Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Kirkkoisät – Raamatun totuuden puolestapuhujia?

Kirkkoisät – Raamatun totuuden puolestapuhujia?

Kirkkoisät – Raamatun totuuden puolestapuhujia?

Tunnustaudutpa kristityksi tai et, he ovat hyvinkin voineet vaikuttaa käsitykseesi Raamatun Jumalasta, Jeesuksesta ja kristillisyydestä. Erästä heistä sanottiin Kultasuuksi ja toista Suureksi. Yhteisesti heitä on kuvailtu ”Kristuksen elämän ylivertaisiksi ilmentymiksi”. Keistä oikein on kysymys? Kyseessä ovat kauan sitten eläneet uskonnolliset ajattelijat, kirjailijat, teologit ja filosofit, jotka ovat vaikuttaneet voimakkaasti nykyisiin ”kristillisiin” käsityksiin, nimittäin kirkkoisät.

”RAAMATTU ei ole koko Jumalan sana”, väittää ortodoksinen uskontotieteen professori Demetrios J. Constantelos. ”Pyhä henki, joka paljastaa Jumalan sanan, ei voi olla sidoksissa kirjan sivuihin.” Mistä muualta jumalallinen ilmoitus sitten voisi käydä luotettavasti ilmi? Constantelos vakuuttaa ortodoksista kirkkoa käsittelevässä kirjassaan: ”Pyhää perinnettä ja Pyhää Raamattua – – [pidetään] saman mitalin kääntöpuolina.” (Understanding the Greek Orthodox Church.)

Tuo ”pyhä perinne” perustuu osaltaan kirkkoisien opetuksiin ja kirjoituksiin. He olivat huomattavia teologeja ja ”kristittyjä” filosofeja, jotka elivät 100- ja 400-luvun välisenä aikana. Miten paljon he ovat vaikuttaneet nykyiseen kristinoppiin? Pitivätkö he opetuksissaan kiinni Raamatusta? Mitä Jeesuksen Kristuksen seuraajan tulisi pitää kristillisen totuuden vankkana perustana?

Historiallinen tausta

Toisen vuosisadan puolivälissä kristityiksi tunnustautuvat puolustivat uskoaan sekä roomalaisia vainoojiaan että harhaoppisia vastaan. Tuona aikana oli kuitenkin esillä valtava määrä teologisia mielipiteitä. Uskonnolliset väittelyt Jeesuksen ”jumaluudesta” ja pyhän hengen luonteesta ja toiminnasta eivät aiheuttaneet pelkästään älyllisiä erimielisyyksiä. Kristinoppia koskevat kiivaat kiistat ja sovittamattomat ristiriidat levisivät politiikan ja kulttuurin aloille, mikä johti toisinaan mellakoihin, kapinoihin, sisäisiin levottomuuksiin ja jopa sotiin. Historioitsija Paul Johnson kirjoittaa: ”[Luopio]kristillisyys sai alkunsa sekaannuksen, kiistelyn ja eripuran merkeissä, ja sellaisena tilanne jatkui. – – Välimeren alueen keski- ja itäosissa oli ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla vallalla lukematon määrä uskonnollisia käsityksiä, jotka pyrkivät kiihkeästi valtaamaan alaa. – – Kristillisyydestä oli siis alusta lähtien olemassa lukuisia muunnoksia, joilla oli hyvin vähän yhteistä.”

Tuolloin alkoi sellaisten kirjailijoiden ja ajattelijoiden kukoistuksen aika, joiden mielestä ”kristillisiä” oppeja oli välttämätöntä selittää filosofian termein. Tyydyttääkseen oppineita pakanoita, jotka olivat vasta kääntyneet ”kristillisyyteen”, he tukeutuivat suuressa määrin varhaiseen kreikkalaiseen ja juutalaiseen kirjallisuuteen. Kreikaksi kirjoittaneesta Justinus Marttyyrista (n. 100–165) lähtien kristityiksi tunnustautuvat alkoivat soveltaa kristinoppiin kreikkalaisen kulttuurin filosofista perintöä yhä monimutkaisemmin sanakääntein.

Tämä suuntaus näkyy selvästi Origeneen (n. 185– 254), Aleksandriasta kotoisin olevan kreikkalaisen kirjailijan, tuotoksissa. Hänen tutkielmansa De principiis (Perusteista) oli ensimmäinen systemaattinen yritys selittää ”kristillisen” teologian perusoppeja kreikkalaisen filosofian avulla. Kristinopin tulkinta sai erityisesti vauhtia Nikean kirkolliskokouksesta (v. 325), jossa yritettiin selittää Kristuksen ”jumaluutta” ja vahvistaa tämä oppi. Tuo kirkolliskokous merkitsi sellaisen aikakauden alkua, jolloin yleiset kirkolliskokoukset pyrkivät määrittämään kristinopin yhä tarkemmin.

Kirjailijoita ja puhujia

Eusebios Kesarealainen, joka kirjoitti Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen aikoihin, ryhtyi yhteistoimintaan keisari Konstantinuksen kanssa. Hieman yli sata vuotta tuon kirkolliskokouksen jälkeen teologit, joiden suuri enemmistö kirjoitti kreikaksi, selvittelivät pitkään ja kiivaasti väitellen kristikunnan tulevaa tunnusmerkillistä oppia, kolminaisuusoppia. Merkittävimpiä heistä olivat Aleksandrian voimakas piispa Athanasios ja kolme kirkon johtomiestä Kappadokiasta Vähästä-Aasiasta: Basileios Suuri, hänen veljensä Gregorios Nyssalainen ja heidän ystävänsä Gregorios Nazianzilainen.

Tuon ajan kirjailijat ja saarnaajat saavuttivat korkean tason puhetaidossa. Kreikankieliset Gregorios Nazianzilainen ja Johannes Khrysostomos (merkitsee ’kultasuuta’) sekä latinankieliset Milanon piispa Ambrosius ja Hippon piispa Augustinus olivat erittäin taitavia puhujia, aikansa kunnioitetuimman ja suosituimman taiteenlajin mestareita. Augustinus oli tuon ajan vaikutusvaltaisin kirjailija. Hänen teologisilla kirjoituksillaan on ollut perinpohjainen vaikutus nykyajan ”kristillisiin” käsityksiin. Huomattavimman silloisen oppineen Hieronymuksen tärkein työ oli Raamatun latinalaisen Vulgata-käännöksen tekeminen alkukielistä.

Tähdellisiä kysymyksiä ovat kuitenkin: Pitivätkö nämä kirkkoisät opetuksissaan tiukasti kiinni henkeytetystä Raamatusta? Ovatko heidän kirjoituksensa luotettava opas Jumalan täsmälliseen tuntemukseen?

Jumalan vai ihmisten opetuksia?

Pisidian ortodoksinen metropoliitta Methodios kirjoitti hiljattain kirjan The Hellenic Pedestal of Christianity (Kristillisyyden helleeninen perusta) osoittaakseen, että nykyisen kristinopin perusrakenne on peräisin kreikkalaisesta kulttuurista ja filosofiasta. Hän myöntää tuossa kirjassa epäröimättä: ”Lähes kaikki huomattavat kirkkoisät pitivät kreikkalaisia aineksia erittäin hyödyllisinä, ja he lainasivat niitä antiikin Kreikasta ja käyttivät niitä keinona ymmärtää ja ilmaista oikein kristillisiä totuuksia.”

Tarkastellaanpa esimerkiksi käsitystä, jonka mukaan Isä, Poika ja pyhä henki muodostavat kolminaisuuden. Monista kirkkoisistä tuli Nikean kirkolliskokouksen jälkeen vankkumattomia kolminaisuusopin kannattajia. Heidän kirjoituksensa ja selityksensä vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että kolminaisuudesta tuli yksi kristinopin kulmakivistä. Mutta opettaako Raamattu kolminaisuutta? Ei. Mistä kirkkoisät sitten ottivat tuon opetuksen? Eräässä uskonnon tietosanakirjassa todetaan, että yleisen käsityksen mukaan kolminaisuus on ”pakanauskonnoista lainattua ja kristilliseen uskoon omaksuttua turmelusta” (A Dictionary of Religious Knowledge). Lisäksi teoksessa The Paganism in Our Christianity (Pakanallisuus kristillisyydessämme) myönnetään: ”[Kolminaisuuden] alkuperä on tyystin pakanallinen.” * (Johannes 3:16; 14:28.)

Tai ajatellaanpa oppia sielun kuolemattomuudesta eli käsitystä, jonka mukaan jokin osa ihmisestä jää eloon, kun ruumis kuolee. Kirkkoisien vaikutuksesta myös tämä oppi omaksuttiin uskontoon, jonka käsityksiin ei kuulunut kuoleman jälkeen eloon jäävä sielu. Raamattu osoittaa selvästi, että sielu voi kuolla: ”Se sielu, joka tekee syntiä, se tulee kuolemaan.” (Hesekiel 18:4.) Mihin kirkkoisien usko kuolemattomaan sieluun perustui? ”Kristillinen käsitys siitä, että Jumala loi hengellisen sielun ja istutti sen ruumiiseen hedelmöityshetkellä tehdäkseen ihmisestä elävän kokonaisuuden, on kristillisessä filosofiassa tapahtuneen pitkän kehityksen tulos. Vasta Origeneen vaikutuksesta idässä ja pyhän Augustinuksen vaikutuksesta lännessä sielu alettiin käsittää hengelliseksi olioksi ja sen luonteesta muodostettiin filosofinen käsite. – – [Augustinuksen] oppi – – (ja myös jotkin sen puutteet) perustui paljolti uusplatonilaisuuteen”, sanotaan teoksessa New Catholic Encyclopedia. Presbyterian Life -lehdessä sanotaan puolestaan: ”Sielun kuolemattomuus on vanhoissa mystisissä kulteissa syntynyt kreikkalainen käsite, jota filosofi Platon kehitteli.” *

Kristillisen totuuden vankka perusta

Jo tällainen lyhyt kirkkoisien historiallisten taustojen ja heidän opetustensa alkuperän tarkastelu antaa aihetta kysyä: tulisiko vilpittömän kristityn perustaa uskonkäsityksensä kirkkoisien opetuksiin? Annetaanpa Raamatun vastata.

Ensinnäkin Jeesus itse kielsi käyttämästä nimitystä ”isä” uskonnollisena arvonimenä: ”Älkää myöskään kutsuko ketään isäksenne maan päällä, sillä yksi on teidän Isänne, taivaallinen.” (Matteus 23:9.) Tuon uskonnollisen arvonimen käyttäminen on siis epäkristillistä ja epäraamatullista. Jumalan sanan kirjoittaminen saatettiin loppuun vuonna 98 apostoli Johanneksen kirjoitusten valmistumisen myötä. Tosi kristittyjen ei siksi tarvitse pitää ketään ihmistä Jumalan henkeyttämän ilmoituksen lähteenä. He varovat ’tekemästä Jumalan sanaa pätemättömäksi’ ihmisten perinteen takia. Jumalan sanan korvaaminen ihmisten perinteellä olisi hengellisesti tappavaa. Jeesus tähdensi: ”Jos – – sokea opastaa sokeaa, niin molemmat putoavat kuoppaan.” (Matteus 15:6, 14.)

Tarvitseeko kristitty mitään muuta ilmoitusta kuin Raamattuun sisältyvän Jumalan sanan? Ei. Ilmestyskirja varoittaa lisäämästä mitään henkeytettyihin kirjoituksiin: ”Jos joku panee näihin jotakin lisää, niin Jumala lisää hänelle ne vitsaukset, jotka on kirjoitettu tähän kirjakääröön.” (Ilmestys 22:18.)

Kristillinen totuus on ilmaistu Jumalan kirjoitetussa sanassa Raamatussa (Johannes 17:17; 2. Timoteukselle 3:16; 2. Johanneksen kirje 1–4). Sen ymmärtäminen ei ole sidoksissa maalliseen filosofiaan. Niistä ihmisistä, jotka ovat yrittäneet selittää jumalallista ilmoitusta ihmisviisauden avulla, on sopivaa kysyä apostoli Paavalin tavoin: ”Missä on viisas? Missä kirjanoppinut? Missä tämän asiainjärjestelmän väittelijä? Eikö Jumala tehnyt maailman viisautta tyhmyydeksi?” (1. Korinttilaisille 1:20.)

Lisäksi tosi kristillinen seurakunta on ”totuuden pylväs ja tuki” (1. Timoteukselle 3:15). Sen valvojat huolehtivat opetustensa puhtaudesta seurakunnassa ja estävät opillisia saasteita vuotamasta sen sisäpuolelle (2. Timoteukselle 2:15–18, 25). He pitävät seurakunnan ulkopuolella ”väärät profeetat”, ”väärät opettajat” ja ”tuhoisat lahkot” (2. Pietarin kirje 2:1). Apostolien kuoleman jälkeen kirkkoisät antoivat ”eksyttävien henkeytettyjen ilmausten ja demonien opetusten” juurtua kristilliseen seurakuntaan (1. Timoteukselle 4:1).

Tämän luopumuksen seuraukset ovat nykyään selvästi nähtävillä kristikunnassa. Sen uskonkäsitykset ja tavat ovat kaukana Raamatun totuudesta.

[Alaviitteet]

^ kpl 15 Kolminaisuusoppia on tarkasteltu lähemmin Jehovan todistajien julkaisemassa kirjasessa Tulisiko sinun uskoa kolminaisuuteen?

^ kpl 16 Raamatun opetusta sielusta on tarkasteltu lähemmin Jehovan todistajien julkaiseman kirjan Puhu perustellen käyttämällä Raamattua sivuilla 190–196 ja 335–340.

[Tekstiruutu/Kuva s. 18]

KAPPADOKIALAISIA KIRKKOISIÄ

”Ortodoksinen kirkko – – kunnioittaa erityisesti 300-luvun kirjoittajia ja varsinkin niitä, joita se nimittää ’kolmeksi suureksi esipaimeneksi’, Gregorios Nazianzilaista, Basileios Suurta ja Johannes Khrysostomosta”, kirjoittaa munkki Kallistos. Perustivatko nämä kirkkoisät oppinsa henkeytettyyn Raamattuun? Eräässä kreikkalaisia kirkkoisiä käsittelevässä kirjassa todetaan Basileios Suuresta: ”Hänen kirjoituksensa osoittavat, että hän oli läpi elämänsä kiinnostunut Platonin, Homeroksen, historioitsijoiden ja kaunopuhujien tuotoksista, ja ne selvästikin vaikuttivat hänen tyyliinsä. – – Basileios pysyi ’kreikkalaisena’.” Sama pätee Gregorios Nazianzilaiseen. ”Hänen käsityksensä mukaan kirkon voitto ja ylivertaisuus kävisivät parhaiten ilmi siitä, että se omaksuisi täysin klassisen kulttuurin perinteet.” (The Fathers of the Greek Church.)

Professori Panagiotis K. Christou kirjoittaa kaikista kolmesta: ”Vaikka he silloin tällöin varoittivat ’filosofiasta ja tyhjästä petoksesta’ [Kolossalaisille 2:8] toimiakseen sopusoinnussa Uuden testamentin käskyn kanssa, he samalla tutkivat innokkaasti filosofiaa ja siihen liittyviä tiedonaloja ja jopa suosittelivat niiden tutkimista muille.” Tällaisten kirkonopettajien mielestä Raamattu ei selvästikään riittänyt heidän ajatustensa tueksi. Voisiko heidän tukeutumisensa muihin auktoriteetteihin merkitä sitä, että heidän oppinsa olivat vieraita Raamatulle? Apostoli Paavali varoitti heprealaiskristittyjä: ”Älkää antako monenlaisten ja vieraiden opetusten temmata itseänne mukaansa.” (Heprealaisille 13:9.)

[Lähdemerkintä]

© Archivo Iconografico, S.A./CORBIS

[Tekstiruutu/Kuva s. 20]

KYRILLOS ALEKSANDRIALAINEN – KIISTANALAINEN KIRKKOISÄ

Yksi kiistanalaisimmista hahmoista kirkkoisien joukossa on Kyrillos Aleksandrialainen (n. 375–444). Kirkkohistorioitsija Hans von Campenhausenin kuvauksen mukaan hän oli ”dogmaattinen, väkivaltainen ja viekas, täynnä kutsumuksensa suuruutta ja virkansa arvokkuutta” eikä hän ”koskaan pitänyt mitään oikeana, ellei siitä ollut hänelle hyötyä hänen valtansa ja auktoriteettinsa lisäämisessä – –. Hänen julmat ja häikäilemättömät menetelmänsä eivät häntä surettaneet.” Toimiessaan Aleksandrian patriarkkana hän yritti saada Konstantinopolin patriarkan pois virasta lahjonnan, herjauksen ja panettelun avulla. Häntä pidetään vastuullisena maineikkaan filosofin Hypatian vuonna 415 tapahtuneesta raa’asta murhasta. Kyrilloksen teologisista kirjoituksista Campenhausen sanoo: ”Hän pani alulle tavan, jonka mukaan uskonkysymyksistä ei päätetty yksin Raamatun perusteella vaan myös tunnustettujen auktoriteettien sopivien sitaattien tai sitaattikokoelmien perusteella.”

[Kuva s. 19]

Hieronymus

[Lähdemerkintä]

Garo Nalbandian