Elämäkerta

Jehova opetti meille kestävyyttä ja hellittämättömyyttä

KERTONUT ARISTOTELIS APOSTOLIDIS

Kaukasusvuorten pohjoisessa esivuoristossa sijaitsee Pjatigorsk, venäläinen kaupunki, joka on kuuluisa terveyslähteistään ja leudosta ilmastostaan. Synnyin siellä kreikkalaisille pakolaisille vuonna 1929. Kymmenen vuotta myöhemmin, koettuamme Stalinin hirmuvallan ja poliittisten ja etnisten puhdistusten painajaisen, meistä tuli jälleen pakolaisia, kun meidän oli pakko muuttaa Kreikkaan.

MUUTETTUAMME Kreikkaan Pireukseen aloimme ymmärtää sanan ”pakolainen” aivan uudella tavalla. Tunsimme itsemme täysin ulkopuolisiksi. Vaikka veljeni ja minut oli nimetty kahden kuuluisan kreikkalaisen filosofin, Sokrateen ja Aristoteleen, mukaan, kuulimme nimiämme käytettävän vain harvoin. Kaikki kutsuivat meitä pikku venäläisiksi.

Pian toisen maailmansodan syttymisen jälkeen rakas äitini kuoli. Hän oli ollut kotimme sydän, joten menetys oli musertava. Koska hän oli ollut heikossa kunnossa jo jonkin aikaa, hän oli opettanut minua hoitamaan monia taloustöitä. Tämä valmennus osoittautui myöhemmin erittäin hyödylliseksi.

Sota ja vapautus

Sota, natsimiehitys ja liittoutuneiden joukkojen jatkuvat pommitukset saivat jokaisen päivän tuntumaan viimeiseltä. Köyhyyttä, nälkää ja kuolemaa oli kaikkialla. Jotta me kolme olisimme tulleet toimeen, jouduin  tekemään kovasti töitä isän rinnalla 11-vuotiaasta lähtien. Heikko kreikankielentaitoni sekä sota ja sen jälkiseuraukset hankaloittivat koulunkäyntiäni.

Saksan Kreikan-miehitys päättyi lokakuussa 1944. Pian sen jälkeen tapasin Jehovan todistajia. Tuolloisen epätoivon ja kurjuuden keskellä Raamatun toivo valoisasta tulevaisuudesta Jumalan valtakunnan alaisuudessa kosketti sydäntäni (Psalmit 37:29). Jumalan lupaus loputtomasta elämästä rauhaisissa olosuhteissa täällä maan päällä oli todellista palsamia haavoihini (Jesaja 9:7). Vuonna 1946 isä ja minä kävimme kasteella Jehovalle vihkiytymisemme vertauskuvaksi.

Seuraavana vuonna otin iloiten vastaan ensimmäisen tehtäväni mainonnanpalvelijana (myöhemmin lehtienpalvelija) Pireukseen perustetussa toisessa seurakunnassa. Alueemme ulottui Pireuksesta noin 50 kilometrin päähän Eleusiihin saakka. Seurakunnassamme palveli tuolloin monia hengellä voideltuja kristittyjä. Minulla oli mahdollisuus työskennellä heidän kanssaan ja oppia heiltä. Nautin heidän seurastaan, koska heillä oli kerrottavanaan loputtomasti kokemuksia siitä, millaista uupumatonta ponnistelua saarnaamistyössä tarvitaan. Heidän elämästään kävi selvästi ilmi, että Jehovan palveleminen uskollisesti vaatii paljon kärsivällisyyttä ja hellittämättömyyttä (Apostolien teot 14:22). Olen valtavan iloinen siitä, että tällä alueella on nykyään yli 50 seurakuntaa.

Odottamaton haaste

Jonkin aikaa myöhemmin tutustuin Eleniin, ihastuttavaan ja innokkaaseen kristittyyn naiseen, joka asui Patraksen kaupungissa. Menimme kihloihin vuoden 1952 loppupuolella. Muutaman kuukauden kuluttua Eleni kuitenkin sairastui vakavasti. Lääkärit havaitsivat, että hänellä oli aivokasvain ja hänen tilansa oli kriittinen. Hänen täytyi päästä heti leikkaukseen. Suurella vaivalla löysimme Ateenasta lääkärin, joka suostui ottamaan huomioon uskonnollisen vakaumuksemme ja leikkaamaan ilman verta – senaikaisista puutteellisista keinoista huolimatta (3. Mooseksen kirja 17:10–14; Apostolien teot 15:28, 29). Leikkauksen jälkeen lääkärit suhtautuivat morsiameni tulevaisuudennäkymiin varovaisen toiveikkaasti, mutta he eivät sulkeneet pois kasvaimen uusiutumisen mahdollisuutta.

Mitä oikein tekisin tässä tilanteessa? Pitäisikö minun muuttuneiden olosuhteiden vuoksi purkaa kihlaus ja vapauttaa itseni? Ei! Olin kihlautuessani antanut lupauksen, ja halusin sanani ”kyllä” tarkoittavan ’kyllä’ (Matteus 5:37). En päästänyt toisenlaista ajatusta mieleeni hetkeksikään. Isosiskonsa hoivissa Eleni toipui osittain, ja menimme naimisiin joulukuussa 1954.

Kolme vuotta myöhemmin kasvain uusiutui ja saman lääkärin piti tehdä Elenille toinen leikkaus. Tällä kertaa hän tunkeutui syvemmälle aivoihin poistaakseen kasvaimen kokonaan. Tämän seurauksena vaimoni halvaantui osittain ja hänen puhekeskuksensa vaurioitui pahoin. Nyt edessämme oli aivan uudenlaisia pulmallisia haasteita. Yksinkertaisinkin tehtävä oli rakkaalle  vaimolleni lähes ylivoimainen. Hänen huononeva kuntonsa pakotti meidät tekemään suuria muutoksia arkielämässämme. Se vaati ennen kaikkea paljon kestävyyttä ja hellittämättömyyttä.

Tässä vaiheessa valmennus, jota olin saanut äidiltäni, osoittautui korvaamattomaksi. Laitoin aikaisin aamulla valmiiksi kaikki aterioihin tarvittavat ainekset, ja Eleni valmisti ruoat. Kutsuimme hyvin usein vieraita, muun muassa kokoaikaisia palvelijoita, ihmisiä joiden kanssa tutkimme Raamattua, ja puutteenalaisia seurakuntalaisia. He kaikki vakuuttivat, että ruoka oli oikein hyvää! Eleni ja minä teimme yhdessä myös muita kotitöitä, niin että kotimme oli puhdas ja siisti. Nämä äärimmäisen vaativat olosuhteet jatkuisivat 30 vuotta.

Rajoituksista huolimatta innokas

Niin minusta kuin muistakin oli koskettavaa nähdä, ettei mikään voinut vähentää vaimoni rakkautta Jehovaa kohtaan ja intoa hänen palveluksessaan. Aikanaan Eleni onnistui sinnikkään yrittämisen ansiosta ilmaisemaan itseään, vaikkakin hyvin suppealla sanavarastolla. Hän meni mielellään kadulle kertomaan ihmisille Raamatun hyvää uutista. Kun lähdin työmatkoille, otin hänet mukaani ja pysäköin auton sellaisen jalkakäytävän viereen, jolla kulki paljon ihmisiä. Hän avasi auton ikkunan ja tarjosi ohikulkijoille Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Kerran hän levitti 80 lehteä kahdessa tunnissa. Hyvin usein hän levitti kaikki seurakuntamme vanhemmat lehdet. Eleni osallistui säännöllisesti myös muihin saarnaamistyön muotoihin.

Kaikkina invalidisoitumisensa jälkeisinä vuosina vaimoni oli aina kanssani kokouksissa. Hän ei ollut koskaan poissa konventeista, ei edes silloin kun meidän täytyi matkustaa ulkomaille Jehovan todistajien Kreikassa kohtaaman vainon vuoksi. Rajoituksistaan huolimatta hän lähti ilomielin piirikonventteihin Itävaltaan, Saksaan, Kyprokseen ja muihin maihin. Eleni ei koskaan valittanut eikä ollut vaativa, vaikka Jehovan palveluksessa saamani lisävastuut aiheuttivatkin hänelle joskus epämukavuutta.

Minulle nämä olosuhteet tarjosivat pitkäaikaisen mahdollisuuden oppia kestävyyttä ja hellittämättömyyttä. Koin Jehovan auttavan käden monta kertaa. Veljet ja sisaret tekivät todellisia uhrauksia voidakseen auttaa meitä kaikin mahdollisin tavoin, ja lääkärit tukivat meitä ystävällisesti. Kaikkina noina vaikeina vuosina meiltä ei koskaan puuttunut elämän välttämättömyyksiä, vaikka en olosuhteittemme vuoksi voinutkaan käydä kokopäivätyössä. Asetimme Jehovan edut ja palveluksen aina ensi sijalle (Matteus 6:33).

Monet ovat kysyneet, mikä meitä piti yllä noina koettelevina aikoina. Kun mietin asiaa näin jälkeenpäin, tajuan, että Raamatun henkilökohtainen tutkiminen, Jumalan harras rukoileminen, säännöllinen läsnäolo kristillisissä kokouksissa ja innokas osallistuminen  saarnaamistyöhön vahvistivat meitä pysymään kestävinä ja hellittämättöminä. Mieleemme palautettiin aina psalmin 37:3–5:n rohkaisevat sanat: ”Luota Jehovaan ja tee hyvää – –. Iloitse myös suuresti Jehovasta – –. Vieritä tiesi Jehovan haltuun ja luota häneen, niin hän toimii.” Toinen jae, joka osoittautui meille arvokkaaksi, oli psalmi 55:22: ”Heitä taakkasi Jehovalle, niin hän itse tukee sinua.” Aivan niin kuin lapsi, joka luottaa isäänsä täysin, heitimme taakkamme Jehovalle ja myös jätimme ne hänelle (Jaakobin kirje 1:6).

Huhtikuun 12. päivänä vuonna 1987, kun vaimoni oli saarnaamassa talomme edessä, raskas rautaovi paiskautui kiinni hänen takanaan niin että hän lensi jalkakäytävälle ja loukkaantui vakavasti. Hän oli koomassa seuraavat kolme vuotta, kunnes hän kuoli alkuvuodesta 1990.

Palvelen Jehovaa parhaan kykyni mukaan

Vuonna 1960 minut nimitettiin seurakunnanpalvelijaksi Pireuksen Nikaiaan. Sen jälkeen olen voinut palvella monissa muissakin Pireuksen seurakunnissa. Vaikkei minulla ole ollut omia lapsia, olen saanut auttaa monia hengellisiä lapsia tulemaan vakaiksi totuudessa. Jotkut heistä palvelevat nykyään seurakunnan vanhimpina, avustavina palvelijoina, tienraivaajina ja Betel-perheen jäseninä.

Sen jälkeen kun demokratia oli saatettu jälleen voimaan Kreikassa, Jehovan todistajat saivat pitää konventteja vapaasti eikä meidän tarvinnut enää kokoontua salaa metsän suojissa. Nyt siitä kokemuksesta, jota jotkut meistä olivat saaneet järjestäessään konventteja ulkomaille, oli suunnattomasti hyötyä. Niinpä minulla oli ilo palvella useissa konventtikomiteoissa monien vuosien ajan.

Sitten vuonna 1979 tehtiin suunnitelmia ensimmäisen konventtisalin rakentamiseksi Kreikkaan Ateenan liepeille. Minulle annettiin tehtäväksi auttaa tämän valtavan rakennushankkeen organisoimisessa ja toteuttamisessa. Myös tämä tehtävä vaati paljon kestävyyttä ja hellittämättömyyttä. Hankkeen parissa työskenteli satoja uhrautuvaisia veljiä ja sisaria, ja kolme vuotta kestänyt yhteistyö muodosti välillemme vahvan rakkauden ja ykseyden siteen. Muistot tuolta ajalta ovat piirtyneet sydämeeni lähtemättömästi.

Vankien hengellisiä tarpeita tyydytetään

Muutamaa vuotta myöhemmin avautui uusi mahdollisuus. Seurakuntani alueen lähellä Koridalloksessa sijaitsee yksi Kreikan suurimmista vankiloista. Tehtävänäni on huhtikuusta 1991 lähtien ollut käydä tuossa vankilassa joka viikko Jehovan todistajien sananpalvelijana. Siellä minulla on lupa johtaa raamatuntutkisteluja ja kristillisiä kokouksia kiinnostuneille vangeille. Monet heistä ovat tehneet suuria muutoksia, mikä todistaa Jumalan sanan suunnattoman voiman (Heprealaisille 4:12). Tämä on tehnyt vaikutuksen sekä vankilan henkilökuntaan että muihin vankeihin. Jotkut vangit, joiden kanssa olen tutkinut Raamattua, on vapautettu, ja he toimivat nyt hyvän uutisen julistajina.

Tutkin jonkin aikaa kolmen pahamaineisen huumekauppiaan kanssa. Kun he edistyivät hengellisesti, he tulivat raamatuntutkisteluun parta ajettuna, tukka kammattuna ja paita ja solmio yllään keskellä elokuuta, joka on kuumimpia kuukausia Kreikassa! Vankilanjohtaja, päävartija ja jotkut työntekijät ryntäsivät toimistoistaan katsomaan tätä ihmettä. He eivät olleet uskoa silmiään!

Myös vankilan naistenosastolla saatiin rohkaiseva kokemus. Eräälle naiselle, joka kärsi elinkautista tuomiota murhasta, aloitettiin raamatuntutkistelu. Hän oli tunnettu kapinallisuudestaan. Mutta pian hänen oppimansa Raamatun totuus alkoi saada hänessä aikaan niin huomattavia muutoksia, että  monet sanoivat hänen olevan kuin leijona, joka oli muuttumassa lampaaksi! (Jesaja 11:6, 7.) Hän voitti nopeasti vankilanjohtajan kunnioituksen ja luottamuksen. Oli hienoa nähdä hänen edistyvän hengellisesti ja lopulta vihkiytyvän Jehovalle.

Apua sairaille ja iäkkäille

Se että näin vaimoni pitkän taistelun sairautta vastaan, on herkistänyt minut keskuudessamme olevien sairaiden ja iäkkäiden tarpeille. Kiinnostukseni heräsi aina kun julkaisuissamme ilmestyi kirjoituksia, jotka kannustivat meitä ojentamaan rakkaudellisesti auttavan kätemme tällaisille henkilöille. Arvostin näitä kirjoituksia suuresti ja keräsin niitä. Joidenkin vuosien kuluttua olin koonnut yli satasivuisen kansion – alkaen kirjoituksesta ”Ottakaa huomioon iäkkäät ja hädänalaiset” (Vartiotorni [engl.] 15.7.1962). Monet näistä artikkeleista osoittivat, että kaikkien seurakuntien on hyödyllistä tarjota järjestelmällistä apua sairaille ja iäkkäille. (1. Johanneksen kirje 3:17, 18.)

Vanhimmat muodostivat ryhmän veljistä ja sisarista, jotka tarjoutuivat huolehtimaan seurakuntamme sairaiden ja iäkkäiden tarpeista. Jaoimme nuo vapaaehtoiset pienempiin ryhmiin, kuten niihin joilla oli mahdollisuus auttaa päivällä, niihin jotka kykenivät auttamaan läpi yön, niihin jotka pystyivät huolehtimaan kuljetuksesta, ja niihin jotka olivat käytettävissä ympäri vuorokauden. Nämä viimeiset olivat eräänlainen valmiusryhmä.

Tulokset ovat olleet rohkaisevia. Esimerkiksi erään sairaan, yksin asuvan sisaren luona käytiin joka päivä, ja kerran hänet löydettiinkin tajuttomana lattialta. Ilmoitimme siitä lähettyvillä asuvalle sisarelle, jolla oli auto. Hän vei sairaan sisaren lähimpään sairaalaan ennätysajassa – vain kymmenessä minuutissa! Lääkärit sanoivat, että se pelasti hänen henkensä.

Kiitollisuus, jota sairaat ja iäkkäät osoittavat ryhmän jäsenille, tuottaa näille paljon tyydytystä. Toivo siitä, että voimme elää näiden veljien ja sisarten kanssa Jumalan uudessa järjestelmässä aivan erilaisissa olosuhteissa, on sydäntälämmittävä. On myös palkitsevaa tietää, että on auttanut heitä kestämään antamalla heille tukea heidän kärsimyksissään.

Hellittämättömyys on tuonut palkintoja

Palvelen nykyään vanhimpana eräässä Pireuksen seurakunnassa. Olen iloinen siitä, että iän karttumisesta ja terveysongelmista huolimatta pystyn edelleenkin osallistumaan aktiivisesti seurakunnan toimintaan.

Koettelevat olosuhteet, vaikeat haasteet ja aavistamattomat tapahtumat ovat vaatineet suunnattomasti sitkeyttä ja hellittämättömyyttä. Jehova on kuitenkin aina antanut minulle tarvittavan voiman näiden ongelmien voittamiseen. Olen kokenut yhä uudelleen seuraavien psalmistan sanojen paikkansapitävyyden: ”Kun sanoin: ’Jalkani liikkuu todella horjuen’, niin sinun rakkaudellinen huomaavaisuutesi, oi Jehova, tuki minua jatkuvasti. Kun levottomuutta herättävät ajatukseni lisääntyivät minussa, sinun lohdutuksesi alkoivat hyväillä sieluani.” (Psalmit 94:18, 19.)

[Kuva s. 25]

Vaimoni Elenin kanssa hänen toisen leikkauksensa jälkeen vuonna 1957

[Kuva s. 26]

Konventissa Nürnbergissä Saksassa vuonna 1969

[Kuva s. 28]

Ryhmä veljiä ja sisaria, jotka auttoivat sairaita ja iäkkäitä