Huolehtikaa orvoista ja leskistä heidän ahdistuksessaan

Ei ole vaikeaa huomata, että elämme rakkaudettomassa maailmassa. Apostoli Paavali kuvaili, millaisia ihmiset olisivat ”viimeisinä päivinä”, kirjoittaessaan: ”Tulee olemaan kriittisiä aikoja, joista on vaikea selviytyä. Sillä ihmiset tulevat olemaan itserakkaita, – – vailla luonnollista kiintymystä.” (2. Timoteukselle 3:1–3.) Miten tosiksi nuo sanat ovatkaan osoittautuneet!

AIKAMME moraalinen ilmapiiri on yksi syy myötätunnon kuihtumiseen monien sydämestä. Ihmiset ovat yhä vähemmän kiinnostuneita toisten, joskus jopa omien perheenjäsentensä, hyvinvoinnista.

Tästä koituu ikäviä seurauksia monille, jotka joutuvat ahtaalle syystä taikka toisesta. Leskien ja orpojen määrä kasvaa tasaisesti muun muassa sotien, luonnononnettomuuksien ja pakolaisuuden vuoksi (Saarnaaja 3:19). ”Yli miljoona [lasta] on jäänyt orvoiksi tai joutunut eroon perheestään sodan takia”, kerrotaan eräässä Yhdistyneiden kansakuntien lastenavun rahaston raportissa. Paljon on myös yksinäisiä, hylättyjä tai eronneita äitejä, jotka joutuvat kamppailemaan toimeentulosta ja kasvattamaan perheensä yksin. Tilannetta pahentaa se, että jotkin maat ovat vaikean taloudellisen kriisin kourissa, minkä vuoksi monet niiden kansalaiset elävät äärimmäisessä köyhyydessä.

Onko ahdistuksessa olevilla tämän huomioon ottaen mitään toivoa? Miten leskien ja orpojen kärsimyksiä voidaan lievittää? Tuleeko heidän hyvinvointiaan koskeva ongelma koskaan poistumaan?

Rakkaudellista huolenpitoa Raamatun aikoina

Leskien ja orpojen fyysisistä ja hengellisistä tarpeista huolehtiminen on aina ollut olennainen osa Jumalan palvontaa. Kun israelilaiset korjasivat viljaa tai hedelmiä, heidän ei pitänyt suorittaa jälkikorjuuta. Se mikä jäi jäljelle, piti jättää ”muukalaisasukasta, isätöntä poikaa ja leskeä varten”. (5. Mooseksen kirja 24:19–21.) Mooseksen laissa määrättiin erityisesti: ”Ketään leskeä tai isätöntä poikaa ette saa ahdistaa.” (2. Mooseksen kirja 22:22, 23.) Lesket ja orvot edustivat Raamatussa sopivasti  köyhiä ihmisiä, koska jos aviomies ja isä tai molemmat vanhemmat kuolivat, jälkeenjääneet perheenjäsenet saattoivat jäädä yksin ja joutua ahtaalle. Patriarkka Job sanoi: ”Minä pelastin apua huutavan ahdistetun ja isättömän pojan ja jokaisen, jolla ei ollut auttajaa.” (Job 29:12.)

Niistä huolehtiminen, jotka todella tarvitsivat apua vanhempien tai aviomiehen menettämisen vuoksi, oli yksi tosi palvonnan tunnusomainen piirre myös kristillisen seurakunnan alkuaikoina. Osoittaen syvää kiinnostusta tällaisten henkilöiden hyvinvointia kohtaan opetuslapsi Jaakob kirjoitti: ”Palvontamuoto, joka on Jumalamme ja Isämme näkökannalta puhdas ja saastumaton, on tämä: orvoista ja leskistä huolehtiminen heidän ahdistuksessaan ja itsensä suojeleminen maailman tahroilta.” (Jaakobin kirje 1:27.)

Jaakob oli erittäin kiinnostunut paitsi orpojen ja leskien myös muiden köyhien ja puutteenalaisten hyvinvoinnista (Jaakobin kirje 2:5, 6, 15, 16). Apostoli Paavali osoitti samanlaista huomaavaisuutta. Kun hänet ja Barnabas lähetettiin saarnaamaan, heitä kehotettiin muun muassa ’pitämään köyhät mielessä’. ”Juuri tämän olen hartaasti pyrkinytkin tekemään”, saattoi Paavali sanoa hyvin omintunnoin. (Galatalaisille 2:9, 10.) Kristillisestä seurakunnasta kerrotaan pian sen perustamisen jälkeen: ”Heidän keskuudessaan ei ollut näet yksikään puutteessa, – – kullekin [jaeltiin] sen mukaan kuin hän tarvitsi.” (Apostolien teot 4:34, 35.) Kristilliseen seurakuntaan siis siirrettiin muinaisessa Israelissa alulle pantu järjestely huolehtia orvoista, leskistä ja puutteenalaisista.

Apua annettiin tietenkin rajallisesti ja kunkin  seurakunnan varojen mukaan. Rahaa ei tuhlattu, ja ne jotka saivat apua, todella tarvitsivat sitä. Kenenkään ei tullut käyttää hyväkseen tuota järjestelyä epärehellisesti, eikä seurakunnan harteille pitänyt panna tarpeetonta taakkaa. Tämä käy selvästi ilmi ohjeista, jotka Paavali antoi 1. Timoteuksen kirjeen 5:3–16:ssa. Niistä huomaamme, että jos puutteenalaisen henkilön sukulaiset pystyivät auttamaan häntä, heidän tuli kantaa tuo vastuu. Varattomien leskien piti täyttää tietyt vaatimukset saadakseen apua seurakunnalta. Kaikki tämä kertoo Jehovan viisaasta järjestelystä puutteenalaisten auttamiseksi. Se osoittaa kuitenkin myös, että avun antamisessa täytyy säilyttää tasapaino, jottei kukaan käyttäisi väärin toisten huomaavaisuutta (2. Tessalonikalaisille 3:10–12).

Orvoista ja leskistä huolehtiminen nykyään

Jumalan palvelijoiden menneisyydessä noudattamia periaatteita sovelletaan yhä Jehovan todistajien seurakunnissa, kun ahdistuksessa olevat tarvitsevat apua ja huolenpitoa. Veljellinen rakkaus on todistajien keskuudessa tunnusmerkillistä, aivan niin kuin Jeesus sanoi: ”Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” (Johannes 13:35.) Jos jotkut kärsivät puutetta, heitä kohtaa jokin suuri onnettomuus tai he ovat jääneet sodan tai valtion sisäisten levottomuuksien jalkoihin, muut kansainväliseen veljesseuraan kuuluvat tekevät kaikkensa auttaakseen heitä sekä hengellisesti että aineellisesti. Tarkastellaanpa muutamaa kokemusta, joista käy ilmi, millaisiin toimiin nykyään on ryhdytty.

Pedro ei juuri muista äitiään, koska tämä kuoli, kun hän oli vasta puolitoistavuotias. Pedron ollessa viisivuotias myös hänen isänsä kuoli, joten hän jäi yksin veljiensä kanssa. Koska Jehovan todistajat olivat käyneet jo perheen isän luona, Pedro ja hänen isoveljensä alkoivat kaikki tutkia Raamattua todistajien kanssa.

Pedro kertoo: ”Heti seuraavalla viikolla aloimme käydä kokouksissa. Kun olimme tekemisissä veljien kanssa, saatoimme tuntea heidän osoittamansa rakkauden. Seurakunta oli minulle turvapaikka, koska veljet ja sisaret osoittivat minulle rakkautta ja kiintymystä aivan niin kuin omalle lapselleen.” Pedro muistelee, että eräs kristitty vanhin kutsui häntä aika ajoin kotiinsa. Siellä Pedro sai keskustella ja rentoutua perheen kanssa. ”Ne ovat rakkaita muistoja”, Pedro sanoo. Hän alkoi saarnata toisille uskostaan 11-vuotiaana ja kävi kasteella 15-vuotiaana. Seurakunnan jäsenten tuella myös hänen isoveljensä edistyivät hengellisesti suuressa määrin.

Sitten on vuorossa Davidin kokemus. Hänen vanhempansa hylkäsivät erotessaan sekä hänet että hänen kaksoissisarensa. Heidän isovanhempansa ja eräs tätinsä kasvattivat heidät. ”Kun kasvoimme isommiksi ja tajusimme tilanteemme, meidät valtasi suru ja turvattomuuden tunne. Tarvitsimme jotakin, mihin turvautua. Tädistämme tuli Jehovan todistaja, ja tämän ansiosta meille opetettiin Raamatun totuutta. Veljet olivat meitä kohtaan rakkaudellisia ja ystävällisiä. He pitivät meistä kovasti ja kannustivat meitä pyrkimään joihinkin tavoitteisiin ja työskentelemään edelleen Jehovalle. Kun olin noin 10-vuotias, eräs avustava palvelija tuli aina hakemaan minua kenttäpalvelukseen. Muuan toinen veli huolehti kustannuksistani, kun olin mukana konventeissa. Eräs veli jopa auttoi minua niin että pystyin antamaan lahjoituksia valtakunnansalissa.”

 David kävi kasteella 17-vuotiaana, ja myöhemmin hänet kutsuttiin työskentelemään Jehovan todistajien Meksikon-haaratoimistoon. Vielä nykyäänkin hän myöntää: ”Useat veljet vaikuttavat edistymiseeni ja antavat minulle hyödyllisiä neuvoja. Sen ansiosta olen vähitellen pääsemässä eroon turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteestani.”

Abel toimii vanhimpana eräässä meksikolaisessa seurakunnassa, jossa on paljon apua tarvitsevia leskiä. Hän kertoo: ”Olen varma siitä, että lesket tarvitsevat ennen kaikkea henkistä tukea. Heillä on joskus masennuskausia; he tuntevat olonsa yksinäiseksi. Siksi on erittäin tärkeää olla heidän tukenaan ja kuunnella heitä. Me [seurakunnan vanhimmat] käymme heidän luonaan usein. On hyvä varata aikaa siihen, että kuuntelee heidän ongelmiaan. Se on yksi tapa tuottaa heille hengellistä huojennusta.” Toisinaan tarvitaan kuitenkin myös aineellista apua. ”Rakennamme paraikaa taloa eräälle sisarelle, joka on leski”, Abel kertoi jonkin aikaa sitten. ”Käytämme siihen joitakin lauantaipäiviä ja arki-iltapäiviä.”

Eräs toinen seurakunnan vanhin kertoo, millaisia kokemuksia hänellä on orpojen ja leskien auttamisesta: ”Uskon, että orvot tarvitsevat vielä enemmän kristillistä rakkautta kuin lesket. Olen huomannut, että he tuntevat itsensä helpommin torjutuiksi kuin sellaiset lapset ja nuoret, joilla on molemmat vanhemmat. Heille täytyy osoittaa paljon veljellistä kiintymystä. On hyvä käydä kysymässä heiltä kokousten jälkeen, miten he voivat. Seurakunnassamme on muuan naimisissa oleva veli, joka jäi orvoksi pikkupoikana. Tervehdin häntä aina lämpimästi kokouksessa, ja hän halaa minua, kun tapaamme. Tämä vahvistaa aidon veljellisen rakkauden siteitä.”

Jehova ”vapauttaa köyhän”

Jehovaan luottaminen on olennaisen tärkeää, jotta leskien ja orpojen hyvinvoinnista voitaisiin huolehtia menestyksellisesti. Hänestä sanotaan: ”Jehova varjelee muukalaisasukkaita, isättömälle pojalle ja leskelle hän antaa huojennusta.” (Psalmit 146:9.) Lopullisen ratkaisun tällaisiin ongelmiin tuo vain Jeesuksen Kristuksen käsissä oleva Jumalan valtakunta. Psalmista kuvaili profeetallisesti Messiaan hallitusvaltaa: ”Hän vapauttaa köyhän, joka huutaa apua, sekä ahdistetun ja jokaisen, jolla ei ole auttajaa. Hän säälii alhaista ja köyhää ja pelastaa köyhien sielut.” (Psalmit 72:12, 13.)

Tämän asiainjärjestelmän lopun lähetessä kristittyihin kohdistuvat paineet lisääntyvät varmasti (Matteus 24:9–13). Kristittyjen on tarpeen joka päivä huomioida toisiaan entistä enemmän ja osoittaa ”hellittämättömän harrasta rakkautta” toisiaan kohtaan (1. Pietarin kirje 4:7–10). Kristittyjen miesten, erityisesti vanhinten, täytyy kiinnittää huomiota orpoihin ja osoittaa heille myötätuntoa. Kypsät sisaret voivat olla seurakunnassa suureksi tueksi ja lohdutukseksi naisille, jotka ovat jääneet leskiksi (Titukselle 2:3–5). Oikeastaan kaikki voivat omalta osaltaan osoittaa aktiivisesti kiinnostusta niitä kohtaan, jotka kokevat ahdistusta.

Tosi kristityt eivät ’sulje hellän sääliväisyytensä ovea’, kun he ’näkevät veljensä olevan puutteessa’. He pyrkivät vilpittömästi noudattamaan apostoli Johanneksen kehotusta: ”Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanoin tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” (1. Johanneksen kirje 3:17, 18.) Huolehtikaamme siis ”orvoista ja leskistä – – heidän ahdistuksessaan” (Jaakobin kirje 1:27).

[Huomioteksti s. 11]

”Älkäämme rakastako sanoin tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” 1. Johanneksen kirje 3:18

[Kuvat s. 10]

Tosi kristityt antavat orvoille ja leskille aineellista, hengellistä ja henkistä tukea