Elämäkerta

Panimme Jehovan koetukselle

KERTONUT PAUL SCRIBNER

”Hyvää huomenta, rouva Stackhouse. Otan tänään vastaan pääsiäiskakkutilauksia, ja tekin haluatte varmasti tilata yhden perheellenne.” Oli varhainen kevät vuonna 1938, ja olin Atcossa New Jerseyssä Yhdysvalloissa tapaamassa yhtä parhaista myyntireittini varrella asuvista leipomomme asiakkaista. Yllätyksekseni rouva Stackhouse kieltäytyi tarjouksestani.

”ENPÄ usko, että haluan tilata sitä”, hän sanoi. ”Emme vietä pääsiäistä.”

Olin aivan ymmälläni. Eivät vietä pääsiäistä? Kaupankäynnin pääsääntö on tietenkin se, että asiakas on aina oikeassa. Mitä minun siis pitäisi tehdä? Uskaltauduin sanomaan: ”Se on hyvin herkullinen kakku, ja tiedän, että pidätte tuotteistamme. Eikö perheenne silti söisi sitä mielellään, vaikkette, öh, vietäkään pääsiäistä?”

”En usko”, hän toisti, ”mutta olen aikonut kertoa teille jotakin, herra Scribner, ja nyt on ehkä sopiva tilaisuus.” Tuo keskustelu oli muuttava elämäni täysin! Rouva Stackhouse oli Berlinissä New Jerseyn osavaltiossa toimivan Jehovan todistajien ryhmän (eli seurakunnan) jäsen, ja hän selitti, mikä oli pääsiäisenvieton alkuperä, ja antoi minulle kolme kirjasta. Niiden otsikot olivat Turva, Paljastus ja Suojelus. Vein kirjaset kotiin uteliaana mutta samalla hiukan levottomana. Siinä, mitä rouva Stackhouse oli sanonut, oli jotakin tuttua lapsuusajaltani.

Ensi kosketus raamatuntutkijoihin

Synnyin 31. tammikuuta 1907, ja vuonna 1915, kun olin kahdeksanvuotias, isä kuoli syöpään. Muutimme siksi äidin kanssa äidin vanhempien luokse suureen taloon Maldeniin Massachusettsiin. Enoni Benjamin Ransom ja  hänen vaimonsa asuivat kanssamme samassa talossa sen kolmannessa kerroksessa. Ben-eno oli kuulunut jo vuosisadan vaihteesta asti Kansainväliseen Raamatuntutkijain Seuraan, jolla nimellä Jehovan todistajat tuolloin tunnettiin. Pidin Ben-enosta hyvin paljon, mutta muut äidin perheeseen kuuluvat, jotka olivat metodisteja, pitivät häntä omituisena. Vuosia myöhemmin, ennen kuin Benin vaimo otti avioeron, hän sai passitetuksi Benin vähäksi aikaa mielisairaalaan tämän uskonnollisten käsitysten vuoksi! Koska sairaalan lääkärit huomasivat pian, että Ben oli täysin järjissään, hän pääsi pois anteeksipyyntöjen saattelemana.

Ben otti minut joskus mukaansa Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran edustajien kokouksiin Bostoniin, varsinkin silloin kun siellä oli vieraileva puhuja tai jokin erikoistilaisuus. Kerran vieraileva puhuja oli itse Charles Taze Russell, joka valvoi saarnaamistyötä tuohon aikaan. Erään toisen kerran oli erikoistilaisuus, jossa esitettiin ”Kuvanäytös Luominen”. Vaikka tämä tapahtui jo vuonna 1915, muistan vieläkin selvästi kuvan, jossa Abraham vei Iisakia ylös vuorelle uhratakseen hänet siellä (1. Mooseksen kirja, luku 22). Voin yhä nähdä Abrahamin, joka luotti täysin Jehovaan, tarpomassa Iisakin kanssa ylös vuorenrinnettä puukuorma mukanaan. Koska olin isätön poika, kertomus teki minuun valtavan vaikutuksen.

Sitten Ben-eno muutti vaimonsa kanssa Maineen. Äiti meni uudelleen naimisiin, ja me muutimme New Jerseyyn. Kului siis pitkän aikaa niin, etten nähnyt Ben-enoa juuri lainkaan. Teinivuosinani New Jerseyssä tapasin Marion Neffin, joka kuului kahdeksanlapsiseen presbyteeriperheeseen. Vierailin mielelläni heidän luonaan. Olin niin monet sunnuntai-illat tuon perheen kanssa ja heidän kirkkonsa nuorisoryhmässä, että minustakin tuli lopulta presbyteeri. Muistin silti yhä jotakin siitä, mitä olin oppinut raamatuntutkijoiden kokouksissa. Marion ja minä avioiduimme vuonna 1928, ja tyttäremme Doris ja Louise syntyivät vuonna 1935 ja 1938. Koska perheeseemme kuului nyt kaksi pikkuista lasta, tajusimme kumpikin tarvitsevamme hengellistä ohjausta perheemme kasvattamisessa.

Löydän totuuden kirjasten avulla

Marion ja minä etsimme kirkkoa, johon liittyä, ja laadimme siksi suunnitelman. Vuorotellen toinen meistä jäi sunnuntaisin kotiin lapsenvahdiksi siksi aikaa, kun toinen kävi tutustumassa johonkin kirkkoon. Eräänä sunnuntaina, kun oli Marionin vuoro jäädä kotiin, tarjouduin kuitenkin lapsenkaitsijaksi hänen sijaansa, jotta voisin lukea kirjasen Turva, joka oli ensimmäinen rouva Stackhousen antamista kolmesta kirjasesta. En pystynyt laskemaan kirjasta käsistäni! Tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että olin löytänyt jotain sellaista, mitä mikään kirkko ei pystyisi antamaan. Sama toistui seuraavalla viikolla – jäin mielihyvin lapsenkaitsijaksi ja luin samalla toisen kirjasen nimeltä Paljastus. Lukemani vaikutti jotenkin tutulta. Tähänkö Ben-enokin uskoi? Perheemme oli ajatellut, että hänen uskontonsa oli aivan järjetön. Mitähän Marion ajattelisi? Olin turhaan huolissani. Muutama päivä sen jälkeen, kun olin lukenut kirjasen Paljastus, Marion yllätti minut töistä tullessani sanomalla:  ”Luin nuo kirjaset, jotka toit kotiin. Ne ovat tosi mielenkiintoisia.” Mikä helpotus!

Kirjasten takasivulla kerrottiin äskettäin ilmestyneestä kirjasta Viholliset, joka paljasti tulisesti väärän uskonnon. Päätimme hankkia tuon kirjan. Mutta ennen kuin ehdimme postittaa tilauksen, muuan todistaja koputti oveemme ja tarjosi juuri tuota kirjaa. Asia oli sitä myöten selvä! Lakkasimme vierailemasta kirkoissa ja aloimme käydä Jehovan todistajien ryhmän kokouksissa Camdenissa New Jerseyssä. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin, sunnuntaina 31. heinäkuuta 1938, kokoonnuimme noin 50 hengen ryhmänä sisar Stackhousen pihamaalle – juuri tuohon taloon olin yrittänyt myydä pääsiäiskakkua – ja kuuntelimme tuomari Rutherfordin äänitetyn kastepuheen. Sitten vaihdoimme talossa vaatteet, ja 19 meistä kastettiin lähistöllä virtaavassa joessa.

Päätän ryhtyä tienraivaajaksi

Pian kasteeni jälkeen eräs ryhmämme sisar kertoi minulle tienraivaajista, ihmisistä, joiden päätyönä on julkinen sananpalvelus. Tämä herätti heti uteliaisuuteni, ja pian tutustuin kokonaiseen tienraivaajaperheeseen. Melko iäkäs veli  nimeltä Konig, hänen vaimonsa ja heidän aikuinen tyttärensä olivat kaikki tienraivaajia naapuriseurakunnassa. Nuoren perheen isänä minuun teki vaikutuksen se syvä ilo, jota Konigin perhe sai sananpalveluksessa. Pistäydyin useasti heidän luonaan, pysäköin leipomoautoni ja lähdin heidän kanssaan talosta-taloon-palvelukseen. Pian halusin itsekin ryhtyä tienraivaajaksi. Mutta miten se onnistuisi? Marionilla ja minulla oli kaksi pientä lasta, ja työni oli vaativaa. Lisäksi koska Euroopassa alkoi toinen maailmansota ja yhä useampi nuori mies liittyi Yhdysvalloissa armeijaan, meillä siviiliammattiin jäävillä oli työtä entistäkin enemmän. Minua pyydettiin ottamaan useampia myyntireittejä, ja tiesin, että aikatauluni ei ikipäivänä sallisi minun olla tienraivaaja.

Kun kerroin veli Konigille halustani ryhtyä tienraivaajaksi, hän sanoi: ”Työskentele vain uutterasti Jehovan palveluksessa ja kerro hänelle tuosta tavoitteesta rukouksissasi. Hän kyllä auttaa sinua saavuttamaan sen.” Toimin juuri näin yli vuoden ajan. Mietin usein muun muassa sellaisia raamatunkohtia kuin Matteuksen 6:8:aa, jossa vakuutetaan, että Jehova tietää tarpeemme ennen kuin edes pyydämme häneltä. Lisäksi yritin jatkuvasti noudattaa Matteuksen 6:33:n neuvoa etsiä ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan. Myös alueenpalvelija (kutsutaan nykyään kierrosvalvojaksi) veli Melvin Winchester rohkaisi minua.

Kerroin tavoitteestani Marionille. Keskustelimme Malakian 3:10:stä, jossa meitä kehotetaan panemaan Jehova koetukselle nähdäksemme, vuodattaako hän päällemme siunauksen. Minua rohkaisi Marionin vastaus: ”Jos haluat olla tienraivaaja, älä anna minun olla esteenä. Minä voin huolehtia tytöistä, kun sinä olet palveluksessa. Emmehän me sitä paitsi tarvitse kovin paljon aineellista.” Kahdentoista avioliittovuoden jälkeen tiesin jo sen, että Marion oli säästäväinen ja huolellinen perheenemäntä. Hän on ollut nämä vuodet suurenmoinen tienraivaustoveri, ja yksi menestyksemme salaisuus näinä lähes 60:nä kokoaikaisen palveluksen vuotena on ollut Marionin kyky tyytyä vähään ja saada tuo vähä tuntumaan paljolta.

Suunnittelimme asiaa useita kuukausia rukouksen hengessä, ja kesällä 1941, kun olimme saaneet jonkin verran rahaa säästöön, ostimme viisi- ja puolimetrisen matkailuperävaunun, jossa perheemme voisi asua. Jätin työni ja ryhdyin vakituiseksi tienraivaajaksi heinäkuussa 1941, ja olen ollut siitä pitäen kokoaikaisessa palveluksessa. Ensimmäiseen tehtävämääräykseeni kuului poimia kyytiini veljiä kymmeneltä valtatie 50:n varrella olevalta pysäkiltä New Jerseystä Saint Louisiin Missouriin, missä pidettäisiin elokuun alussa konventti. Minulle oli lähetetty tuon reitin varrella asuvien veljien nimet ja osoitteet, ja olin kirjoittanut heille etukäteen, milloin saapuisin. Sitten konventissa minun pitäisi etsiä tienraivausosasto, josta saisin uuden tehtävämääräyksen.

”Aion panna Jehovan koetukselle”

Lastasimme pienen matkailuperävaunumme täyteen kirjallisuutta ja menimme viimeistä kertaa kokoukseen Camdeniin jättääksemme veljille hyvästit. Suunnitelmiemme on täytynyt näyttää joistakuista veljistä epärealistisilta – olihan meillä huolehdittavanamme kaksi aivan pientä tyttöä eikä meillä ollut mitään tietoa siitä, mihin suuntaisimme matkamme konventin jälkeen. Monet veljet sanoivatkin: ”Sinä tulet ennen pitkää takaisin.” Muistan sanoneeni: ”No, ehkäpä tulenkin. Jehova on luvannut huolehtia minusta, ja aion panna Jehovan koetukselle.”

Palveltuamme tienraivaajina kuusi vuosikymmentä 20 kaupungissa Massachusettsista Mississippiin voimme sanoa, että Jehova on jopa ylittänyt lupauksensa. Ne siunaukset, joita hän on vuodattanut Marionille, minulle ja kahdelle tyttärellemme, ovat olleet suuremmat kuin mikään, mitä olisin osannut edes toivoa vuonna 1941. Tyttäremme palvelevat uskollisina tienraivaajina lähiseurakunnissa, ja (viimeisimpien laskelmien mukaan) meillä on satakunta hengellistä poikaa ja tytärtä eri puolilla Yhdysvaltojen itärannikkoa. Minä olen tutkinut Raamattua 52:n ja Marion 48 sellaisen ihmisen kanssa, jotka ovat vihkineet elämänsä Jehova Jumalalle.

Saavuimme Saint Louisiin elokuussa 1941, ja tapasin siellä veli T. J. Sullivanin Betelistä.  Hänellä oli virkaanasetuskirjeeni, jota tarvitsin sodanuhan ja kutsuntojen vuoksi. Kerroin veli Sullivanille, että vaimoni käytti sananpalvelukseen saman verran aikaa kuin minäkin ja että hän haluaisi ryhtyä minun kanssani tienraivaajaksi. Vaikka tienraivausosasto ei ollut konventissa vielä toiminnassa, veli Sullivan merkitsi Marionin saman tien tienraivaajien kirjoihin ja kysyi meiltä: ”Missä aiotte palvella tienraivaajina konventin jälkeen?” Emme tienneet. ”Älkää murehtiko”, hän sanoi. ”Tapaatte konventissa kyllä jonkun, joka asuu sellaisella seudulla, missä tarvitaan tienraivaajia, ja ongelmanne ratkeaa. Kirjoittakaa vain meille ja kertokaa, missä olette, niin me lähetämme teille määräyskirjeen.” Ja niin tapahtui. Kävi ilmi, että veli Jack DeWitt, entinen alueenpalvelija, tunsi New Marketista Virginiasta joitakuita, joilla oli tienraivauskoti, ja siellä tarvittaisiin muutama tienraivaaja lisää. Niinpä suuntasimme konventin jälkeen sinne.

New Marketissa tapahtui jotain aivan erityisen mukavaa. Kuka tulikaan tienraivaustoveriksemme Philadelphiasta? Benjamin Ransom – Ben-eno itse! Oli valtava ilo saada työskennellä hänen kanssaan talosta-taloon-palveluksessa yli 25 vuotta sen jälkeen, kun hän oli kylvänyt totuuden siemenet sydämeeni Bostonissa! Vaikka Benin perhe oli suhtautunut häneen vuosikausia välinpitämättömästi ja pilkannut ja jopa vainonnut häntä, hän ei ollut milloinkaan menettänyt rakkauttaan Jehovaan ja sananpalvelukseen.

Nautimme kovasti niistä kahdeksasta kuukaudesta, jotka asuimme New Marketin tienraivauskodissa. Opimme tuolloin muun muassa sen, miten vaihtaa kirjallisuutta kanoihin ja muniin. Sitten Ben-eno, Marion ja minut sekä kolme muuta määrättiin erikoistienraivaajiksi Hanoveriin Pennsylvaniaan. Se oli ensimmäinen niistä kuudesta työmääräyksestä, jotka saisimme Pennsylvaniassa vuosina 1942–45.

Erikoistienraivaajina toisen maailmansodan aikana

Toisen maailmansodan aikana kohtasimme toisinaan vihamielisyyttä puolueettomuutemme vuoksi, mutta Jehova ei koskaan lakannut tukemasta meitä. Kerran Provincetownissa Massachusettsissa vanha Buickimme teki tenän, ja minun oli käveltävä kilometrikaupalla uusintakäyntipaikkaan erittäin vihamielisen katolisen seudun halki. Ohitin ryhmän nuoria huligaaneja, jotka tunnistivat minut ja alkoivat huutaa. Lisäsin vauhtia kivien viuhahdellessa korvieni juuresta ja toivoin, etteivät nuoret lähtisi perääni. Selvisin määräpaikkaani ehjin nahoin, mutta tuo kiinnostunut, joka oli Amerikan sotaveteraanijärjestön arvostettu jäsen, sanoi anteeksi pyydellen: ”En ehdikään keskustella kanssanne tänä iltana, koska olin unohtanut, että menemme keskikaupungille elokuviin.” Se oli masentava uutinen – muistin kadunkulmassa seisovat kivien heittelijät, jotka odottivat paluutani. Ilokseni tuo herrasmies kuitenkin jatkoi: ”Miksi ette kävelisi yhtä matkaa kanssamme? Voimme jutella matkan varrella.” Sain siis kuitenkin todistaa hänelle ja pääsin turvallisesti tuon levottoman alueen halki.

Perhe ja sananpalvelus tasapainoon keskenään

Sodan jälkeen saimme monia tehtäviä Virginiassa. Olimme muun muassa kahdeksan vuotta vakituisina ja erikoistienraivaajina Charlottesvillessä. Vuonna 1956 tytöt olivat jo varttuneet aikuisiksi ja menneet naimisiin, ja olimme Marionin kanssa taas liikkeellä. Palvelimme tienraivaajina Harrisonburgissa Virginiassa ja erikoistienraivaajina Lincolntonissa Pohjois-Carolinassa.

Vuonna 1966 sain kutsun kierrostyöhön, ja matkustin seurakunnasta toiseen rohkaistakseni veljiä paljolti samaan tapaan kuin veli Winchester oli rohkaissut minua New Jerseyssä 30-luvulla. Palvelin kierrosvalvojana kaksi vuotta Tennesseen seurakunnissa. Sitten Marion ja minut kutsuttiin takaisin rakkaimman työmme pariin, erikoistienraivaajiksi. Palvelimme tuossa tehtävässä vuosina 1968–77 Yhdysvaltain eteläosassa Georgiasta Mississippiin.

Eastmanissa Georgiassa minut nimitettiin seurakunnanvalvojaksi (kutsutaan nykyään esivalvojaksi) veli Powell Kirklandin tilalle. Hän oli rakastettava, iäkäs veli, joka oli palvellut monia vuosia myös kierrosvalvojana mutta jonka terveys  oli alkanut heiketä. Hän oli hyvin kiitollinen ja tukea antava. Hänen tukensa olikin erittäin tärkeä, sillä seurakunnassa oli erimielisyyksiä, joihin oli sekaantunut muutamia vastuullisia veljiä. Tilanne kiristyi kiristymistään, ja rukoilin Jehovaa hyvin paljon. Mieleeni tuli muun muassa Sananlaskujen 3:5, 6:n sanat: ”Luota Jehovaan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Ota hänet huomioon kaikilla teilläsi, niin hän itse tekee polkusi suoriksi.” Työskentelimme kovasti pitääksemme viestintäkanavat avoimina ja saatoimme viimein palauttaa seurakunnan ykseyden kaikkien hyödyksi.

Vuoden 1977 paikkeilla huomasimme, että ikä alkoi jo hieman painaa meitä, ja meidät määrättiin jälleen Virginiaan Charlottesvillen alueelle, missä asuivat myös molemmat tyttäremme perheineen. Viimeksi kuluneina 23 vuotena meillä on ollut ilo työskennellä tällä alueella ja auttaa Ruckersvillen seurakunnan perustamisessa. Lisäksi olemme nähneet varhaisten raamatuntutkisteluoppilaittemme lasten ja lastenlasten varttuvan ja edistyvän seurakunnan vanhimmiksi, tienraivaajiksi ja beteliläisiksi. Pystymme Marionin kanssa edelleen noudattamaan hyvää kenttäpalvelusaikataulua, ja minulla on etu palvella aktiivisesti vanhimpana Charlottesvillen itäisessä seurakunnassa ja  toimia kirjantutkistelunjohtajana sekä olla yksi esitelmien pitäjistä.

Olemme vuosien varrella kohdanneet ongelmia, kuten kaikki muutkin ihmiset. Esimerkiksi ponnisteluistamme huolimatta Doriksen hengellisyys heikkeni joksikin aikaa hänen myöhempinä teinivuosinaan ja hän avioitui ei-uskovan miehen kanssa. Hän ei kuitenkaan koskaan menettänyt täysin rakkauttaan Jehovaan, ja hänen poikansa Bill on palvellut 15 vuotta Betelissä Wallkillissa New Yorkissa. Sekä Doris että Louise ovat jääneet leskiksi, mutta he palvelevat iloiten vakituisina tienraivaajina lähellä meitä.

Opetuksia vuosien varrelta

Olen oppinut soveltamaan muutamaa yksinkertaista neuvoa, joita noudattamalla voi palvella Jehovaa menestyksekkäästi: Pidä elämä yksinkertaisena. Ole esimerkillinen kaikissa toimissasi, myös yksityiselämässäsi. Noudata ”uskollisen ja ymmärtäväisen orjan” ohjausta kaikessa (Matteus 24:45).

Marionilla on muutama tehokkaaksi havaittu ehdotus siitä, miten menestyä tienraivaajana samalla kun kasvattaa lapsia: Laadi toimiva aikataulu ja pidä siitä kiinni. Tee tienraivauspalveluksesta todellinen ura. Syö terveellisesti. Lepää riittävästi. Pidä virkistäytyminen kohtuullisena. Tee totuudesta, kaikki sananpalveluksen piirteet mukaan lukien, iloinen osa lastesi elämää. Tee sananpalveluksesta heille aina kiinnostava kokemus.

Olemme nyt yli 90-vuotiaita. Siitä, kun kuuntelimme kastepuhettamme Stackhousen pihamaalla, on kulunut 62 vuotta, ja kokoaikaisessa palveluksessa olemme olleet 60 vuotta. Voimme Marionin kanssa rehellisesti sanoa, että olemme todella syvästi tyytyväisiä osaamme elämässä. Olen erittäin kiitollinen siitä, että minua kannustettiin nuorena isänä panemaan hengelliset tavoitteet ensi sijalle ja työskentelemään niiden hyväksi. Olen kiitollinen myös rakkaalle vaimolleni Marionille ja tyttärilleni heidän tuestaan näinä vuosina. Vaikka meillä ei olekaan aineellisia rikkauksia, sovellan usein Saarnaajan 2:25:n itseeni: ”Kuka syö ja kuka juo paremmin kuin minä?”

Meidän tapauksessamme Jehova on totisesti täyttänyt yltäkylläisesti Malakian 3:10:ssä olevan lupauksensa. Hän on tosiaan ’vuodattanut päällemme siunauksen, kunnes puutetta ei enää ole’!

[Tekstiruutu/Kuva s. 29]

MUISTOJA SOTAVUOSILTA

Sodasta on kulunut lähes 60 vuotta, ja koko perheellä on eläviä muistoja noilta vuosilta.

”Pennsylvaniassa oli välillä kylmä”, muistelee Doris. ”Eräänä yönä lämpötila laski alle 35 pakkasasteen.” Louise jatkaa: ”Tapasimme istua Doriksen kanssa toistemme jalkojen päällä vanhan Buickimme takapenkillä, jotteivät jalkamme paleltuisi.”

”Meistä ei silti koskaan tuntunut, että olisimme olleet köyhiä tai että olisimme jääneet jostakin osattomiksi”, Doris sanoo. ”Tiesimme kyllä, että muutimme paikasta toiseen tiheämpään tahtiin kuin useimmat muut, mutta söimme aina hyvin ja meillä oli hyvälaatuisia vaatteita, jotka saimme lähes uuden veroisina ohiolaisilta ystäviltä, joiden tytöt olivat hiukan vanhempia kuin me.”

”Äiti ja isä saivat meidät aina tuntemaan itsemme rakastetuiksi ja arvostetuiksi”, Louise sanoo, ”ja saimme olla heidän kanssaan paljon sananpalveluksessa. Tunsimme itsemme sen vuoksi erityisen pidetyiksi ja myös hyvin läheisiksi heidän kanssaan.”

”Minulla oli vuoden 1936 Buick Special”, muistelee Paul, ”ja nuo autot olivat kuuluisia poikki napsahtelevista akseleistaan. Luulen, että moottori oli muuhun autoon verrattuna liian tehokas. Tuntui siltä, että akseli hajosi aina kuukauden kylmimpänä yönä, ja sitten minun oli haettava uusi akseli romuttamolta. Minusta tuli oikea ekspertti niiden asentamisessa.”

”Älkää unohtako ostokortteja”, sanoo Marion. ”Kaikki oli kortilla – liha, bensiini, autonrenkaat, kaikki. Aina kun saavuimme uudelle määräalueelle, meidän täytyi mennä anomaan korttia paikalliselta lautakunnalta. Kortin saamiseen saattoi kulua kuukausia, ja tuntui siltä, että joka kerta kun vihdoin saimme korttimme, meidät lähetettiin seuraavalle määräalueelle ja kaikki oli aloitettava alusta. Jehova kuitenkin piti aina meistä huolta.”

[Kuva]

Marion ja minä Doriksen (vasemmalla) ja Louisen kanssa vuonna 2000

[Kuva s. 25]

Äidin kanssa vuonna 1918 ollessani 11-vuotias

[Kuva s. 26]

Louisen, Marionin ja Doriksen kanssa vuonna 1948, kun tytöt menivät kasteelle

[Kuva s. 26]

Hääkuvamme lokakuulta 1928

[Kuva s. 26]

Tyttäremme (äärimmäisenä vasemmalla ja äärimmäisenä oikealla) ja minä Yankee-stadionilla vuonna 1955