Elämäkerta

Hengellinen valo loistaa Lähi-idässä

KERTONUT NAJIB SALEM

Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla Jumalan sanan valo loisti Lähi-idästä kauas muualle maailmaan. Tuo valo palasi 1900-luvulla jälleen valaisemaan tätä osaa maailmasta. Jospa kertoisin, miten tapahtumat etenivät.

SYNNYIN Pohjois-Libanonissa pikkukaupungissa nimeltä Amioun vuonna 1913. Se oli viimeinen suhteellisen vakaa ja rauhallinen vuosi maailmassa, sillä seuraavana vuonna syttyi ensimmäinen maailmansota. Kun sota päättyi vuonna 1918, Lähi-idän helmenä tuolloin tunnettu Libanon oli syvässä poliittisessa ja taloudellisessa lamassa.

Vuonna 1920 Libanonin postilaitos alkoi jälleen toimia niin että saimme postia ulkomailla asuvilta libanonilaisilta. Heidän joukossaan olivat enoni Abdullah ja George Ghantous. He kirjoittivat isälleen Habib Ghantousille, minun isoisälleni, ja kertoivat hänelle Jumalan valtakunnasta (Matteus 24:14). Pelkästään se että isoisä kertoi toisille kaupungin asukkaille, mitä hänen poikansa olivat kirjoittaneet, teki hänestä pilkan kohteen. Kaupungilla huhuttiin, että Habibin pojat kehottivat isäänsä myymään maansa, ostamaan aasin ja lähtemään saarnaamaan.

Valo alkaa loistaa

Seuraavana vuonna, vuonna 1921, Michel Aboud, joka oli asunut Yhdysvalloissa Brooklynissa New Yorkissa, palasi Libanoniin Tripoliin. Hänestä oli tullut raamatuntutkija, jota nimitystä Jehovan todistajista käytettiin noihin aikoihin. Suurin osa veli Aboudin ystävistä ja sukulaisista ei osoittanut vastakaikua Raamatun sanomalle, mutta kaksi tunnettua henkilöä osoittivat, nimittäin professori Ibrahim  Atiyeh ja hammaslääkäri Hanna Shammas, joka antoi jopa kotinsa ja klinikkansa kokouskäyttöön.

Olin vielä nuori poika, kun veli Aboud ja veli Shammas kävivät kotikaupungissani Amiounissa. Heidän käyntinsä teki minuun syvän vaikutuksen, ja aloin osallistua veli Aboudin kanssa saarnaamistyöhön. Kävimme säännöllisesti yhdessä palveluksessa 40 vuoden ajan, kunnes veli Aboud kuoli vuonna 1963.

Vuosien 1922 ja 1925 välisenä aikana Raamatun totuuden valo levisi moniin Pohjois-Libanonin kyliin. Pari-kolmekymmentä ihmistä kokoontui tarkastelemaan Raamattua yksityiskoteihin, kuten meidänkin kotiimme Amiounissa. Papit lähettivät lapsia hakkaamaan peltipurkkeja ja huutamaan ja kiljumaan, jotta kokouksemme keskeytyisivät, joten joskus kokoonnuimme mäntymetsässä.

Koska olin innokas sananpalveluksessa ja halusin päästä jokaiseen kokoukseemme, sain nuorena lempinimen Timoteus. Koulun johtaja käski minun lakata käymästä ”noissa kokouksissa”, kuten hän niitä nimitti. Kun kieltäydyin, minut erotettiin koulusta.

Todistamista Raamatun maissa

Pian sen jälkeen kun olin käynyt kasteella vuonna 1933, aloitin tienraivauspalveluksen, joksi Jehovan todistajat kutsuvat kokoaikaista sananpalvelusta. Vaikka meitä oli tuolloin vähän, saarnasimme paitsi useimmissa Pohjois-Libanonin kylissä myös Beirutissa ja sen esikaupunkialueilla sekä Etelä-Libanonissa saakka. Noina varhaisina vuosina kuljimme usein jalkaisin tai ratsastimme aasilla kuten Jeesus Kristus ja hänen seuraajansa ensimmäisellä vuosisadalla.

Vuonna 1936 Yousef Rahhal, eräs libanonilainen todistaja, joka oli asunut vuosia Yhdysvalloissa, tuli käymään Libanonissa. Hän toi mukanaan äänilaitteet ja pari gramofonia. Asensimme laitteet vuoden 1931 vuosimallia olevaan Fordiin ja ajoimme sillä Libanonin ja Syyrian läpi ja veimme Valtakunnan sanomaa syrjäseuduille. Vahvistimen avulla ääni kantautui yli 10 kilometrin päähän. Ihmiset nousivat talojensa katoille kuuntelemaan esityksiämme, joiden he sanoivat olevan kuin ääniä taivaasta. Ne jotka työskentelivät pelloilla, keskeyttivät työnsä ja tulivat lähemmäksi kuuntelemaan.

Tein yhden viimeisistä matkoistani Yousef Rahhalin kanssa talvella 1937 Syyriaan Aleppoon. Ennen kuin hän palasi Yhdysvaltoihin, matkustimme myös Palestiinaan. Kävimme siellä Haifassa ja Jerusalemissa sekä maaseutukylissä. Tapasimme muun muassa Ibrahim Shehadin, johon olin tutustunut aiemmin kirjeenvaihdon välityksellä. Ibrahim oli edistynyt Raamatun tuntemuksessa siinä määrin, että hän lähti kanssamme ensimmäistä kertaa talosta-taloon-palvelukseen (Apostolien teot 20:20).

Halusin kovasti tavata myös professori Khalil Kobrossin, hartaan katolilaisen joka oli tutkinut Raamattua Jehovan todistajien kanssa kirjeitse. Miten hän oli saanut Libanonissa toimivien todistajien osoitteen? Eräs haifalainen kauppias oli käärinyt Khalilin ruokaostoksia paperiin, joka oli revitty jostakin Jehovan todistajien julkaisusta, ja siinä oli osoitteemme. Vierailumme onnistui hienosti, ja vuonna 1939 hän tuli Tripoliin kastettavaksi.

Vuonna 1937 Tripoliin saapui Petros Lagakos vaimonsa kanssa. Muutaman seuraavan vuoden aikana me kolme kävimme läpi  suurimman osan Libanonista ja Syyriasta vieden ihmisten koteihin Valtakunnan sanomaa. Siihen mennessä kun veli Lagakos kuoli vuonna 1943, todistajat olivat vieneet hengellistä valoa useimpiin Libanonin, Syyrian ja Palestiinan kaupunkeihin ja kyliin. Joskus lähdimme liikkeelle autoilla tai bussilla noin 30 hengen joukolla jo aamukolmelta, jotta ehtisimme syrjäseuduille saakka.

1940-luvulla Ibrahim Atiyeh käänsi Vartiotornia arabiaksi. Sen jälkeen minä valmistin lehdestä neljä käsin kirjoitettua jäljennöstä ja lähetin ne todistajille Palestiinaan, Syyriaan ja Egyptiin. Tuolloin toisen maailmansodan aikana saarnaamistyötämme vastustettiin kiivaasti, mutta pidimme yhteyttä kaikkiin, jotka rakastivat Raamatun totuutta Lähi-idässä. Minä piirsin kaupunkien ja niitä ympäröivien kylien karttoja, ja huolehdimme siitä, että niihin vietiin hyvää uutista.

Toisen maailmansodan ollessa vielä käynnissä vuonna 1944 menin naimisiin Evelynin, tienraivaustoverini Michel Aboudin tyttären, kanssa. Meille syntyi aikanaan kolme lasta: yksi tytär ja kaksi poikaa.

Työskentelyä lähetystyöntekijöiden kanssa

Ensimmäiset lähetyskoulu Gileadin käyneet lähetystyöntekijät saapuivat Libanoniin pian sodan päättymisen jälkeen. Sen seurauksena Libanoniin perustettiin ensimmäinen seurakunta, ja minut nimitettiin ryhmänpalvelijaksi. Sitten vuonna 1947 Nathan H. Knorr ja hänen sihteerinsä Milton G. Henschel vierailivat Libanonissa ja antoivat veljille paljon rohkaisua. Pian saapui lisää lähetystyöntekijöitä. He olivat meille suureksi avuksi palveluksen organisoimisessa ja seurakunnan kokousten johtamisessa.

Kun olimme kerran matkalla eräällä syrjäisellä alueella Syyriassa, paikallinen piispa alkoi vastustaa meitä. Hän syytti meitä sionististen julkaisujen levittämisestä. Ironista kyllä, ennen vuotta 1948 papisto leimasi meidät usein kommunisteiksi. Tällä kertaa meidät pidätettiin ja meitä kuulusteltiin kaksi tuntia, jolloin saatoimme antaa erinomaisen todistuksen.

Lopuksi tuomari, joka käsitteli juttuamme, totesi: ”Vaikka kiroankin sitä partaa [piispaan  viittaava kielikuva], joka on nostanut syytteen teitä vastaan, minun täytyy kiittää sitä siitä, että olen saanut tilaisuuden tavata teidät ja kuulla opetuksistanne.” Sitten hän pahoitteli meille aiheutunutta vaivaa.

Kun matkustin kymmenen vuotta myöhemmin bussilla Beirutiin, aloin keskustella vieressäni istuvan miehen kanssa, joka oli maatalousinsinööri. Kuunneltuaan muutaman minuutin, kun kerroin uskonkäsityksiämme, hän sanoi kuulleensa vastaavaa eräältä ystävältään Syyriassa. Kuka tuo ystävä oli? Tuomari, joka oli käsitellyt juttuamme kymmenen vuotta aiemmin!

1950-luvulla vierailin todistajien luona Irakissa ja kävin heidän kanssaan ovelta-ovelle-työssä. Tein myös monia matkoja Jordaniaan ja Länsirannalle. Vuonna 1951 matkustin kolmen muun todistajan kanssa Betlehemiin. Vietimme siellä Herran illallista. Kaikki jotka olivat läsnä, olivat matkustaneet varhain tuona päivänä bussilla Jordanille, missä 22 ihmistä kastettiin Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi. Aina kun kohtasimme vastustusta tuolla alueella, sanoimme: ”Olemme tulleet kertomaan teille, että yksi oman kansanne pojista tulee hallitsemaan Kuninkaana koko maata! Miksi olette närkästyneitä? Teidän pitäisi olla iloisia!”

Saarnaamista vaikeuksien keskellä

Ihmiset ovat Lähi-idässä yleensä hyväsydämisiä, nöyriä ja vieraanvaraisia. Monet kuuntelevat Jumalan valtakunnan sanomaa kiinnostuneina. Mikään ei tosiaankaan voisi olla virkistävämpää kuin tieto siitä, että tämä Raamatun lupaus täyttyy pian: ”Jumala itse on – – [palvelijoittensa] kanssa. Ja hän pyyhkii pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa enää ole, eikä surua eikä valitushuutoa eikä kipua enää ole.” (Ilmestys 21:3, 4.)

Olen huomannut, että useimmat niistä ihmisistä, jotka vastustavat toimintaamme,  eivät todellisuudessa ymmärrä työtämme eivätkä sanomaamme. Kristikunnan papisto on esittänyt meidät täysin väärässä valossa! Tästä syystä todistajat kohtasivat monia vaikeuksia Libanonin sisällissodan aikana, joka alkoi vuonna 1975 ja kesti yli 15 vuotta.

Johdin kerran raamatuntutkistelua perheelle, joka oli aiemmin käynyt innokkaasti kirkossa. Pappeja ärsytti se, että he oppivat Raamatun totuuksia hyvää vauhtia. Niinpä eräänä yönä muuan paikallinen uskonnollinen ryhmä kiihotti jäsenensä hyökkäämään tuon perheen kauppaan, ja he polttivat tavaraa ainakin 60000 markan arvosta. Samana yönä he tulivat ja sieppasivat minut. Onnistuin kuitenkin neuvottelemaan heidän johtajansa kanssa. Selitin, että jos he todella olivat kristittyjä, he eivät käyttäytyisi barbaarimaisesti. Silloin hän määräsi pysäyttämään auton ja käski minua nousemaan pois kyydistä.

Toisen kerran minut sieppasi neljä miliisiä. Heidän johtajansa uhkaili minua monta kertaa ja sanoi ampuvansa minut, mutta sitten hän yhtäkkiä muuttikin mielensä, ja minut päästettiin menemään. Kaksi näistä miehistä on nyt vankilassa murhasta ja ryöstöstä, ja kaksi muuta on teloitettu.

Muita todistamistilaisuuksia

Minulla on ollut usein tilaisuuksia lentää maasta toiseen. Eräällä lennolla Beirutista Yhdysvaltoihin istuin Libanonin entisen ulkoasiainministerin Charles Malekin vieressä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja oli kiitollinen jokaisesta jakeesta, jonka luin hänelle Raamatusta. Sitten hän sanoi käyneensä koulua Tripolissa, missä hänen opettajanaan oli ollut Ibrahim Atiyeh, mies jolle appeni oli kertonut ensi kertaa Raamatun totuudesta! Hän kertoi, että Ibrahim oli opettanut hänet kunnioittamaan Raamattua.

Eräällä toisella lennolla istuin palestiinalaisen YK-edustajan vieressä. Minulla oli tilaisuus kertoa hänellekin Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Perillä New Yorkissa hän esitteli minut veljensä perheelle, ja vierailin sen jälkeen usein heidän luonaan. Lisäksi eräs sukulaiseni työskenteli Yhdistyneiden kansakuntien päämajassa New Yorkissa. Kerran käyntini hänen toimistossaan kesti kolme tuntia, ja sain tuona aikana todistaa hänelle Jumalan valtakunnasta.

Olen nyt 88-vuotias ja pystyn edelleenkin osallistumaan aktiivisesti seurakunnan vastuista huolehtimiseen. Vaimoni Evelyn palvelee yhä Jehovaa rinnallani. Tyttäremme meni naimisiin erään Jehovan todistajien matkavalvojan kanssa, joka palvelee nyt vanhimpana yhdessä Beirutin seurakunnassa. Myös heidän tyttärensä on todistaja. Nuorempi poikamme ja hänen vaimonsa ovat todistajia, samoin heidän tyttärensä. Yritimme juurruttaa kristillisen uskon myös vanhemman poikamme sydämeen, ja toivon, että hän omaksuu sen aikanaan.

Minut nimitettiin Lähi-idän ensimmäiseksi tienraivaajaksi vuonna 1933. En olisi voinut käyttää elämääni paremmin kuin palvellen Jehovaa tienraivaajana kaikki nämä kuluneet 68 vuotta. Olen myös päättänyt lujasti vaeltaa edelleen hänen suomassaan hengellisessä valossa.

[Kuva s. 23]

Najib vuonna 1935

[Kuva s. 24]

Kaiutinautolla Libanonin vuoristossa vuonna 1940

[Kuvat s. 25]

Yllä myötäpäivään ylhäältä vasemmalta: Najib, Evelyn, heidän tyttärensä, veli Aboud ja Najibin vanhempi poika vuonna 1952

Alla (eturivissä): veljet Shammas, Knorr, Aboud ja Henschel Najibin kotona Tripolissa vuonna 1952

[Kuva s. 26]

Najib vaimonsa Evelynin kanssa