Psalmit 41:3).

Muuttuneiden olosuhteiden ansiosta minulla on ollut runsaasti aikaa mietiskellä sitä, miten Suuri Opettajamme Jehova kouluttaa meitä elämää varten. Hän on antanut meille täsmällistä tietoa tahdostaan ja tarkoituksestaan, merkityksellisen palvelustehtävän, neuvoja perheonnen saavuttamiseksi ja tarkkanäköisyyttä tietääksemme, miten toimia vastoinkäymisissä. Jehova on siunannut minua uskollisella ja ihanalla vaimolla. Myös lapseni ovat pysyneet uskollisesti rinnallani, ja iloitsen siitä, että he kaikki ovat olleet kokoaikaisessa palveluksessa. Poikamme Mark ja hänen vaimonsa Allyson valmistuivat 11. maaliskuuta 2000 Gilead-koulun 108. kurssilta, ja heidät lähetettiin Nicaraguaan. Meillä oli vaimoni kanssa mahdollisuus olla mukana kurssin päättäjäisissä. Voin totuudenmukaisesti sanoa, että vastoinkäymiset ovat muuttaneet elämääni, mutta eivät sydäntäni. (Psalmit 127:3, 4.)

Kiitän Jehovaa siitä, että hän on suonut minulle viisautta voidakseni siirtää saamani hengellisen perinnön myös perheelleni. Vahvistun ja rohkaistun nähdessäni, että lapseni palvelevat Luojaansa ilmaisten samanlaista asennetta kuin isäni, joka sanoi, että ”emme me näin helposti luovuta. Jehova on käskenyt meidän saarnata.” Jehova on tosiaankin tukenut minua ja perhettäni kaikkina päivinämme.

[Kuva s. 24]

Isäni, veljieni ja sisareni kanssa asuntoautomme vierellä, jota käytimme tienraivausaikanamme. Minä olen oikealla

[Kuva s. 26]

Vaimoni Myrnan kanssa

[Kuva s. 26]

Tuore kuva perheestämme

[Kuva s. 27]

Todistan edelleen kirjeitse