Elämäkerta

Jehovalta tulevien kutsujen vastaanottaminen tuo palkintoja

KERTONUT MARIA DO CÉU ZANARDI

”Jehova tietää, mitä tekee. Jos hän on lähettänyt sinulle kutsun, sinun pitäisi ottaa se nöyrästi vastaan.” Nämä sanat, jotka isäni lausui noin 45 vuotta sitten, auttoivat minua ottamaan vastaan ensimmäisen kutsun, jonka sain Jehovan järjestöltä: minua pyydettiin palvelemaan kokoaikaisena sananpalvelijana. Olen edelleenkin kiitollinen isäni neuvosta, koska tällaisten kutsujen vastaanottaminen on tuonut minulle runsaita palkintoja.

VUONNA 1928 isä tilasi Vartiotorni-lehden ja kiinnostui Raamatusta. Koska hän asui Keski-Portugalissa, hänen ainoa yhdyssiteensä Jumalan seurakuntaan olivat postitse tulevat julkaisut ja isovanhemmilleni kuulunut Raamattu. Vuonna 1949, kun olin 13-vuotias, perheemme muutti äidin kotimaahan Brasiliaan, ja asetuimme asumaan Rio de Janeiron laitamille.

Uudet naapurimme kutsuivat meitä kirkkoonsa, ja kävimme siellä muutaman kerran. Isä kyseli heiltä mielellään helvetistä, sielusta ja maan tulevaisuudesta – mutta heillä ei ollut vastauksia. ”Meidän täytyy vain odottaa aitoja Raamatun tutkijoita”, isä tapasi sanoa.

Eräänä päivänä luonamme kävi sokea mies tarjoamassa Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Isä kysyi häneltä noita samoja asioita, ja hän antoi perustellut raamatulliset vastaukset. Seuraavalla viikolla luonamme kävi eräs toinen Jehovan todistaja. Kun tuo sisar oli vastannut isän uusiin kysymyksiin, hän sanoi, että hänen täytyi lähteä ”kentälle”. Isä kysyi ihmeissään, urheilevatko Jehovan todistajat,  joten sisar selitti hänelle Matteuksen 13:38:n avulla, että hän tarkoitti saarnaamistyötä, jota tehdään kaikkialla maailmassa. Isä kysyi: ”Saanko minäkin lähteä?” ”Tottahan toki”, kuului vastaus. Olimme riemuissamme siitä, että olimme löytäneet Raamatun totuuden uudelleen! Isä kävi kasteella seuraavassa konventissa, ja minut kastettiin pian sen jälkeen, marraskuussa 1955.

Otan vastaan ensimmäisen saamani kutsun

Puolitoista vuotta myöhemmin sain Rio de Janeirossa sijaitsevasta Jehovan todistajien haaratoimistosta suuren ruskean kirjekuoren, joka sisälsi kutsun kokoaikaiseen sananpalvelukseen. Äiti oli tuolloin hyvin huonossa kunnossa, joten kysyin isältä neuvoa. ”Jehova tietää, mitä tekee”, isä vastasi päättäväisesti. ”Jos hän on lähettänyt sinulle kutsun, sinun pitäisi ottaa se nöyrästi vastaan.” Näiden sanojen kannustamana täytin anomuksen ja astuin kokoaikaiseen palvelukseen 1. heinäkuuta 1957. Ensimmäinen määräalueeni oli Rio de Janeiron osavaltiossa sijaitseva pikkukaupunki Três Rios.

Aluksi Três Riosin asukkaat eivät oikein halunneet kuunnella sanomaamme, koska emme käyttäneet katolista raamatunkäännöstä. Tilanne kuitenkin muuttui, kun aloitimme raamatuntutkistelun katoliselle Geraldo Ramalholle, joka oli mukana seurakuntatyössä. Hänen avullaan onnistuin hankkimaan Raamatun, jossa oli paikallisen papin allekirjoitus. Siitä lähtien aina kun joku esitti vastalauseen, näytin hänelle papin allekirjoituksen, eikä kukaan enää kysynyt mitään. Geraldo kävi myöhemmin kasteella.

Olin onneni kukkuloilla, kun aivan Três Riosin keskustassa pidettiin kierroskonventti vuonna 1959. Poliisipäällikkö, joka tuolloin tutki Raamattua, jopa järjesti niin, että eri puolille kaupunkia kiinnitettiin konventtiohjelmaa mainostavia julisteita. Kun olin työskennellyt Três Riosissa kolme vuotta, minut kutsuttiin uudelle alueelle, Ituun, joka on noin sata kilometriä länteen São Paulosta.

Punaisia, sinisiä ja keltaisia kirjoja

Tienraivaustoverini ja minä etsimme asuntoa jonkin aikaa ja löysimmekin sitten mukavan vuokra-asunnon kaupungin keskustasta erään hyväsydämisen Maria-nimisen lesken luota. Maria kohteli meitä kuin omia tyttäriään. Ennen pitkää Itun roomalaiskatolinen piispa kuitenkin vieraili hänen luonaan ja käski hänen lähettää meidät pois, mutta hän piti pintansa: ”Kun mieheni kuoli, te ette lohduttaneet minua mitenkään. Nämä Jehovan todistajat ovat auttaneet minua, vaikken edes ole heikäläinen.”

Noihin aikoihin muuan nainen kertoi meille, että Itun katoliset papit olivat kieltäneet seurakuntalaisiaan ottamasta meiltä ”punaista kirjaa Paholaisesta”. He tarkoittivat raamatullista julkaisua ”Olkoon Jumala totinen”, jota olimme tarjonneet ihmisille tuolla viikolla. Koska papit olivat ”kieltäneet” punaisen  kirjan, valmistimme esityksen sinisestä kirjasta (”Uudet taivaat ja uusi maa”). Kun tämä muutos myöhemmin kantautui pappien korviin, siirryimme keltaiseen kirjaan (Mitä uskonto on tehnyt ihmiskunnalle?) ja niin edelleen. Oli hyvä, että meillä oli valikoima kirjoja, joissa oli eriväriset kannet!

Vietettyäni Itussa noin vuoden sain sähkeen, jossa minut kutsuttiin väliaikaisesti Beteliin, Rio de Janeirossa sijaitsevaan Jehovan todistajien haaratoimistoon, auttamaan kansallisen konventin järjestelyissä. Otin kutsun vastaan ilomielin.

Uusia tehtäviä ja haasteita

Betelistä ei työtä puuttunut, ja autoin mielelläni kaikessa, missä pystyin. Oli todella rikastuttavaa olla läsnä joka aamu päivän tekstin tarkastelussa ja maanantai-iltaisin Vartiotornin perhetutkisteluissa. Otto Estelmannin ja muiden kokeneiden Betel-perheen jäsenten sydämestä lähtevät rukoukset tekivät minuun syvän vaikutuksen.

Konventin jälkeen pakkasin laukkuni palatakseni Ituun, mutta yllätyksekseni haaratoimistonpalvelija Grant Miller ojensi minulle kirjeen, jossa minut kutsuttiin Betel-perheen vakituiseksi jäseneksi. Huonetoverini oli sisar Hosa Yazedjian, joka palvelee Brasilian Betelissä vieläkin. Tuohon aikaan Betel-perhe oli pieni – meitä oli vain 28 – ja me kaikki olimme läheisiä ystäviä.

Vuonna 1964 Beteliin tuli valmennettavaksi nuori kokoaikainen sananpalvelija nimeltä João Zanardi. Sen jälkeen hänet määrättiin lähistölle kierrospalvelijaksi eli matkavalvojaksi. Tapasimme joskus, kun hän tuli tuomaan Beteliin raporttejaan. Haaratoimistonpalvelija antoi Joãolle luvan käydä maanantai-iltaisin perhetutkistelussa, joten saatoimme viettää hieman enemmän aikaa yhdessä. Menimme naimisiin elokuussa 1965. Otin iloiten vastaan kutsun mieheni rinnalle kierrostyöhön.

Noihin aikoihin kierrostyö Brasilian sisäosissa oli melkoista seikkailua. En unohda koskaan vierailuja, joita teimme Aranhassa Minas Geraisin osavaltiossa toimivan julistajien ryhmän luokse. Meidän piti matkustaa junalla ja sitten kävellä loppumatka – raahaten mukanamme matkalaukkuja, kirjoituskonetta, diaprojektoria, kenttälaukkuja ja kirjallisuutta. Olimme iloisia, kun Lourival Chantal, eräs iäkäs veli, oli aina odottamassa meitä asemalla auttaakseen meitä laukkujemme kantamisessa.

Kokoukset pidettiin Aranhassa vuokratalossa. Nukuimme tuon talon pienessä takahuoneessa. Toisella puolella huonetta oli rakovalkea, jolla valmistimme ruoan ja kuumensimme veden, jonka veljet kantoivat meille sangoissa. Maassa oleva kuoppa läheisen bambuviljelmän keskellä toimi käymälänä. Jätimme yöksi kaasulampun palamaan, jotta se karkottaisi petoluteet, jotka voivat levittää Chagasin tautia. Aamulla heräsimme aina sieraimet noesta mustina. Kiinnostava kokemus!

Palvellessamme kierroksella Paranán osavaltiossa saimme jälleen suuren ruskean kirjekuoren haaratoimistosta. Taas uusi kutsu Jehovan järjestöltä – tällä kertaa palvelemaan Portugalissa! Kirjeessä kehotettiin pohtimaan  Luukkaan 14:28:ssa olevaa periaatetta ja laskemaan kustannukset ennen tämän tehtävän vastaanottamista, koska kristillinen työmme oli Portugalissa kielletty ja sikäläiset viranomaiset olivat jo pidättäneet monia veljiä.

Lähtisimmekö maahan, jossa kohtaisimme tällaista vainoa? ”Jos portugalilaiset veljemme voivat asua siellä ja palvella Jehovaa uskollisesti, miksemme mekin?” João sanoi. Muistin isäni rohkaisun sanat ja yhdyin Joãon ajatukseen: ”Jos Jehova on lähettänyt meille kutsun, meidän pitäisi ottaa se vastaan ja luottaa häneen.” Pian olimme Betelissä São Paulossa saamassa lisäohjeita ja hoitamassa papereitamme kuntoon matkaa varten.

João Maria ja Maria João

Laivamme Eugênio C lähti São Paulon osavaltiossa sijaitsevan Santosin satamasta 6. syyskuuta 1969. Yhdeksän päivän merimatkan jälkeen saavuimme Portugaliin. Työskentelimme ensin useita kuukausia kokeneiden veljien kanssa Alfaman ja Mourarian kapeilla kujilla Lissabonin vanhassa osassa. He valmensivat meitä olemaan tarkkaavaisia, jottei poliisi saisi meitä helposti kiinni.

Seurakunnan kokoukset pidettiin todistajien kodeissa. Kun huomasimme, että naapurit alkoivat olla epäluuloisia, kokoukset siirrettiin nopeasti johonkin toiseen paikkaan, jottei taloon tehtäisi ratsiaa eikä veljiä pidätettäisi. Konventteja eli ”piknikkejä” pidettiin Lissabonin liepeillä Monsanton puistossa ja rannikolla metsäisessä Costa da Caparicassa. Pukeuduimme vapaa-ajan vaatteisiin, ja valppaita yleisönpalvelijoita oli vahdissa strategisissa paikoissa. Jos joku epäilyttävä ihminen tuli lähelle, ehdimme aloittaa jonkin pelin, ottaa eväät esiin tai ruveta laulamaan jotakin kansanlaulua.

Jotta turvallisuuspoliisin olisi ollut vaikeampi tunnistaa meitä, vältimme käyttämästä oikeita nimiämme. Veljet tunsivat meidät nimillä João Maria ja Maria João. Nimiämme ei käytetty missään kirjeissä eikä kortistoissa. Sen sijaan meille annettiin numerot. Yritin tietoisesti olla muistamatta veljien osoitteita. Siten en olisi voinut paljastaa heitä, jos minut olisi pidätetty.

Rajoituksista huolimatta João ja minä olimme päättäneet käyttää hyväksemme jokaisen tilaisuuden antaa todistusta, koska  tiesimme, että voisimme menettää vapautemme milloin hyvänsä. Opimme luottamaan taivaalliseen Isäämme Jehovaan. Se miten hän suojeli meitä enkeliensä välityksellä, sai meidät tuntemaan, että ’näimme Hänet, joka on näkymätön’ (Heprealaisille 11:27).

Erään kerran saarnatessamme talosta taloon Portossa tapasimme miehen, joka halusi välttämättä kutsua meidät sisään. Sisar, jonka kanssa olin liikkeellä, otti kutsun vastaan empimättä, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä. Huomasin kauhukseni, että eteisessä oli kuva jostakusta sotilasunivormussa. Mitä voisimme tehdä? Isäntä pyysi meitä istumaan ja kysyi minulta sitten: ”Antaisitteko poikanne palvella armeijassa, jos hänet kutsuttaisiin sinne?” Tilanne oli tulenarka. Rukoiltuani hiljaa mielessäni vastasin kuitenkin tyynesti: ”Minulla ei ole lapsia, ja olen varma, että jos minä esittäisin teille tuollaisen hypoteettisen kysymyksen, te vastaisitte samalla tavalla.” Hän hiljeni, joten jatkoin: ”Jos toisaalta kysyisitte minulta, miltä tuntuu menettää veli tai isä, pystyisin vastaamaan, koska sekä veljeni että isäni ovat kuolleet.” Tämän sanoessani silmäni täyttyivät kyynelistä, ja huomasin, että tuo mieskin melkein itki. Hän selitti, että hänen vaimonsa oli kuollut äskettäin. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, kun kerroin hänelle ylösnousemustoivosta. Sitten hyvästelimme hänet kohteliaasti ja poistuimme turvallisesti jättäen asian Jehovan käsiin.

Kiellosta huolimatta vilpittömiä ihmisiä autettiin saamaan tietoa totuudesta. Mieheni aloitti Portossa tutkistelun eräälle liikemiehelle nimeltä Horácio, joka edistyi nopeasti. Myöhemmin myös hänen poikansa Emílio, erinomainen lääkäri, asennoitui Jehovan puolelle ja kävi kasteella. Mikään ei totisesti voi estää Jehovan pyhää henkeä toimimasta.

”Ette koskaan tiedä, mitä Jehova sallii”

Vuonna 1973 João ja minut kutsuttiin ”Jumalan voiton” kansainväliseen konventtiin Brysseliin Belgiaan. Siellä oli tuhansia espanjalaisia ja belgialaisia samoin kuin edustajia Mosambikista, Angolasta, Kap Verdestä, Madeiralta ja Azoreilta. Päätoimistosta New Yorkista saapunut veli Knorr kehotti kuulijoita loppusanoissaan: ”Jatkakaa uskollisesti Jehovan palvelemista. Ette koskaan tiedä, mitä Jehova sallii. Kuka tietää, vaikka seuraava kansainvälinen konventtinne pidettäisiin Portugalissa!”

Seuraavana vuonna saarnaamistyö laillistettiin Portugalissa. Ja aivan niin kuin veli Knorr oli sanonut, vuonna 1978 pidimme ensimmäisen kansainvälisen konventtimme Lissabonissa. Oli hienoa voida marssia Lissabonin kaduilla ja todistaa mainoskilpien, lehtien ja esitelmäkutsujen avulla! Unelmasta oli tullut totta.

 Olimme oppineet rakastamaan portugalilaisia veljiämme, joista monet olivat olleet vangittuina ja monia oli piesty kristillisen puolueettomuutensa vuoksi. Halusimme jatkaa Portugalissa palvelemista. Niin ei kuitenkaan käynyt. Vuonna 1982 Joãolla ilmeni paha sydänvika, ja haaratoimisto ehdotti, että palaisimme Brasiliaan.

Koetteleva aika

Brasilian haaratoimiston veljet tukivat meitä hienosti ja määräsivät meidät Quiririmin seurakuntaan, joka toimi Taubatéssa São Paulon osavaltiossa. Joãon terveys heikkeni nopeasti, ja pian hän ei päässyt liikkumaan kodin ulkopuolella. Kiinnostuneita kävi kotonamme tutkimassa Raamattua, ja siellä pidettiin myös joka päivä kenttäpalveluskokous sekä viikoittainen kirjantutkistelu. Nämä järjestelyt auttoivat meitä säilyttämään hengellisyytemme.

João teki voitavansa Jehovan palveluksessa aina siihen saakka kun hän kuoli 1. lokakuuta 1985. Olin surullinen ja jokseenkin masentunut, mutta olin päättänyt pysyä määräalueellani. Koin kuitenkin toisen takaiskun huhtikuussa 1986, kun kotiini murtauduttiin ja lähes kaikki tavarani varastettiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani yksinäinen ja peloissani. Eräs pariskunta kutsui minut rakkaudellisesti asumaan luokseen joksikin aikaa, mistä olin äärimmäisen kiitollinen.

Joãon kuolema ja murtovarkaus vaikuttivat myös Jehovalle suorittamaani palvelukseen. En enää tuntenut oloani varmaksi sananpalveluksessa. Kirjoitettuani tästä vaikeudesta haaratoimistoon sain kutsun tulla joksikin aikaa Beteliin, jotta voisin kerätä voimia ja päästä taas tasapainoon. Se oli todella vahvistavaa aikaa.

Heti kun tunsin oloni hieman paremmaksi, otin vastaan tehtävän palvella Ipuãssa, eräässä São Paulon osavaltion kaupungissa. Saarnaamistyö piti minut kiireisenä, mutta välillä tunsin itseni lannistuneeksi. Silloin soitin veljille Quiririmiin, ja jokin perhe tuli luokseni muutamaksi päiväksi. Nuo vierailut olivat valtavan rohkaisevia. Ensimmäisen Ipuãssa viettämäni vuoden aikana 38 eri veljeä ja sisarta teki tuon pitkän matkan luokseni.

Vuonna 1992, kuusi vuotta Joãon kuoleman jälkeen, sain taas uuden kutsun Jehovan järjestöltä – tällä kertaa São Paulon osavaltiossa sijaitsevaan Francaan, missä edelleenkin palvelen kokoaikaisena sananpalvelijana. Alue on täällä erittäin tuottoisaa. Vuonna 1994 aloitin raamatuntutkistelun pormestarille. Hän kävi tuolloin kampanjaa päästäkseen Brasilian parlamenttiin, mutta hänen kiireisestä aikataulustaan huolimatta tutkimme joka maanantai-iltapäivä. Välttyäkseen keskeytyksiltä hän laittoi aina puhelimensa pois päältä. Oli ilahduttavaa nähdä, miten hän vähitellen vetäytyi politiikasta ja rakensi totuuden avulla avioliittonsa uudelleen! Hän ja hänen vaimonsa kävivät kasteella vuonna 1998.

Näin jälkikäteen voin sanoa, että elämäni kokoaikaisena sananpalvelijana on ollut täynnä suurenmoisia siunauksia ja mahdollisuuksia. Jehovalta hänen järjestönsä kautta tulleiden kutsujen vastaanottaminen on todellakin tuonut minulle runsaita palkintoja. Saanpa tulevaisuudessa millaisia kutsuja tahansa, olen yhtä halukas ottamaan ne vastaan.

[Kuvat s. 25]

Vuonna 1957 astuessani kokoaikaiseen palvelukseen ja nykyään

[Kuva s. 26]

Brasilian Betel-perheen kanssa vuonna 1963

[Kuva s. 27]

Hääpäivänämme elokuussa 1965

[Kuva s. 27]

Konventti Portugalissa, kun työmme oli kielletty

[Kuva s. 28]

Todistamista Lissabonin kaduilla vuoden 1978 ”Voittoisan uskon” kansainvälisen konventin aikaan