Elämäkerta

Elämä Jehovan palveluksessa on ollut täynnä yllätyksiä

KERTONEET ERIC JA HAZEL BEVERIDGE

”Täten tuomitsen teidät puoleksi vuodeksi vankeuteen.” Nuo sanat kaikuivat korvissani, kun minut vietiin Manchesterissa Englannissa sijaitsevaan Strangewaysin vankilaan. Oli joulukuu 1950, ja olin 19-vuotias. Olin juuri kohdannut nuoren elämäni kovimpiin kuuluvan koetuksen – kieltäytynyt menemästä sotapalvelukseen (2. Korinttilaisille 10:3–5).

OLIN Jehovan todistajien kokoaikainen tienraivaajapalvelija, minkä olisi pitänyt merkitä vapautusta sotapalveluksesta, mutta Britannian laki ei tunnustanut asemaamme. Niinpä päädyin yksinäni vankikoppiin. Ajattelin isääni. Olin joutunut vankilaan epäsuorasti hänen takiaan.

Isäni, joka oli vankilavirkailija, oli nimittäin hyvin vakaumuksellinen ja periaatteellinen yorkshireläinen. Sen perusteella, mitä hän oli kokenut armeijassa ja työssään vankilassa, hän tunsi syvää vastenmielisyyttä katolilaisuutta kohtaan. Jehovan todistajia hän oli tavannut ensi kertaa 1930-luvun alussa, kun hän oli mennyt ovelle hankkiutuakseen heistä eroon – ja tullut takaisin heidän kirjojaan käsissään! Myöhemmin hän tilasi Lohdutus-lehden (nykyään Herätkää!). Todistajat kävivät hänen luonaan vuosittain ja kannustivat häntä uudistamaan lehtitilauksensa. Ollessani noin 15-vuotias todistajat tulivat jälleen kerran tapaamaan isää. Minä olin asioista samaa mieltä kuin todistajat ja aloin tuolloin tutkia Raamattua.

Maaliskuussa 1949, kun olin 17-vuotias, kävin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi kasteella. Myöhemmin samana vuonna tapasin John ja Michael Charukin, jotka olivat valmistuneet hiljattain lähetyskoulu Gileadista ja olivat menossa Nigeriaan. Heidän lähetyshenkensä teki minuun syvän vaikutuksen. Kenties tietämättään  he istuttivat tuon hengen minunkin sydämeeni.

Kun tutkin Raamattua, yliopistopaikan tavoittelu lakkasi kiinnostamasta minua. Noin vuoden kuluessa siitä, kun lähdin kotoa työhön tulli- ja valmisteverotoimistoon Lontooseen, minusta alkoi tuntua, etten voisi täyttää vihkiytymislupaustani Jumalalle työskentelemällä yhä siviilihallinnossa. Niinpä jätin työt toimistossa, ja muuan pitkään palvellut virkatoveri jopa onnitteli minua siitä, että luovuin tuosta ”näännyttävän yksitoikkoisesta työstä”.

Ennen tätä kohtasin uuden koetuksen: minun oli kerrottava isälle, että halusin jättää turvallisen työni ja ruveta kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi. Kerroin tuon yllättävän uutisen eräänä iltana, kun olin käymässä kotona lomallani. Odotin, että isä räjähtäisi. Yllätyksekseni hän sanoikin vain: ”Niin makaat kuin petaat. Jos epäonnistut, turha tulla minun luokseni.” Päiväkirjassani lukee vuoden 1950 tammikuun 1. päivän kohdalla: ”Kerroin isälle tienraivauksesta. Olin aivan äimistynyt hänen melko myötämielisestä suhtautumisestaan. En voinut muuta kuin itkeä hänen ystävällisyytensä takia.” Jätin työt siviilihallinnossa ja otin vastaan tehtävän kokoaikaisena tienraivaajana.

Luontoisetuna ”mökki”

Sitten antaumukseni Jumalalle joutui jälleen koetukselle. Minulle ehdotettiin, että menisin tienraivaajaksi Lancashireen, jossa asuisin ”mökissä” walesilaisen Lloyd Griffiths -nimisen kristityn veljen kanssa. Saavuin ikävännäköiseen, sateen pieksemään Bacupin kaupunkiin täynnä ihanteita ja taloon liittyviä unelmia. Putosin kuitenkin pian maan pinnalle, sillä talo osoittautuikin kellariksi! Siellä oli hiiriä ja torakoita, jotka pitäisivät meille seuraa öisin. Olin vähällä kääntyä kannoillani ja palata kotiin. Pidin kuitenkin sen sijaan hiljaisen rukouksen ja pyysin voimaa tämän koetuksen kestämiseen. Yhtäkkiä tunsin, miten rauha valtasi mieleni, ja aloin tarkastella tilannetta objektiivisesti. Olin saanut tämän tehtävän Jehovan järjestöltä. Luottaisin siis Jehovan apuun. Nykyään olen hyvin kiitollinen siitä, että kestin tuon koetuksen, sillä lähteminen olisi muuttanut elämäni pysyvästi! (Jesaja 26:3, 4.)

Saarnasin noin yhdeksän kuukauden ajan Rossendale Valleyssa, joka oli tuolloin taloudellisen laman kourissa, kunnes minut sotapalveluksesta kieltäytymisen vuoksi vangittiin. Oltuani kaksi viikkoa Strangewaysin vankilassa minut siirrettiin Lewesin vankilaan Englannin etelärannikolle. Aikanaan meitä oli siellä viisi todistajaa yhdessä, ja saatoimme viettää sellissä Kristuksen kuoleman muistojuhlan.

Isä kävi kerran tapaamassa minua vankilassa, mikä varmastikin koetteli hänen ylpeyttään: tunnettu vankilavirkailija vierailee kaltereiden takana istuvan poikansa luona! Tulen aina olemaan kiitollinen tuosta vierailusta. Huhtikuussa 1951 minut viimein vapautettiin.

Lewesistä vapauduttuani astuin junaan ja matkustin Walesissa sijaitsevaan Cardiffin kaupunkiin, jonka vankilassa isä toimi tuolloin vankilanjohtajana. Olin vanhin neljästä lapsesta; meitä oli kolme poikaa ja yksi tyttö. Minun täytyi löytää osa-aikatyötä, jotta voisin elättää itseni ja toimia edelleen tienraivaajana. Menin työhön erääseen vaatekauppaan, mutta tärkeintä elämässäni oli kristillinen sananpalvelukseni. Samoihin aikoihin äiti jätti meidät. Se oli ankara isku isälle ja meille lapsille, jotka olimme tuolloin 8–19-vuotiaita. Ikävä kyllä vanhempamme erosivat.

Joka löytää hyvän vaimon...

Seurakunnassamme oli useita tienraivaajia. Eräs heistä oli sisar, joka tuli päivittäin Rhondda Valleyn hiilikaivosalueelta ansiotyöhön ja saarnaamaan. Tämä erinomainen tienraivaaja oli nimeltään Hazel Green. Hazel oli tuntenut totuuden pitempään kuin minä – hänen vanhempansa olivat käyneet jo 1920-luvulla raamatuntutkijoiden (nykyisten Jehovan todistajien) kokouksissa. Mutta annetaanpa hänen itsensä kertoa oma tarinansa.

”En suhtautunut Raamattuun kovin vakavasti ennen vuotta 1944, jolloin luin kirjasen Uskonto korjaa pyörretuulta. Äiti suostutteli minut lähtemään kierroskonventtiin Cardiffiin. En tuntenut Raamattua juuri lainkaan, mutta pian löysin  itseni suuresta ostoskeskuksesta ylläni kilpi, jossa mainostettiin esitelmää. Selviydyin tuosta kokemuksesta siitä huolimatta, että papit ja muut ahdistelivat minua. Kävin kasteella vuonna 1946 ja aloitin tienraivauksen saman vuoden joulukuussa. Sitten vuonna 1951 Cardiffiin ilmestyi muuan nuori, juuri vankilasta vapautunut tienraivaaja. Se oli Eric.

Lähdimme yhdessä saarnaamaan ja tulimme hyvin juttuun keskenämme. Meillä oli elämässä sama päämäärä: Jumalan valtakunnan etujen edistäminen. Niinpä menimme naimisiin joulukuussa 1952. Vaikka olimme molemmat kokoaikaisessa tienraivauspalveluksessa ja tulomme olivat pienet, meillä oli aina kaikki välttämätön. Toisinaan saimme lahjan eräältä todistajalta, joka oli sattunut tilaamaan ruokatavarakauppaansa liian paljon hilloa tai saippuaa – ja aina juuri silloin, kun tarvitsimme niitä! Arvostimme hyvin paljon tämän kaltaisia käytännöllisiä lahjoja. Edessämme oli kuitenkin vielä suurempia yllätyksiä.”

Yllätys joka muutti elämämme

Marraskuussa 1954 koimme Hazelin kanssa jotakin odottamatonta: minulle lähetettiin Jehovan todistajien Lontoon haaratoimistosta anomuslomake matkavalvojan työhön, johon kuuluisi vieraileminen viikoittain eri seurakunnissa. Olimme varmoja siitä, että oli tapahtunut erehdys, joten emme kertoneet asiasta kenellekään seurakunnassa. Täytin kuitenkin saamani lomakkeen ja lähetin sen takaisin – minkä jälkeen jäimme jännittyneinä odottelemaan. Muutaman päivän kuluttua saapui vastaus: ”Tule Lontooseen valmennukseen.”

Lontoon toimistossa minun oli vaikea uskoa, että minunlaiseni 23-vuotias nuorimies oli siellä huomattavien veljien kanssa, jotka vaikuttivat minusta hengellisiltä jättiläisiltä. Heitä olivat Pryce Hughes, Emlyn Wynes, Ernie Beavor, Ernie Guiver, Bob Gough, Glynn Parr, Stan ja Martin Woodburn ja monet muut, joista useimmat ovat sittemmin nukahtaneet kuolemaan. He laskivat Britanniassa 1940- ja 1950-luvuilla lujan perustan palavalle innolle ja nuhteettomuudelle.

Kierrostyö Englannissa ei ollut koskaan ikävystyttävää

Aloitimme matkatyön hyvin runsaslumisena talvena 1954–55. Saimme määräyksen East Angliaan, tasankoseudulle, joka oli alttiina Pohjanmereltä puhaltaville kylmille tuulille. Britanniassa oli tuolloin vain 31000 todistajaa. Ensi alkuun kierrostyö osoittautui meille kovaksi kouluksi, eikä se ollut aina helppoa myöskään veljille, joiden luona vierailimme. Kokemattomuuteni ja yorkshireläisen suorasukaisuuteni vuoksi talloin aika ajoin toisten varpaille. Minun on vuosien mittaan täytynyt oppia, että huomaavaisuus on tärkeämpää kuin tehokkuus ja että ihmiset ovat tärkeämpiä kuin menettelytavat. Yritän edelleenkin, vaikkakaan en aina kovin menestyksekkäästi, noudattaa Jeesuksen esimerkkiä toisten virvoittamisesta (Matteus 11:28–30).

Kun olimme olleet East Angliassa puolitoista vuotta, saimme määräyksen palvella eräällä kierroksella Englannin koillisosassa, Newcastle upon Tynessa ja Northumberlandissa. Rakastin tuon luonnonkauniin seudun lämminsydämisiä ihmisiä. Veli Don Ward Seattlesta Washingtonista Yhdysvalloista vieraili siellä piirivalvojana, ja hän auttoi minua suuresti. Hän oli valmistunut Gileadin 20. kurssilta. Minulla oli puheita pitäessäni tapana suoltaa tietoa valtavaa vauhtia. Hän opetti minua puhumaan hitaammin, pitämään taukoja ja olemaan opettaja.

 Jälleen yllätys joka muutti elämämme

Vuonna 1958 saimme kirjeen, joka tiesi jälleen muutosta. Meidät kutsuttiin Gilead-kouluun South Lansingiin New Yorkin osavaltioon Yhdysvaltoihin. Myimme pienen vuosimallia 1935 olevan Austin Sevenimme ja ostimme laivaliput New Yorkiin. Olimme ensin tuossa kaupungissa pidetyssä Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissa, josta lähdimme puoleksi vuodeksi tienraivaajiksi Peterboroughiin Ontarioon, kunnes suuntasimme etelään Gilead-kouluun.

Koulussa olivat opettajina muun muassa Albert Schroeder, joka on nykyään hallintoelimen jäsen, sekä Maxwell Friend ja Jack Redford, jotka ovat jo kuolleet. Koulussa oli kaikkiaan 82 oppilasta 14 maasta, ja oli hyvin rakentavaa olla muiden oppilaiden seurassa. Opimme ymmärtämään jonkin verran toistemme kulttuureja. Yhdessäolo sellaisten muista maista tulleiden oppilaiden kanssa, jotka painiskelivat englannin kielen parissa, antoi meille esimakua ongelmista, joita vieraan kielen opetteleminen toisi tullessaan. Valmennuksemme kesti viisi kuukautta, minkä jälkeen meidät määrättiin 27 eri maahan. Sitten oli päättäjäiset, ja muutaman päivän kuluttua olimme taas New Yorkin kaupungissa odottamassa Queen Elizabeth -nimistä laivaa, joka veisi meidät takaisin Eurooppaan.

Ensimmäinen ulkomainen määräalueemme

Mihin meidät oli määrätty? Portugaliin! Saavuimme Lissaboniin marraskuussa 1959. Nyt koeteltaisiin sopeutumisemme uuteen kieleen ja kulttuuriin. Vuonna 1959 Portugalissa oli 643 aktiivista todistajaa ja lähes 9 miljoonaa asukasta. Saarnaamistyötämme ei ollut kuitenkaan laillisesti tunnustettu. Vaikka maassa oli valtakunnansaleja, niitä ei ollut merkitty nimikilvin.

Kun lähetystyöntekijä Elsa Piccone oli opettanut meille jonkin verran portugalia, lähdimme Hazelin kanssa vierailemaan Lissabonin, Faron, Evoran ja Bejan seutujen seurakunnissa ja ryhmissä. Sitten vuonna 1961 alkoi tapahtua muutoksia. Tutkin Raamattua erään João Gonçalves Mateus -nimisen nuoren miehen kanssa. Hän päätti omaksua sotapalveluskysymyksessä puolueettoman kristillisen asenteen. Pian tämän jälkeen minut kutsuttiin poliisin päämajaan kuulusteltavaksi. Jälleen koimme yllätyksen: muutaman päivän kuluttua meille ilmoitettiin, että meillä olisi 30 päivää aikaa lähteä maasta! Samoin kävi Eric ja Christina Brittenille sekä Domenick ja Elsa Picconelle, jotka myös palvelivat lähetystyöntekijöinä.

Pyysin päästä kuultavaksi asian johdosta, joten saimme tavata salaisen poliisin päällikön. Hän kertoi meille varsin selväsanaisesti, miksi meitä pyydettiin lähtemään, ja mainitsi sitten raamatuntutkisteluoppilaani João Gonçalves Mateuksen nimen! Hän sanoi, että toisin kuin Britanniassa, Portugalissa aseistakieltäytyminen on ylellisyys, jota ei suvaittaisi. Meidän oli siis lähdettävä Portugalista. Myös yhteyteni Joãoon katkesi. Sitten 26 vuotta myöhemmin sain riemukseni nähdä hänet sekä hänen vaimonsa ja kolme tytärtään Portugalin uuden Betelin vihkiäisissä! Sananpalveluksemme Portugalissa ei ollut mennyt hukkaan! (1. Korinttilaisille 3:6–9.)

 Mihin meidät määrättäisiin seuraavaksi? Naapurimaahan Espanjaan! Kyyneleet silmissä astuimme Lissabonista lähtevään junaan helmikuussa 1962 ja suuntasimme kohti Madridia.

Sopeutuminen toisenlaiseen kulttuuriin

Espanjassa meidän oli totuteltava saarnaamaan ja pitämään kokouksia salassa. Kun olimme saarnaamassa, kävimme yleensä vain yhdessä talossa kadun varrella, minkä jälkeen siirryimme seuraavalle kadulle. Tällä tavoin poliisin – tai pappien – oli vaikea saada meitä kiinni. Mehän elimme tuolloin fasistisen, katolisen diktatuurin alaisuudessa, ja saarnaamistyömme oli kiellettyä. Koska olimme ulkomaalaisia, otimme itsellemme espanjalaiset nimet, jottei meitä tunnistettaisi. Minusta tuli Pablo ja Hazelista Juana.

Kun olimme olleet Madridissa muutaman kuukauden, meidät määrättiin kierrostyöhön Barcelonaan. Vierailimme monissa kaupungin seurakunnissa ja viivyimme kussakin usein kaksi tai kolme viikkoa kerrallaan. Vierailut kestivät näin pitkään, koska meidän täytyi käydä jokaisessa kirjantutkisteluryhmässä ikään kuin ne olisivat olleet seurakuntia, ja yleensä ehdimme käydä kahdessa ryhmässä viikon aikana.

Odottamaton haaste

Vuonna 1963 saimme kutsun piirityöhön. Palvellaksemme Espanjan lähes 3000:a aktiivista todistajaa meidän oli matkustettava joka puolella maata ja vierailtava kaikilla yhdeksällä kierroksella. Jotkin ikimuistoisimmista salaisista kierroskonventeistamme pidimme metsässä lähellä Sevillaa, maatilalla lähellä Gijónia ja jokien varsilla Madridin, Barcelonan ja Logroñon lähistöllä.

Kun olimme saarnaamassa talosta taloon, tapasin etukäteen tarkistaa lähikatujen reitit siltä varalta, että jokin sattuisi menemään vikaan ja meidän olisi paettava. Ollessamme kerran saarnaamassa Madridissa erään talon yläkerrassa todistajatoverini ja minä kuulimme yhtäkkiä alhaalta huutoa ja kirkumista. Alakerrassa oli joukko teini-ikäisiä tyttöjä, jotka kuuluivat katoliseen ryhmään nimeltä Hijas de María (Marian tyttäret). He olivat tulleet varoittamaan naapureita meistä. Yritimme turhaan puhua heille järkeä, ja tiesin, että meidän olisi lähdettävä saman tien, jottei poliisi saisi meitä kiinni. Me siis pakenimme – ja nopeasti!

Espanjassa viettämämme vuodet olivat jännittävää aikaa. Yritimme rohkaista siellä asuvia suurenmoisia veljiä ja sisaria, unohtamatta erikoistienraivaajapalvelijoita. Vaara joutua vankilaan ei pysäyttänyt heitä, ja he kestivät usein puutetta saarnatakseen hyvää uutista Jumalan valtakunnasta ja voidakseen perustaa ja vahvistaa seurakuntia.

Saimme noihin aikoihin myös huonoja uutisia. Hazel kertoo: ”Äitini, joka oli uskollinen todistaja, kuoli vuonna 1964. Se, että menetin hänet voimatta edes jättää hänelle hyvästejä, oli minulle ankara isku. Se kuuluu hintaan, joka monien muidenkin on ollut maksettava lähetystyöstä.”

Vihdoinkin vapaus

Vuosikausia kestäneen vainon jälkeen Francon hallitus viimein myönsi työllemme laillisen tunnustuksen heinäkuussa 1970. Olimme Hazelin kanssa innoissamme, kun valtakunnansalit avattiin, ensimmäinen Madridissa ja toinen Lessepsissä Barcelonassa. Saleissa oli aina suuret nimikilvet, joista monet oli jopa valaistu. Halusimme ihmisten tietävän, että meidät oli laillistettu ja että olisimme täällä pysyvästi!  Tuolloin vuonna 1972 Espanjassa oli lähes 17000 todistajaa.

Suunnilleen noihin aikoihin sain erittäin rohkaisevia uutisia Englannista. Isäni oli käynyt luonamme Espanjassa vuonna 1969. Se, miten espanjalaistodistajat olivat kohdelleet häntä, oli tehnyt häneen niin suuren vaikutuksen, että hän Englantiin palattuaan oli alkanut tutkia Raamattua. Sitten vuonna 1971 sain kuulla, että isä oli käynyt kasteella! Oli hyvin liikuttavaa nähdä kotona käydessämme, miten isä kristittynä veljenäni pyysi siunausta ateriallemme. Olin odottanut tuota hetkeä yli 20 vuotta. Veljestäni Bobista ja hänen vaimostaan Iriksestä oli tullut todistajia vuonna 1958. Heidän poikansa Phillip palvelee tätä nykyä kierrosvalvojana Espanjassa vaimonsa Jeanin kanssa. Tunnemme suurta iloa nähdessämme heidän palvelevan tuossa suurenmoisessa maassa.

Viimeisin yllätys

Helmikuussa 1980 eräs hallintoelimen jäsen oli vyöhykevierailulla Espanjassa. Yllätyksekseni hän halusi lähteä kanssani sananpalvelukseen. En aavistanut, että hän halusi ottaa minusta selvää. Sitten syyskuussa saimme kutsun maailmankeskukseen Brooklyniin New Yorkiin! Olimme ällikällä lyötyjä. Otimme kutsun vastaan, vaikka olikin sydäntä vihlovaa jättää espanjalaiset veljemme. Maassa oli tuolloin jo 48000 todistajaa.

Lähtiessämme muuan veli antoi minulle lahjaksi taskukellon. Hän oli kaivertanut siihen kaksi raamatunkohtaa: ”Lucas 16:10; Lucas 17:10”. Hän sanoi, että ne olivat minun johtoraamatunkohtiani. Luukkaan 16:10:ssä tähdennetään, että meidän tulee olla uskollisia pienissä asioissa, ja Luukkaan 17:10:ssä sanotaan, että olemme ”kelvottomia orjia” eikä meillä siksi ole syytä ylpeillä. Olen aina tajunnut, että teemmepä Jehovan palveluksessa mitä hyvänsä, se on yksinkertaisesti meidän velvollisuutemme vihkiytyneinä kristittyinä.

Sairastuminen aiheuttaa yllätyksen

Vuonna 1990 minulla alkoi olla sydänvaivoja. Lopulta sydämeeni täytyi asentaa putki tukkeutuneen valtimon avaamiseksi. Tänä vaikeana aikana, jolloin olen ollut fyysisesti heikossa kunnossa, Hazel on tukenut minua monin tavoin ja kantanut usein matka- ja muita laukkuja, joita minä en heikkouttani ole pystynyt kantamaan. Sitten toukokuussa 2000 minulle asennettiin sydämentahdistin. Sen jälkeen olen ollut kuin toinen mies!

Kuluneina 50 vuotena olemme Hazelin kanssa nähneet, että Jehovan käsi ei ole lyhyt ja että hänen tarkoituksensa toteutuvat hänen määräämänään aikana, ei silloin kuin me haluaisimme (Jesaja 59:1; Habakuk 2:3). Olemme kokeneet elämässämme monia iloisia ja myös joitain surullisia yllätyksiä, mutta Jehova on aina ollut tukenamme. Täällä Jehovan kansan maailmankeskuksessa saamme iloita joka päivä tilaisuudesta olla tekemisissä hallintoelimen jäsenten kanssa. Välillä kysyn itseltäni, olemmeko me tosiaan täällä. Se on ansaitsematonta hyvyyttä (2. Korinttilaisille 12:9). Luotamme siihen, että Jehova suojelee meitä edelleenkin Saatanan vehkeilyiltä ja huolehtii meistä niin, että voimme nauttia ajasta, jolloin hänen vanhurskas hallitusvaltansa ulottuu koko maapallolle (Efesolaisille 6:11–18; Ilmestys 21:1–4).

[Kuva s. 26]

Manchesterin Strangewaysin vankila, jonne jouduin ensiksi

[Kuva s. 27]

Kierrostyössä Englannissa Austin Sevenillämme

[Kuva s. 28]

Salainen konventti Cercedillassa Madridissa Espanjassa vuonna 1962

[Kuva s. 29]

Todistuspöytämme ääressä Brooklynissa