Elämäkerta

Yhteistyömme oli läheistä

KERTONUT MELBA BARRY

Heinäkuun 2. päivänä 1999 mieheni ja minä olimme suuressa Jehovan todistajien järjestämässä tilaisuudessa, kuten olimme olleet tuhansia kertoja aiemminkin 57-vuotisen avioliittomme aikana. Lloyd piti parhaillaan Havaijin piirikonventissa perjantain viimeistä puhetta. Yhtäkkiä hän lyyhistyi maahan. Kaikista elvytysyrityksistä huolimatta hän kuoli. *

KUINKA rakkaita nuo Havaijin kristityt veljet ja sisaret minulle ovatkaan, sillä he tukivat minua, niin että saatoin kestää tämän murhenäytelmän! Lloyd oli vaikuttanut monien heidän elämäänsä samoin kuin useiden muidenkin elämään eri puolilla maailmaa.

Näinä lähes kahtena vuotena, jotka hänen kuolemastaan on kulunut, olen muistellut kallisarvoisia yhteisiä vuosiamme, joista monia vietimme lähetystyössä ulkomailla ja myös Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa. Lisäksi olen muistellut nuoruusvuosiani Sydneyssä Australiassa sekä haasteita, joita meidän oli Lloydin kanssa kohdattava päästäksemme naimisiin toisen maailmansodan alkupuolella. Ensin haluan kuitenkin kertoa, miten minusta tuli todistaja ja miten tapasin Lloydin vuonna 1939.

Miten minusta tuli todistaja

Rakastavat ja huolehtivat vanhempani olivat nimeltään James ja Henrietta Jones. Lopetin koulunkäynnin vuonna 1932 ollessani vasta 14-vuotias. Maailmassa elettiin tuolloin suurta lamakautta. Menin ansiotyöhön auttaakseni perhettämme, johon kuuluivat myös kaksi nuorempaa sisartani. Sain muutamassa vuodessa hyväpalkkaisen  työn, ja alaisuudessani oli useita nuoria naisia.

Äiti sai vuonna 1935 raamatullista kirjallisuutta eräältä Jehovan todistajalta, ja hän vakuuttui pian siitä, että oli löytänyt totuuden. Me muut ajattelimme hänen olevan tulossa hulluksi. Mutta eräänä päivänä näin kirjasen nimeltä Missä ovat kuolleet?, ja sen nimi herätti uteliaisuuteni. Niinpä luin kirjasen salaa. Se oli käännekohta! Aloin heti käydä äidin kanssa viikon puolivälissä pidettävässä kokouksessa, jota sanottiin mallitutkisteluksi. Kirjanen nimeltä Mallitutkistelu, jota aikanaan julkaistiin kolme erilaista, sisälsi kysymyksiä ja vastauksia sekä raamatunkohtia vastausten tueksi.

Suunnilleen noihin aikoihin, huhtikuussa 1938, Joseph F. Rutherford vieraili Jehovan todistajien maailmankeskuksen edustajana Sydneyssä. Hänen esitelmänsä oli ensimmäinen, jota olin kuuntelemassa. Se oli määrä pitää Sydneyn kaupungintalolla, mutta vastustajat onnistuivat saamaan lupamme perutuksi. Niinpä puhe pidettiin Sydneyn Sports Ground -kentällä, joka oli paljon isompi paikka. Koska vastustus oli tuonut tilaisuudelle lisää julkisuutta, läsnäolijoita oli noin 10000, mikä oli hämmästyttävää, sillä Australiassa oli tuolloin vain 1300 todistajaa.

Vähän myöhemmin olin ensimmäistä kertaa kenttäpalveluksessa – ilman minkäänlaista valmennusta. Kun ryhmämme saapui kenttäalueelle, ryhmän johtaja sanoi minulle: ”Mene sinä tuohon taloon.” Olin niin hermostunut, että kysyin oven avanneelta naiselta: ”Voisitteko kertoa, paljonko kello on?” Nainen meni sisään ja tuli pian takaisin kertomaan minulle kellonajan. Siinä koko keskustelu. Palasin takaisin autoon.

En kuitenkaan luovuttanut, ja pian levitin säännöllisesti Valtakunnan sanomaa muiden kanssa (Matteus 24:14). Maaliskuussa 1939 kävin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteella seinänaapurimme Dorothy Hutchingsin kylpyammeessa. Koska sopivia veljiä ei ollut, sain pian kasteeni jälkeen seurakunnallisia vastuita, jotka yleensä annettiin kristityille miehille.

Pidimme kokouksemme tavallisesti yksityiskodeissa, mutta toisinaan vuokrasimme esitelmiä varten jonkin yleisen salin. Muuan komea nuori mies Betelistä, haaratoimistostamme, tuli pieneen seurakuntaamme pitämään puheen. Hänellä oli tietämättäni käyntiinsä toinenkin syy – hän halusi ottaa selvää minusta. Tällä tavoin tapasin Lloydin.

Tapaan Lloydin perheen

Pian halusin palvella Jehovaa koko ajallani. Kun jätin tienraivausanomuksen (tienraivaaja tekee saarnaamistyötä kokoaikaisesti), minulta kysyttiinkin, haluaisinko palvella Betelissä. Niinpä minusta tuli Sydneyn esikaupunkialueella Strathfieldissä toimivan Betel-perheen jäsen vuoden 1939 syyskuussa, jolloin myös toinen maailmansota alkoi.

Tuon vuoden joulukuussa matkustin konventtiin Uuteen-Seelantiin. Koska Lloyd oli kotoisin Uudesta-Seelannista, hänkin oli tulossa sinne. Matkustimme samassa laivassa ja tutustuimme toisiimme paremmin. Lloyd järjesti niin, että tapasin hänen vanhempansa ja sisarensa Wellingtonin konventissa ja myöhemmin heidän kotonaan Christchurchissa.

Työmme kielletään

Lauantaina 18. tammikuuta 1941 haaratoimiston pihaan ajoi puolisen tusinaa mustia limusiineja kyydissään liittovaltion viranomaisia, jotka olivat tulossa takavarikoimaan Seuran omaisuutta. Koska työskentelin pienessä vartiotuvassa Betelin pihaantuloväylän luona, näin heidät ensimmäisenä. Meille oli ilmoitettu kiellosta noin 18 tuntia aikaisemmin, joten lähes kaikki kirjallisuus ja asiakirjat oli viety haaratoimistosta pois. Seuraavalla viikolla viisi  beteliläistä, Lloyd mukaan lukien, vietiin vankilaan.

Tiesin, että veljet tarvitsivat vankilassa ennen kaikkea hengellistä ruokaa, joten päätin auttaa Lloydia kirjoittamalla hänelle ”rakkauskirjeitä”. Aloitin kirjeen niin kuin tuollaiset kirjeet yleensä aloitetaan, mutta alkusanojen perään jäljensin yhdestä Vartiotornista kaikki kirjoitukset ja loppuun merkitsin kirjoittajaksi hänen kultansa. Neljän ja puolen kuukauden kuluttua Lloyd vapautettiin.

Palveluksemme jatkuu naimisiinmenon jälkeen

Vuonna 1940 Lloydin äiti kävi Australiassa, ja Lloyd kertoi hänelle avioliittoaikeistamme. Äiti kuitenkin neuvoi häntä olemaan menemättä naimisiin, koska asiainjärjestelmän loppu näytti olevan aivan lähellä (Matteus 24:3–14). Lloyd kertoi suunnitelmistaan myös ystävilleen, jotka saivat joka kerta hänet perumaan moiset aikeet. Viimein eräänä helmikuun päivänä 1942 Lloyd vei minut vaivihkaa rekisteritoimistoon – yhdessä neljän Jehovan todistajan kanssa, jotka olivat luvanneet pitää asian salassa – ja niin menimme naimisiin. Jehovan todistajilla ei tuolloin ollut Australiassa lupaa toimittaa vihkimistä.

Vaikkemme saaneetkaan avioparina jatkaa Betel-palvelustamme, meiltä tiedusteltiin, haluaisimmeko ryhtyä erikoistienraivaajiksi. Otimme iloiten vastaan tehtävän palvella Wagga Wagga -nimisessä maaseutukaupungissa. Saarnaamistyömme oli edelleen kiellettyä, emmekä saaneet minkäänlaista taloudellista tukea, joten meidän oli tosiaan heitettävä taakkamme Jehovalle (Psalmit 55:22).

Ajoimme maaseudulle tandemilla ja tapasimme muutamia mukavia ihmisiä, joiden kanssa kävimme pitkiä keskusteluja. Vain harvat ottivat vastaan raamatuntutkistelun. Eräs kauppias kuitenkin arvosti työtämme niin paljon, että hän antoi meille joka viikko hedelmiä ja vihanneksia. Oltuamme Wagga Waggassa puoli vuotta saimme kutsun takaisin Beteliin.

 Betel-perhe oli lähtenyt Strathfieldin toimistosta toukokuussa 1942 ja jatkanut toimintaansa yksityiskodeissa. Perhe muutti kodista toiseen noin parin viikon välein välttyäkseen tulemasta ilmi. Palasimme Lloydin kanssa Beteliin elokuussa ja liityimme muiden joukkoon. Päivisin työskentelimme maanalaisessa painossa. Kesäkuussa 1943 työtämme koskeva kielto viimein kumottiin.

Valmistaudumme ulkomaiseen palvelukseen

Huhtikuussa 1947 saimme alustavat anomukset Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, joka toimi tuohon aikaan South Lansingissa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Sillä välin tehtävänämme oli vierailla Australian seurakunnissa vahvistamassa niitä hengellisesti. Sitten muutaman kuukauden kuluttua saimme kutsun Gileadin 11. kurssille. Meillä oli kolme viikkoa aikaa järjestää asiat ja pakata tavaramme. Jätimme perheemme ja ystävämme joulukuussa 1947 ja suuntasimme Australiasta kohti New Yorkia 15 muun kanssa, jotka oli kutsuttu samalle kurssille.

Nuo muutamat kuukaudet Gilead-koulussa kuluivat kuin siivillä. Sen jälkeen saimme määräyksen Japaniin. Koska paperisota Japaniin pääsemiseksi kuitenkin kesti jonkin aikaa, Lloyd sai jälleen tehtäväkseen toimia Jehovan todistajien matkavalvojana. Vierailimme seurakunnissa alueella, joka ulottui Los Angelesista etelään Meksikon rajalle saakka. Meillä ei ollut autoa, joten todistajat kuljettivat meidät rakkaudellisesti joka viikko seurakunnasta toiseen. Nyt tuolla alueella, joka ennen muodosti yhden valtavan kierroksen, on kolme englanninkielistä ja kolme espanjankielistä piiriä, joista kuhunkin kuuluu kymmenkunta kierrosta!

Pian oltiin lokakuussa 1949, ja me olimme matkalla Japaniin entisellä joukkojenkuljetusaluksella. Aluksen toinen pää oli tarkoitettu miehille ja toinen pää naisille ja lapsille. Vain päivää ennen saapumistamme Jokohamaan jouduimme hirmumyrskyyn. Se selvästikin kirkasti ilman, sillä kun aurinko nousi seuraavana päivänä, 31. lokakuuta, näimme Fujivuoren kaikessa komeudessaan. Uusi määräalueemme esitti suurenmoisen tervetulotoivotuksen!

Työskentely japanilaisten kanssa

Lähestyessämme satamaa näimme satoja mustatukkaisia ihmisiä. ”Onpa äänekästä väkeä!” ajattelimme, kun kuulimme valtavaa kopsetta. Kaikilla oli puukengät, jotka kopisivat puista laituria vasten. Vietettyämme yön Jokohamassa hyppäsimme junaan, joka vei meidät lähetysalueellemme Kobeen. Gilead-kurssin käynyt Don Haslett, joka oli tullut Japaniin muutamaa kuukautta aiemmin, oli vuokrannut sieltä lähetyskodin. Se oli kaunis, iso, länsimaiseen tyyliin rakennettu kaksikerroksinen talo – ja täysin kalustamaton!

Saadaksemme yöksi vähän pehmikettä allemme katkoimme talon ympäriltä pitkää heinää ja panimme sen lattialle. Näin alkoi elämämme lähetystyössä – omaisuutenamme vain se, mitä olimme tuoneet laukuissamme. Lämmitykseen ja ruoanvalmistukseen hankimme pieniä hiilipatoja, hibacheja. Eräänä iltana Lloyd löysi kaksi lähetystyöntekijää, Percy ja Ilma Iszlaubin, tajuttomina. Hän sai heidät elpymään avaamalla ikkunat, niin että sisään pääsi raitista, kylmää ilmaa. Minäkin menetin kerran tajuntani, kun valmistin hiilipadalla ruokaa. Jotkin asiat vaativat hiukan totuttelua!

Kielen oppiminen oli nyt tärkeintä, joten opiskelimme japania 11 tuntia päivässä kuukauden ajan. Tuon kuukauden jälkeen lähdimme sananpalvelukseen mukanamme paperilappunen, johon olimme kirjoittaneet muistiin lauseen tai pari, jotta olisimme päässeet alkuun. Heti ensimmäisenä päivänä tapasin viehättävän naisen, Miyo Takagin, joka otti minut ystävällisesti vastaan. Tein hänen luokseen uusintakäyntejä, joiden aikana keskustelimme vaivalloisesti japanilais-englantilaisen sanakirjan avulla, kunnes keskusteluistamme kehkeytyi edistyvä raamatuntutkistelu. Vuonna 1999, kun olimme Japanin haaratoimiston  laajennuksen vihkiäisissä, näin jälleen Miyon samoin kuin monia muita rakkaita ystäviä, joiden kanssa olin tutkinut. Tuosta ajasta on vierähtänyt viisikymmentä vuotta, mutta he ovat edelleen innokkaita Valtakunnan julistajia ja tekevät voitavansa Jehovan palveluksessa.

Kobessa pidetyssä Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli 1. huhtikuuta 1950 läsnä noin 180 henkeä. Seuraavana aamuna koimme yllätyksen, kun 35 oli lähdössä kenttäpalvelukseen. Kukin lähetystyöntekijä otti näistä uusista kolme tai neljä mukaansa palvelukseen. Tapaamamme ihmiset eivät puhuneet minulle – huonosti japania osaavalle ulkomaalaiselle – vaan niille muistonvietossa läsnä olleille japanilaisille, jotka olivat seurassani. Keskustelut jatkuivat loputtomiin, eikä minulla ollut aavistustakaan, mistä he puhuivat. Voin ilokseni kertoa, että jotkut näistä uusista edistyivät totuuden tuntemuksessa ja he ovat jatkaneet saarnaamistyössä tähän päivään asti.

Monia iloa tuottavia tehtäviä

Jatkoimme lähetystyötä Kobessa vuoteen 1952, jolloin meidät määrättiin Tokioon ja Lloydille uskottiin haaratoimistonvalvojan tehtävä. Ajan mittaan hänen oli työnsä vuoksi matkustettava eri puolille Japania ja myös muihin maihin. Myöhemmin, kun Nathan H. Knorr maailmankeskuksesta oli vierailulla Tokiossa, hän sanoi minulle: ”Tiedätkö muuten, mihin miehesi menee seuraavalla vyöhykevierailullaan? Australiaan ja Uuteen-Seelantiin.” Sitten hän lisäsi: ”Voit mennä mukaan, jos maksat oman matkasi.” Olin aivan innoissani! Olihan kotoa lähdöstämme kulunut jo yhdeksän vuotta.

Alkoi vilkas kirjeenvaihto. Äitini auttoi minua matkalipun hankkimisessa. Lloyd ja minä olimme olleet kiireisiä meille annetussa tehtävässä eikä meillä ei ollut rahaa perheidemme luona käymiseen. Tämä oli siis vastaus rukouksiini. Kuten voit kuvitella, äiti oli kovin iloinen nähdessään minut. Hän sanoi: ”Aion säästää rahaa, jotta pääset käymään uudelleen kolmen vuoden kuluessa.” Erosimme nuo suunnitelmat mielessämme, mutta surullista kyllä äiti kuoli seuraavassa heinäkuussa. Odotan uudessa maailmassa koittavaa suurenmoista jälleentapaamista!

Vuoteen 1960 saakka lähetystyö oli ainoa tehtävämääräykseni, mutta sitten sain kirjeen, jossa sanottiin: ”Tästä päivästä alkaen tehtävänäsi on huolehtia koko Betel-perheen vaatteiden pesusta ja silityksestä.” Koska perheeseemme kuului tuolloin vain tusinan verran jäseniä, pystyin hoitamaan tämän työn lähetyspalvelukseni ohessa.

Vuonna 1962 japanilaistyylinen Betel-kotimme purettiin, ja seuraavana vuonna sen paikalle valmistui uusi kuusikerroksinen Betel. Sain tehtäväkseni auttaa uusia Betelin veljiä pitämään huoneensa siisteinä ja järjestyksessä. Japanissa poikia ei tavallisesti opetettu tekemään kotona mitään. Heille tähdennettiin maallisen koulutuksen merkitystä, ja äidit tekivät kaiken heidän puolestaan. Betelissä pojat oppivat kuitenkin pian, etten ollut heidän äitinsä. Aikanaan monet edistyivät niin, että he saivat järjestössä uusia, vastuullisia tehtäviä.

Eräänä erittäin kuumana kesäpäivänä muuan raamatuntutkisteluoppilas oli kiertokäynnillä tiloissamme. Kun nainen näki minun kuuraavan kylpyhuoneita, hän sanoi: ”Kerro sille,  joka on vastuussa tästä työstä, että palkkaisin mielelläni tilallesi jonkun palvelustytön.” Selitin hänelle, että vaikka arvostinkin hänen ystävällisyyttään, olin enemmän kuin halukas tekemään mitä tahansa minulle määrättyä työtä Jehovan järjestössä.

Noihin aikoihin saimme Lloydin kanssa kutsun Gileadin 39. kurssille. Oli melkoinen etu päästä vuonna 1964 jälleen kouluun – 46 vuoden iässä! Kurssi oli tarkoitettu erityisesti niiden hyödyksi, jotka huolehtivat vastuista haaratoimistoissa. Kymmenen kuukauden kurssin jälkeen meidät lähetettiin takaisin Japaniin. Maassa oli tuolloin runsaat 3000 Valtakunnan julistajaa.

Kasvu oli niin nopeaa, että vuonna 1972 Japanissa oli jo yli 14000 todistajaa, ja Tokion eteläpuolelle Numazuun rakennettiin uusi, viisikerroksinen haaratoimisto. Betel-kodistamme oli silmiä hivelevä näkymä Fujivuorelle. Valtavan kokoinen uusi rotaatiopainokone alkoi suoltaa kuukausittain toista miljoonaa japaninkielistä lehteä. Meitä Lloydin kanssa odotti kuitenkin muutos.

Vuoden 1974 loppupuolella Lloyd sai Jehovan todistajien päätoimistosta Brooklynista kirjeen, jossa hänet kutsuttiin palvelemaan hallintoelimessä. Ensin ajattelin: ”No niin, nyt se sitten tapahtuu. Koska Lloydilla on taivaallinen toivo ja minulla maallinen toivo, mehän joudumme joka tapauksessa eroamaan ennemmin tai myöhemmin. Lloydin pitäisi varmaan mennä Brooklyniin ilman minua.” Mutta pian oikaisin ajatteluani ja muutin halukkaasti Lloydin kanssa Brooklyniin maaliskuussa 1975.

Siunauksia päätoimistossa

Brooklynissa ollessammekin Lloydin sydän oli usein Japanin kentillä, ja hän puhui aina siellä saamistamme kokemuksista. Nyt meillä oli kuitenkin tilaisuuksia avartua. Elämänsä 24 viimeisenä vuotena Lloyd oli useasti vyöhykevalvojana, ja tuohon tehtävään sisältyi paljon matkustelua eri puolilla maailmaa. Olin hänen mukanaan useita kertoja.

Vierailu muissa maissa asuvien kristittyjen veljiemme luona opetti minua ymmärtämään oloja, joissa monet heistä elävät ja työskentelevät. En milloinkaan unohda Pohjois-Afrikassa tapaamaani 10-vuotiasta Entellia-tyttöä. Hän rakasti Jumalan nimeä ja tapasi kävellä puolitoista tuntia yhteen suuntaan päästäkseen kristillisiin kokouksiin. Hän oli vihkiytynyt Jehovalle perheensä ankarasta vastustuksesta huolimatta. Kun vierailimme hänen seurakunnassaan, kokouspaikassa ei ollut muuta valoa kuin yksi himmeä hehkulamppu, joka riippui puhujan muistiinpanojen yläpuolella – muuten oli pilkkopimeää. Oli henkeäsalpaavaa kuulla veljien ja sisarten kaunista laulua keskellä tuota pimeyttä.

Elämämme kohokohtia oli se, kun saimme olla Lloydin kanssa ”Jumalan elämäntien” piirikonventeissa Kuubassa joulukuussa 1998. Se kiitollisuus ja ilo, jota veljet ja sisaret ilmaisivat saadessaan vieraita päätoimistosta Brooklynista, teki meihin suuren vaikutuksen. Vaalin monia muistoja, joita sain tavatessani rakkaita ystäviä, jotka ylistävät Jehovaa innokkaasti suureen ääneen.

Paikkani on Jumalan kansan keskuudessa

Vaikka kotimaani onkin Australia, olen oppinut rakastamaan ihmisiä kaikkialla, mihin Jehovan järjestö on minut lähettänyt. Näin oli Japanissa, ja näin on ollut myös täällä Yhdysvalloissa, missä olen nyt ollut yli 25 vuoden ajan. Leskeksi jäätyäni päätin Australiaan palaamisen sijasta pysyä täällä Brooklynin Betelissä työssä, jonka Jehova on minulle antanut.

Olen nyt yli 80-vuotias. Olen ollut kokoaikaisessa palveluksessa 61 vuotta ja haluan yhä palvella Jehovaa missä tahansa hän katsoo sen sopivaksi. Hän on huolehtinut minusta todella hyvin. Vaalin muistoissani niitä yli 57:ää vuotta, jotka sain jakaa Jehovaa rakastavan rakkaan kumppanini kanssa. Luotan Jehovan siunaavan meitä edelleenkin ja tiedän, ettei Hän unohda työtämme ja sitä rakkautta, jota olemme osoittaneet hänen nimeään kohtaan (Heprealaisille 6:10).

[Alaviite]

[Kuva s. 25]

Äidin kanssa vuonna 1956

[Kuva s. 26]

Lloydin ja japanilaisjulistajien kanssa 1950-luvun alussa

[Kuvat s. 26]

Ensimmäisen japanilaisen raamatuntutkisteluoppilaani Miyo Takagin kanssa 1950-luvun alussa ja vuonna 1999

[Kuva s. 28]

Lloydin kanssa lehtityössä Japanissa