Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Jehova on antanut ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen”

Jehova on antanut ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen”

Elämäkerta

Jehova on antanut ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen”

KERTONUT HELEN MARKS

Oli helteinen kesäpäivä vuonna 1986. Odotin yksinäni tullissa yhdellä Euroopan uneliaimmista lentokentistä. Paikka oli Tirana, Albanian pääkaupunki. Albania oli julistautunut ”maailman ensimmäiseksi ateistiseksi valtioksi”.

EPÄVARMUUDEN ja pelon sekaisin tuntein katselin, kun aseistautunut virkailija alkoi tutkia matkatavaroitani. Jos tekisin tai sanoisin mitään, mikä saisi hänet epäluuloiseksi, minut voitaisiin karkottaa maasta ja ihmiset, jotka odottivat minua ulkopuolella, voitaisiin lähettää vankilaan tai työleiriin. Onneksi virkailija muuttui vähän ystävällisemmäksi, kun tarjosin hänelle purukumia ja keksejä. Mutta miten minä, puolivälissä seitsemättä kymmentä oleva nainen, oikein päädyin tähän tilanteeseen? Miksi sanoisin hyvästit mukavalle elämälleni ja yrittäisin uskaliaasti edistää Valtakunnan etuja yhdessä marxismi-leninismin viimeisistä linnakkeista?

Sairaalloinen tyttö jolla on paljon kysymyksiä

Synnyin Ierápetrassa Kreetassa vuonna 1920. Kaksi vuotta sen jälkeen isäni kuoli keuhkokuumeeseen. Äiti oli köyhä ja lukutaidoton. Olin neljästä lapsesta nuorin ja olin keltataudin vuoksi kalpea ja sairaalloinen. Naapurit ehdottivat, että äiti kohdistaisi huomionsa kolmeen terveempään lapseen ja käyttäisi vähät varansa näiden hyväksi ja antaisi minun kuolla. Olen onnellinen, ettei hän noudattanut tuota neuvoa.

Varmistaakseen, että isän sielu lepäsi taivaassa, äiti kävi usein hautausmaalla ja käytti tavallisesti erään ortodoksipapin hengellisiä palveluja. Nuo palvelut eivät totisesti olleet halpoja. Muistan vieläkin, kun äiti eräänä purevan kylmänä joulupäivänä palasi kotiin hautausmaalta minun laahustaessani vierellä. Olimme juuri antaneet viimeiset rahamme papille. Äiti keitti meille lapsille vähän vihanneksia, ja sitten hän poistui toiseen huoneeseen tyhjin vatsoin epätoivon kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan. Jossain vaiheessa keräsin rohkeuteni, menin papin luo ja kysyin, miksi isä oli kuollut ja miksi varattoman äitini täytyi maksaa papille. Pappi kuiskasi hieman hämillään: ”Jumala otti hänet. Sellaista sattuu. Pääset kyllä sen yli.”

Minun oli vaikea saada hänen vastauksensa sopimaan yhteen Herran rukouksen kanssa, jonka olin oppinut koulussa. Muistan yhä sen kauniit ja sisällökkäät alkusanat: ”Meidän Isämme taivaissa, olkoon sinun nimesi pyhitetty. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.” (Matteus 6:9, 10.) Jos Jumalan tarkoitus oli, että hänen tahtonsa tapahtuisi maan päällä, miksi meidän täytyi kärsiä niin paljon?

Olin vähällä saada vastauksen tuohon kysymykseen, kun Jehovan todistajien kokoaikainen saarnaaja Emmanuel Lionoudakis * kävi kotonamme vuonna 1929. Kun äitini kysyi häneltä, mitä hän halusi, Emmanuel ei sanonut sanaakaan, vaan antoi hänelle todistuskortin. Äiti ojensi kortin minulle, jotta lukisin sen, mutta koska olin vasta yhdeksänvuotias, en ymmärtänyt paljoakaan. Äiti luuli saarnaajan olevan mykkä ja vastasi hänelle: ”Voi sinua raukkaa! Sinä et osaa puhua, ja minä taas en osaa lukea.” Sitten äiti ohjasi ystävällisesti hänet lähtemään.

Muutamaa vuotta myöhemmin sain kuin sainkin vastauksen kysymyksiini. Veljeni Emmanuel Paterakis * sai tuolta samalta kokoaikaiselta sananpalvelijalta kirjasen Missä ovat kuolleet?, jonka on julkaissut Jehovan todistajat. Lukiessani sitä sain helpotuksekseni tietää, että Jumala ei ollut ottanut isääni. Tajusin, että kuolema johtuu ihmisen epätäydellisyydestä ja että isäni odotti ylösnousemusta paratiisimaahan.

”Tämä kirja on turmellut sinut!”

Raamatun totuus avasi silmämme. Löysimme vanhan, isälle kuuluneen Raamatun ja aloimme tutkia sitä, usein kynttilänvalossa takan ääressä. Koska olin tuolla seudulla ainoa nuori nainen, joka oli kiinnostunut Raamatusta, minua ei otettu mukaan paikallisten todistajien pienen ryhmän toimintaan. Jonkin aikaa uskoin vakavasti – joskin virheellisesti – että tämä uskonto oli tarkoitettu vain miehille.

Veljeni into saarnaamistyöhön oli innon lähde minullekin. Ei kulunut kauaakaan, kun poliisi alkoi kiinnostua perheestämme ja käydä säännöllisesti kotonamme mihin vuorokaudenaikaan tahansa etsimässä Emmanuelia ja kirjallisuutta. Muistan elävästi, kun pappi tuli vakuuttelemaan meille, että meidän pitäisi palata kirkon yhteyteen. Kun Emmanuel näytti hänelle Raamatusta, että Jumalan nimi on Jehova, pappi sieppasi Raamatun, heilutti sitä uhkaavasti veljeni kasvojen edessä ja huusi: ”Tämä kirja on turmellut sinut!”

Vuonna 1940, kun Emmanuel kieltäytyi sotapalveluksesta, hänet pidätettiin ja lähetettiin Albaniaan eturintamalle. Menetimme yhteyden häneen ja luulimme, että hän oli kuollut. Kaksi vuotta myöhemmin saimme kuitenkin odottamatta häneltä kirjeen vankilasta. Hän eli ja oli kunnossa! Yksi raamatunkohdista, joihin hän viittasi kirjeessään, jäi lähtemättömästi mieleeni: ”Jehovan silmät tarkkailevat kaikkea maata, jotta hän osoittaisi voimansa niiden puolesta, jotka ovat ehytsydämisiä häntä kohtaan.” (2. Aikakirja 16:9.) Me todella tarvitsimme tällaista rohkaisua!

Emmanuelin onnistui vankilasta käsin pyytää joitakuita veljiä käymään minun luonani. Eräässä kaupungin ulkopuolella olevassa maatalossa järjestettiin heti salaisia kristillisiä kokouksia. Emme aavistaneetkaan, että meitä tarkkailtiin! Yhtenä sunnuntaina aseistautuneet poliisit piirittivät meidät. Meidät lastattiin kuorma-auton lavalle ihmisten nähtäväksi ja ajelutettiin läpi kaupungin. Voin vieläkin kuulla, miten ihmiset pilkkasivat meitä, mutta Jehova antoi meille henkensä avulla sisäisen rauhan.

Meidät vietiin toiseen kaupunkiin ja heitettiin pimeisiin, likaisiin selleihin. Minun sellissäni käymälän virkaa toimitti kanneton sanko, joka tyhjennettiin kerran päivässä. Minut tuomittiin kahdeksaksi kuukaudeksi vankilaan, koska minua pidettiin ryhmän ”opettajana”. Muuan veli, joka myös oli tuossa vankilassa, järjesti kuitenkin asianajajansa hoitamaan juttuamme, ja tämä onnistui saamaan meidät vapaiksi.

Uusi elämä

Kun Emmanuel pääsi vankilasta, hän alkoi vierailla Ateenan seurakunnissa matkavalvojana. Minä muutin Ateenaan vuonna 1947. Vihdoinkin tapasin ison joukon todistajia – en vain miehiä vaan myös naisia ja lapsia. Lopulta heinäkuussa 1947 saatoin mennä vesikasteelle Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi. Haaveilin usein lähetystyöntekijän urasta ja aloin opiskella englantia iltakoulussa. Vuonna 1950 minusta tuli tienraivaaja. Äiti muutti luokseni asumaan, ja hänkin omaksui Raamatun totuuden. Hän pysyi Jehovan todistajana elämänsä loppuun saakka; hän kuoli 34 vuotta myöhemmin.

Vuonna 1950 tapasin John Marksin (Markopoulosin), joka oli arvostettu, hengellinen mies Yhdysvalloista. John oli syntynyt Etelä-Albaniassa, ja muutettuaan Yhdysvaltoihin hänestä tuli Jehovan todistaja. Tuolloin vuonna 1950 hän oli Kreikassa ja yritti saada viisumia Albaniaan, joka oli tuohon aikaan tiukan linjan kommunismia harjoittava suljettu maa. Vaikka John ei ollut nähnyt perhettään sitten vuoden 1936, hänen ei annettu mennä Albaniaan. Minua kosketti hänen palava intonsa Jehovan palveluksen puolesta ja hänen syvä rakkautensa veljesseuraa kohtaan. Menimme naimisiin 3. huhtikuuta 1953. Sitten muutin hänen kanssaan uuteen kotiimme New Jerseyn osavaltioon Yhdysvaltoihin.

Voidaksemme elättää itsemme kokoaikaisina saarnaajina Johnilla ja minulla oli New Jerseyn rannikolla pieni liikeyritys: valmistimme aamiaisruokaa kalastajille. Teimme töitä vain kesäkuukausina, aamunkoitosta kello yhdeksään aamulla. Koska pidimme elämämme yksinkertaisena ja annoimme hengelliselle toiminnalle etusijan, pystyimme käyttämään suurimman osan ajastamme saarnaamistyöhön. Vuosien varrella meitä pyydettiin muuttamaan moniin eri kaupunkeihin, joissa tarvittiin kipeästi saarnaajia. Noissa kaupungeissa saatoimme Jehovan avulla auttaa kiinnostuneita, perustaa seurakuntia ja olla mukana rakentamassa valtakunnansaleja.

Autamme hädänalaisia veljiämme

Pian meille kuitenkin avautui jännittävä mahdollisuus. Vastuulliset veljet halusivat luoda yhteyksiä kristittyihin, jotka asuivat Balkanin maissa, missä toimintamme oli kielletty. Vuosien ajan noiden maiden Jehovan todistajat olivat olleet eristyksissä kansainvälisestä veljesseurasta ja saaneet tuskin lainkaan hengellistä ruokaa, ja he kohtasivat julmaa vastustusta. Suurin osa heistä oli jatkuvan tarkkailun alaisina, ja monet olivat vankiloissa tai työleireillä. He tarvitsivat kipeästi raamatullisia julkaisuja, ohjausta ja rohkaisua. Esimerkiksi yhdessä Albaniasta saamassamme salakirjoitusviestissä sanottiin: ”Rukoilkaa Herraa puolestamme. Kirjallisuutta takavarikoidaan talo talolta. Meidän ei anneta tutkia. Kolme vangittuna.”

Niinpä marraskuussa 1960 lähdimme puolen vuoden pituiselle matkalle tarkoituksenamme käydä joissakin noista maista. Oli selvää, että tarvitsisimme ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen”, Jumalalta saatavaa rohkeutta ja kekseliäisyyttä, voidaksemme suorittaa tehtävämme (2. Korinttilaisille 4:7). Ensimmäinen määränpäämme oli Albania. Ostimme auton Pariisista ja lähdimme matkaan. Roomaan päästyämme vain John sai viisumin Albaniaan. Minun täytyi jatkaa matkaa Ateenaan Kreikkaan ja jäädä odottamaan häntä sinne.

John saapui Albaniaan helmikuun lopulla vuonna 1961 ja jäi sinne maaliskuun loppuun saakka. Tiranassa hän tapasi henkilökohtaisesti 30 veljeä. He olivat haltioissaan saadessaan kauan kaivattua kirjallisuutta ja rohkaisua! Heidän luonaan ei ollut vierailtu maan ulkopuolelta 24 vuoteen.

Johniin teki vaikutuksen noiden veljien nuhteettomuus ja kestävyys. Hän sai tietää, että monet olivat menettäneet työpaikkansa ja joutuneet vankilaan, koska he eivät osallistuneet kommunistivaltion toimiin. Hän oli erityisen liikuttunut, kun kaksi yli 80-vuotiasta veljeä antoi hänelle noin 110 euron suuruisen lahjoituksen saarnaamistyöhön. He olivat säästäneet vuosia niukoista eläkkeistään.

Johnin viimeinen päivä Albaniassa oli 30. maaliskuuta 1961 – päivä, jona vietettiin Jeesuksen kuoleman muistojuhlaa. John piti muistonviettopuheen 37 kuulijalle. Puheen lopussa veljet työnsivät Johnin kiireesti ulos takaovesta ja veivät hänet Durrësin satamaan, jossa hän nousi Pireukseen Kreikkaan lähtevään turkkilaiseen kauppalaivaan.

Olin onnellinen saadessani hänet ehjänä takaisin. Nyt voisimme jatkaa vaarallisen matkamme muihin kohteisiin. Matkustimme halki kolmen muun Balkanin maan, joissa työmme oli kielletty; se oli uskaliasta, koska meillä oli mukanamme raamatullista kirjallisuutta, kirjoituskoneita ja muita tarvikkeita. Meillä oli ainutlaatuinen tilaisuus tavata joitakin hyvin uskollisia veljiä ja sisaria, jotka olivat valmiita vaarantamaan työpaikkansa, vapautensa ja jopa elämänsä Jehovan puolesta. Heidän intonsa ja aito rakkautensa kannustivat meitä. Meihin teki myös vaikutuksen se, että Jehova antoi ”voiman, joka ylittää tavanomaisen”.

Saatuamme matkan onnistuneesti päätökseen palasimme Yhdysvaltoihin. Seuraavina vuosina yritimme monin tavoin lähettää kirjallisuutta Albaniaan ja saada raportteja veljiemme toiminnasta.

Usein matkoilla, vaaroissa

Vuodet vierivät, ja minä jäin yksin Johnin kuoltua 76-vuotiaana vuonna 1981. Sisarentyttäreni Evangelia Orfanidis ja hänen miehensä Giorgos ottivat minut huomaavaisesti luokseen asumaan, ja he ovat siitä lähtien antaneet arvokasta henkistä ja käytännöllistä tukea. He itse olivat saaneet tuntea Jehovan tuen, kun he toimivat kiellon aikana Sudanissa. *

Lopulta yritettiin uudestaan saada yhteys albanialaisiin veljiin. Koska mieheni sukulaiset asuivat siellä, minulta kysyttiin, olisinko valmis matkustamaan tuohon maahan. Tottakai olin!

Kuukausien sinnikkäiden yritysten jälkeen sain Ateenan Albanian-lähetystöstä viisumin toukokuussa 1986. Diplomaattihenkilökuntaan kuuluvat varoittivat minua voimakkaasti, että jos jokin menisi vikaan, en voisi odottaa minkäänlaista apua ulkomaailmalta. Kun kerroin matkatoimistovirkailijalle haluavani ostaa lentoliput Albaniaan, hän jäi sanattomaksi. Pelko ei lamaannuttanut minua, vaan nousin pian ainoaan lentokoneeseen, joka viikoittain lensi Ateenasta Tiranaan. Koneessa oli minun lisäkseni vain kolme hyvin iäkästä albanialaista; he olivat olleet Kreikassa terveyssyistä.

Heti koneen laskeuduttua minut ohjattiin tyhjään katokseen, joka palveli tulliasemana. Mieheni veli ja sisko – vaikka he eivät olleetkaan Jehovan todistajia – olivat halukkaita auttamaan minua saamaan yhteyden maan muutamiin veljiin. Lain mukaan tulostani piti ilmoittaa yhdyskunnan johtajalle. Poliisi tarkkaili minua sen vuoksi tiiviisti. Niinpä sukulaiseni ehdottivat, että pysyisin heidän kotonaan sillä välin, kun he etsisivät käsiinsä kaksi Tiranassa asuvista veljistä ja toisivat heidät luokseni.

Tuohon aikaan koko Albaniassa tiedettiin olevan yhdeksän vihkiytynyttä veljeä. Kiellon vuodet, vaino ja tiivis valvonta olivat tehneet heistä hyvin varovaisia. Heidän kasvoilleen oli piirtynyt syvät uurteet. Kun olin voittanut noiden kahden veljen luottamuksen, heidän ensimmäinen kysymyksensä oli: ”Missä ovat Vartiotornit?” Vuosikausia heillä ei ollut ollut muuta kuin kaksi vanhaa kirjaa – ei edes Raamattua.

He puhuivat pitkään siitä, miten julmasti hallitus oli heitä kohdellut. He kertoivat, mitä tapahtui eräälle rakkaalle veljelle, joka oli päättänyt pysyä poliittisesti puolueettomana tulevissa vaaleissa. Koska valtio valvoi kaikkea, veljen puolueettomuus merkitsi, ettei hänen perheensä saisi ruoka-annoksia. Hänen naimisissa olevat lapsensa ja näiden perheet lähetettäisiin kaikki vankilaan, vaikka heillä ei ollut mitään tekemistä hänen uskonnollisten käsitystensä kanssa. Kerrottiin, että tämän veljen perheenjäsenet tappoivat hänet peloissaan äänestystä edeltäneenä iltana, pudottivat ruumiin kaivoon ja väittivät myöhemmin, että hän oli alkanut pelätä ja oli siksi tehnyt itsemurhan.

Noiden kristittyjen ystävien köyhyys oli sydäntä vihlovaa. Kuitenkin kun yritin antaa kullekin heistä 20 dollarin setelin, he kieltäytyivät ottamasta sitä vastaan ja sanoivat haluavansa vain hengellistä ruokaa. Nämä rakkaat veljet olivat eläneet vuosikymmeniä totalitaarisen hallinnon alaisuudessa, joka onnistui iskostamaan useimpien kansalaisten mieleen ateismin. Heidän uskonsa ja päättäväisyytensä olivat silti yhtä lujat kuin muuallakin asuvien todistajien. Jehovan kyky antaa ”voimaa, joka ylittää tavanomaisen”, jopa vaikeimmissakin olosuhteissa, oli todella painunut mieleeni, kun kaksi viikkoa myöhemmin lähdin Albaniasta.

Sain vierailla Albaniassa myös vuonna 1989 ja jälleen vuonna 1991. Kun tuossa maassa saatiin vähitellen sanan- ja uskonnonvapaus, Jehovan palvojien määrä lisääntyi nopeasti. Vuonna 1986 maassa oli vain kourallinen vihkiytyneitä kristittyjä, mutta nyt siellä on yli 2200 aktiivista julistajaa. Heidän joukossaan oli Melpo, mieheni sisar. Ei ole epäilystäkään siitä, että tuolla uskollisella joukolla oli Jehovan siunaus!

Rikas elämä Jehovalta saadun voiman ansiosta

Kun katson taaksepäin, olen varma siitä, että Johnin ja minun työni ei ole mennyt hukkaan. Käytimme nuoruuden voimamme kaikkein hyödyllisimmällä tavalla. Uramme kokoaikaisessa palveluksessa on ollut merkityksellisempi kuin mikään muu ura, jota olisimme voineet tavoitella. Olen iloinen niistä monista rakkaista ystävistä, joita olemme saaneet auttaa oppimaan Raamatun totuuden. Nyt kun olen jo iäkäs, voin koko sydämestäni kannustaa nuorempia ’muistamaan Suurta Luojaansa nuoruutensa päivinä’ (Saarnaaja 12:1).

81-vuoden iästäni huolimatta pystyn edelleen toimimaan kokoaikaisena hyvän uutisen julistajana. Nousen varhain aamulla ja todistan ihmisille bussipysäkeillä, pysäköintialueilla, kadulla, liikkeissä ja puistoissa. Korkean iän tuomat ongelmat tekevät elämästä vaikeaa, mutta rakastavat hengelliset veljeni ja sisareni – suuri hengellinen perheeni – samoin kuin sisarentyttäreni perhe, ovat osoittautuneet todelliseksi tueksi. Ennen kaikkea olen oppinut, että ”se voima, joka ylittää tavanomaisen, – – [on] Jumalan eikä meistä itsestämme” (2. Korinttilaisille 4:7).

[Alaviitteet]

^ kpl 10 Emmanuel Lionoudakisin elämäkerta ilmestyi Vartiotornissa 1.9.1999 s. 25–29.

^ kpl 11 Emmanuel Paterakisin elämäkerta ilmestyi Vartiotornissa 1.11.1996 s. 22–27.

^ kpl 31 Ks. vuoden 1992 Jehovan todistajien vuosikirjaa s. 91, 92; julkaissut Jehovan todistajat.

[Kuva s. 25]

Yllä: John (reunimmaisena vasemmalla), minä (kuvan keskellä), veljeni Emmanuel vasemmalla puolellani ja äiti hänen vasemmalla puolellaan, sekä joukko beteliläisiä Ateenassa vuonna 1950

[Kuva s. 25]

Vasemmalla: Johnin kanssa ravintolamme edustalla New Jerseyn rannikolla vuonna 1956

[Kuva s. 26]

Piirikonventti Tiranassa Albaniassa vuonna 1995

[Kuva s. 26]

Betel-kompleksi Tiranassa Albaniassa. Rakennukset valmistuivat vuonna 1996

[Kuva s. 26]

Yllä: kirjoitus eräästä vuoden 1940 ”Vartiotornista”, joka käännettiin salaa albaniaksi

[Kuva s. 26]

Sisarentyttäreni Evangelia Orfanidisin (oikealla) ja hänen miehensä Giorgosin kanssa