Voivatko kristityt hyväksyä palsamoinnin?

Kun uskollisen patriarkka Jaakobin elämä lähestyi loppuaan, hän esitti tämän viimeisen pyynnön: ”Haudatkaa minut isieni viereen siihen luolaan, joka on heettiläisen Efronin kedolla, luolaan joka on Makpelan kedolla, joka on Mamren edustalla Kanaanin maassa.” (1. Mooseksen kirja 49:29–31.)

JOOSEF kunnioitti isänsä pyyntöä ja hyödynsi erästä tapaa, joka oli tuolloin yleinen Egyptissä. Hän käski ”palvelijoitaan, lääkäreitä, palsamoimaan hänen isänsä”. 1. Mooseksen kirjan luvussa 50 olevan kertomuksen mukaan lääkärit käyttivät ruumiin käsittelemiseen tavanomaiset 40 päivää. Jaakobin palsamoimisen ansiosta suuri ja hitaasti liikkuva karavaani, joka koostui perheenjäsenistä ja egyptiläisistä arvohenkilöistä, saattoi kuljettaa hänen jäännöksensä haudattavaksi Hebroniin noin 400 kilometrin päähän. (1. Mooseksen kirja 50:1–14.)

Voisiko Jaakobin palsamoitu ruumis vielä joskus löytyä? Se on parhaassakin tapauksessa erittäin epätodennäköistä. Israel oli runsasvetistä seutua, minkä vuoksi siellä tehdään vain vähän tämäntyyppisiä arkeologisia löytöjä (2. Mooseksen kirja 3:8). Muinaisia metalli- ja kiviesineitä on runsaasti, mutta esimerkiksi kangas ja nahka sekä palsamoidut ruumiit, jotka ovat koostumukseltaan hauraampia, eivät useimmiten ole kestäneet kosteutta ja ajan kuluttavaa vaikutusta.

Mitä palsamointi oikein on? Miksi sitä on harjoitettu? Voivatko kristityt hyväksyä sen?

Missä palsamointi sai alkunsa?

Palsamointi on ihmisen tai eläimen ruumiin suojaamista mätänemiseltä. Historioitsijat ovat yleensä yhtä mieltä siitä, että palsamointi sai alkunsa Egyptissä mutta että myös assyrialaiset, persialaiset ja skyyttalaiset harjoittivat sitä. Kenties kiinnostuksen palsamointiin ja sen kokeilemiseen herätti sellaisten ruumiiden löytyminen, jotka olivat säilyneet autiomaan hiekassa itsestään. Hiekka olisi pitänyt kosteuden ja ilman loitolla ruumiista, mikä olisi estänyt sitä mätänemästä tavalliseen tapaan. Jotkut esittävät, että palsamointi olisi saanut alkunsa natronsuolassa (natriumkarbonaatissa) säilyneiden ruumiiden löytymisestä. Tätä alkalisuolaa on Egyptissä ja sitä ympäröivillä alueilla runsaasti.

Palsamoinnin tarkoitus on yksinkertaisesti keskeyttää bakteerien luonnollinen toiminta, joka alkaa muutaman tunnin kuluttua kuolemasta ja aiheuttaa ruumiin  mätänemisen. Jos tämä prosessi voidaan estää, mätäneminen lakkaa tai ainakin hidastuu merkittävästi. Tavoitteita on kolme: säilyttää ruumis samannäköisenä kuin ihmisen eläessä, estää mätäneminen ja torjua hyönteistuhot.

Muinaiset egyptiläiset palsamoivat kuolleet pääasiassa uskonnollisista syistä. Heidän käsitykseensä kuolemanjälkeisestä elämästä liittyi halu pysyä yhteydessä fyysiseen maailmaan. He uskoivat, että ruumiita käytettäisiin ikuisesti ja että ne heräisivät uudelleen eloon. Niin yleistä kuin palsamointi olikin, tähän mennessä ei ole löytynyt yhtään egyptiläistä selostusta siitä, miten se tapahtui. Parhaat tiedot ovat peräisin 400-luvulla eaa. eläneeltä kreikkalaiselta historioitsijalta Herodotokselta. Sanotaan kuitenkin, ettei Herodotoksen ohjeita noudattamalla ole saatu kovin hyviä tuloksia.

Voivatko kristityt hyväksyä palsamoinnin?

Niillä, jotka palsamoivat Jaakobin, oli erilaiset uskonkäsitykset kuin Jaakobilla itsellään. Silti voimme tuskin kuvitella, että luovuttaessaan isänsä ruumiin lääkäreille Joosef olisi pyytänyt heiltä niitä samoja rukouksia ja menoja, jotka ovat tuolloin ehkä yleensä liittyneet palsamointiin Egyptissä. Sekä Jaakob että Joosef olivat uskon miehiä (Heprealaisille 11:21, 22). Vaikka Jehova ei ilmeisesti käskenyt säilyttämään Jaakobin jäännöksiä, siitä ei puhuta Raamatussa paheksuvasti. Jaakobin palsamoimista ei tarkoitettu esikuvaksi Israelin kansalle eikä kristilliselle seurakunnalle. Itse asiassa Jumalan sanassa ei ole mitään erityisiä palsamointia koskevia ohjeita. Raamatussa kerrotaan, että myös Joosef palsamoitiin Egyptissä, mutta sen jälkeen tuosta tavasta ei ole mainintoja (1. Mooseksen kirja 50:26).

Palestiinalaisista haudoista löydettyjen ihmisten jäännösten kehno tila osoittaa, ettei heprealaisilla ollut tapana palsamoida kuolleita; ainakaan ruumiita ei käsitelty niin että ne olisivat säilyneet pitkään. Esimerkiksi Lasarusta ei palsamoitu. Vaikka hänet olikin kääritty kankaaseen, hänen hautansa suulla olevan kiven pois vierittäminen herätti huolestusta. Koska Lasarus oli kuollut neljä päivää aiemmin, hänen sisarensa oli varma, että avattu hauta haisisi. (Johannes 11:38–44.)

Palsamoitiinko Jeesus Kristus? Evankeliumit eivät tue tällaista päätelmää. Tuohon aikaan juutalaisilla oli tapana valmistella ruumis hautaamista varten käyttämällä tuoksuyrttejä ja hyvänhajuisia öljyjä. Esimerkiksi Nikodemos antoi Jeesuksen ruumiin käsittelemiseen suuren määrän tuoksuyrttejä. (Johannes 19:38–42.) Miksi hän antoi niitä paljon? Kenties syvä rakkaus ja kunnioitus Jeesusta kohtaan on saanut hänet osoittamaan tällaista anteliaisuutta. Ei ole tarpeellista olettaa, että näiden tuoksuyrttien oli tarkoitus suojata ruumista mätänemiseltä.

Tulisiko kristityn vastustaa palsamointia? Realistisesti katsoen palsamointi on vain väistämättömän viivyttämistä. Tomua me olemme, ja tomuun me palaamme, kun kuolemme (1. Mooseksen kirja 3:19). Mutta kuinka pian hautajaiset pidetään kuoleman jälkeen? Jos sukulaiset ja ystävät tulevat pitkän matkan päästä ja haluavat nähdä ruumiin, se täytyy epäilemättä palsamoida jossain määrin.

Raamatulliset näkökohdat huomioon ottaen  ei siis ole syytä huoleen, jos ruumis on paikallisten vaatimusten mukaan palsamoitava tai jos sukulaiset toivovat sitä. Kuolleet ”eivät tiedä yhtään mitään” (Saarnaaja 9:5). Jos he ovat Jumalan muistissa, heidät herätetään eloon hänen lupaamaansa uuteen maailmaan (Job 14:13–15; Apostolien teot 24:15; 2. Pietarin kirje 3:13).

[Tekstiruutu/Kuva s. 31]

PALSAMOINTI ENNEN JA NYKYÄÄN

Muinaisessa Egyptissä se, miten ruumis palsamoitiin, riippui perheen asemasta. Varakas perhe olisi luultavasti valinnut seuraavanlaisen tavan:

Aivot kaivettiin ulos sierainten kautta metalli-instrumentilla, minkä jälkeen kallo käsiteltiin sopivilla aineilla. Seuraavaksi oli vuorossa kaikkien muiden sisäelinten paitsi sydämen ja munuaisten poistaminen. Jotta vatsaan oltaisiin päästy käsiksi, ruumiiseen täytyi tehdä viilto, mutta tätä pidettiin syntisenä. Egyptiläiset palsamoijat kiersivät tämän hankalan ongelman määräämällä tehtävään henkilön, jota sanottiin viiltäjäksi. Heti kun viilto oli tehty, hän pakeni, sillä tästä niin sanotusta rikoksesta oli rangaistuksena kirouksia ja kivittäminen.

Tyhjennetty vatsaontelo pestiin huolellisesti. Historioitsija Herodotos kirjoitti: ”Kun he sitten ovat täyttäneet vatsaontelon puhtaalla survotulla mirhamilla, kasialla ja muilla suitsutusaineilla, paitsi libanotos-nimisellä, he jälleen ompelevat sen kiinni.” (Historiateos.)

Seuraavaksi ruumiista poistettiin neste pitämällä sitä natronsuolassa 70 päivää. Sen jälkeen ruumis pestiin ja käärittiin taitavasti pellavaan. Pellavan päälle siveltiin sitten hartsia tai jotakin kumimaista ainetta, ja muumio pantiin upeasti koristeltuun, ihmisen muotoiseen puuarkkuun.

Nykyään ruumis voidaan palsamoida vain muutamassa tunnissa. Yleensä verisuonistoon sekä ja vatsa- ja rintaonteloon ruiskutetaan tarvittava määrä palsamointiliuosta. Vuosien mittaan on kehitetty ja käytetty monenlaisia liuoksia, mutta kustannus- ja turvallisuussyistä käytetään useimmiten formaldehydia.

[Kuva]

Kuningas Tutankhamonin kultainen arkku