Elämäkerta

Juurrutimme lastemme sydämeen rakkauden Jehovaa kohtaan

KERTONUT WERNER MATZEN

Vuosia sitten vanhin poikani, Hans Werner, antoi minulle Raamatun. Hän kirjoitti sen sisäkanteen: ”Rakas isä. Johtakoon Jehovan sana edelleen perhettämme elämän tiellä. Kiittäen, vanhin poikasi.” Ne, joilla on lapsia, ymmärtävät varmasti, että nämä sanat täyttivät sydämeni kiitollisuudella ja ilolla. En tuolloin aavistanutkaan, millaisia haasteita joutuisimme perheenä vielä kohtaamaan.

SYNNYIN vuonna 1924 Saksassa Halstenbekissä, joka sijaitsee noin 20 kilometrin päässä Hampurin satamakaupungista. Äitini ja isoisäni kasvattivat minut. Työskenneltyäni työkalusepän oppipoikana minut värvättiin vuonna 1942 Wehrmachtiin eli sotajoukkoihin. Se mitä koin toisen maailmansodan aikana taistellessani itärintamalla neuvostoliittolaisia vastaan, on liian kauheaa kerrottavaksi. Sairastuin lavantautiin, mutta saatuani hoitoa minut lähetettiin takaisin rintamalle. Tammikuussa 1945 olin Lódźissa Puolassa, missä haavoituin pahasti, ja minut vietiin sotasairaalaan. Olin yhä siellä, kun sota päättyi. Sairaalassa ja myöhemmin Neuengammen vankileirissä minulla oli aikaa mietiskellä asioita. Minua vaivasivat seuraavat kysymykset: Onko Jumala todella olemassa? Ja jos on, miksi hän sallii niin paljon julmuutta?

Pian sen jälkeen, kun minut vapautettiin vankileiristä, eli syyskuussa 1947, menin naimisiin Karlan kanssa. Olimme varttuneet samassa kaupungissa, mutta Karla oli  katolilainen, kun taas minä en ollut saanut minkäänlaista uskonnollista kasvatusta. Vihkipappimme ehdotti, että ainakin lukisimme Herran rukouksen yhdessä joka ilta. Teimme työtä käskettyä ymmärtämättä oikeastaan, mitä rukoilimme.

Vuotta myöhemmin syntyi Hans Werner. Samoihin aikoihin työtoverini Wilhelm Ahrens kertoi minulle Jehovan todistajista. Hän näytti minulle Raamatusta, että jonakin päivänä sodat loppuisivat (Psalmit 46:9). Syksyllä 1950 vihin elämäni Jehovalle ja kävin kasteella. Olin todella iloinen, kun vuotta myöhemmin myös rakas vaimoni kävi kasteella!

Lasten kasvattaminen kulkemaan Jehovan teitä

Luin Raamatusta, että Jehova on pannut avioliittojärjestelyn alulle (1. Mooseksen kirja 1:26–28; 2:22–24). Olin mukana, kun lapsemme – Hans Werner, Karl-Heinz, Michael, Gabriele ja Thomas – tulivat maailmaan, ja se vahvisti päätöstäni olla hyvä aviomies ja isä. Karla ja minä olimme haltioissamme jokaisen lapsemme syntymästä.

Vuonna 1953 Nürnbergissä pidetty Jehovan todistajien konventti oli perheellemme tärkeä tapahtuma. Perjantai-iltapäivällä puhuja sanoi puheessa ”Lasten kasvattaminen uuden maailman yhteiskunnassa” jotakin, mitä emme koskaan unohda: ”Paras perintö, minkä voimme lapsillemme antaa, on halu olla Jumalan palvelijoita.” Jehovan avulla Karla ja minä halusimme antaa juuri sellaisen perinnön. Mutta miten?

Ensinnäkin otimme tavaksi rukoilla yhdessä perheenä joka päivä. Tämä juurrutti lasten mieliin rukouksen tärkeyden. Jokainen lapsemme oppi jo varhain, että pidimme aina rukouksen ennen ateriaa. Jo aivan pieninä he heti tuttipullonsa nähtyään painoivat pienen päänsä alas ja liittivät pikkuruiset kätensä yhteen. Kerran meidät kutsuttiin vaimoni sukulaisen häihin. Vaimoni sukulaiset eivät ole Jehovan todistajia. Vihkimisen jälkeen morsiamen vanhemmat pyysivät häävieraat kotiinsa ja tarjosivat vähän syötävää. Kaikki halusivat alkaa syödä saman tien, mutta viisivuotiaan Karl-Heinzin mielestä se ei ollut sopivaa. ”Ensin rukous”, hän sanoi. Vieraat katsoivat häneen, sitten meihin ja lopulta isäntään. Välttääksemme kiusaantuneen tunnelman minä tarjouduin pitämään rukouksen kiitokseksi ruoasta, ja isäntä suostui.

Tapaus toi mieleeni Jeesuksen sanat: ”Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut ylistystä.” (Matteus 21:16.) Olemme varmoja  siitä, että säännölliset, hartaat rukouksemme auttoivat lapsia pitämään Jehovaa rakkaudellisena taivaallisena Isänään.

Vastuumme Jehovalle

Lasten opettaminen rakastamaan Jumalaa vaatii myös hänen Sanansa säännöllistä tutkimista ja lukemista. Tämän vuoksi meillä oli perhetutkistelu joka viikko, useimmiten maanantai-iltaisin. Koska vanhimmalla ja nuorimmalla lapsellamme on yhdeksän vuotta ikäeroa, lapsilla oli hyvin erilaiset tarpeet, joten emme voineet aina käydä läpi samaa aineistoa kaikkien kanssa.

Esimerkiksi esikouluikäisille lapsille opetimme lähinnä perusasioita. Karla käsitteli heidän kanssaan vain yhden raamatunkohdan tai käytti raamatullisissa julkaisuissa olevia kuvia. Minulla on yhä lämpimiä muistoja siitä, miten heräsin aikaisin aamulla, kun pienemmät lapsemme kiipesivät sänkyymme näyttämään meille lempikuviaan kirjasta The New World (Uusi maailma) *.

Karlalla oli kyky opettaa kärsivällisesti lapsille, miten monia syitä meillä kaikilla on rakastaa Jehovaa. Se saattaa kuulostaa yksinkertaiselta ja mutkattomalta, mutta itse asiassa se oli fyysisesti ja henkisesti Karlalle ja minulle melkein kokopäiväinen työ. Emme kuitenkaan luovuttaneet. Halusimme juurruttaa nämä asiat lasten nuoriin sydämiin ennen kuin sellaiset ihmiset, jotka eivät tunteneet Jehovaa, alkaisivat vaikuttaa heihin. Sen vuoksi pidimme kiinni siitä, että lapsemme olivat mukana perhetutkistelussa heti siitä lähtien, kun he oppivat istumaan.

Huomasimme Karlan kanssa, miten tärkeää meidän vanhempina oli antaa oikea esimerkki lapsillemme palvonnassa. Olimmepa sitten syömässä, kävelyllä tai tekemässä puutarhatöitä, yritimme lujittaa kunkin lapsen suhdetta Jehovaan (5. Mooseksen kirja 6:6, 7). Pidimme huolen siitä, että jokaisella lapsellamme oli pienestä saakka oma Raamattu. Lisäksi kun lehdet tulivat, kirjoitin kunkin perheenjäsenen nimen hänen omaan lehteensä. Näin lapset oppivat tunnistamaan itselleen kuuluvan kirjallisuuden. Saimme idean antaa lapsille tehtäväksi lukea joitakin Herätkää!-lehden kirjoituksia. Sunnuntaina lounaan jälkeen he selittivät meille, miten he olivat ymmärtäneet aineiston.

Tarvittavan huomion antaminen lapsille

Kaikki ei tietenkään aina sujunut kitkattomasti. Lasten kasvaessa huomasimme, että jos halusimme juurruttaa rakkauden heidän sydämiinsä, meidän piti saada selville, mitä siellä jo oli. Se vaati sitä, että kuuntelimme heitä. Joskus lapset eivät olleet tyytyväisiä johonkin asiaan, joten Karlalla ja minulla oli tapana istua alas ja puhua heidän kanssaan asiat selviksi. Päätimme käyttää tähän tarkoitukseen ylimääräisen puolituntisen perhetutkistelun päätteeksi. Jokainen sai kertoa avoimesti, mitä hänellä oli mielessään.

Esimerkiksi nuorimmista lapsistamme, Thomasista ja Gabrielesta, tuntui, että me suosimme heidän vanhinta veljeään. Kerran he sanoivat suoraan: ”Isä, meistä tuntuu, että te annatte äidin kanssa Hans Wernerin aina tehdä mitä hän tahtoo.” Ensin en ollut uskoa korviani. Mutta kun pohdimme asiaa puolueettomasti, Karlan ja minun täytyi myöntää, että lasten väitteessä oli perää. Aloimme siis ponnistella enemmän siinä, että kohtelisimme kaikkia lapsia samalla tavalla.

Joskus rankaisin lapsia hätäisesti ja epäoikeudenmukaisesti. Sellaisissa tilanteissa meidän vanhempina täytyi oppia pyytämään anteeksi. Sen jälkeen lähestyimme Jehovaa rukouksessa. Oli tärkeää, että lapset näkivät isänsä olevan valmis pyytämään anteeksi niin Jehovalta kuin heiltäkin, omilta lapsiltaan. Tuloksena oli, että meillä oli lämpimät ja hyvät välit. He sanoivat meille usein, että olimme heidän parhaita ystäviään. Se teki meidät hyvin onnellisiksi.

 Työnteko perheenä edistää ykseyttä. Tämän vuoksi kaikilla oli vakituiset kotityönsä. Hans Wernerin tehtävänä oli käydä ostoksilla kerran viikossa. Yleensä hänelle annettiin sitä varten ostoslista ja lisäksi rahaa. Eräällä viikolla emme kuitenkaan antaneetkaan hänelle listaa emmekä rahaa. Hän kysyi niitä äidiltään, ja tämä kertoi hänelle, ettei meillä ollut yhtään rahaa. Lapset alkoivat kuiskutella keskenään, ja sitten kukin haki säästölippaansa ja tyhjensi sen sisällön pöydälle. ”Äiti, nyt voimme mennä kauppaan!” he huudahtivat. Lapset oppivat tosiaan tulemaan avuksi vaikeissa tilanteissa, ja tämä lähensi perhettä entisestäänkin.

Ajan mittaan pojat alkoivat kiinnostua tytöistä. Thomas esimerkiksi ihastui kovasti erääseen 16-vuotiaaseen todistajatyttöön. Selitin hänelle, että jos hän oli tosissaan tytön suhteen, hänen täytyi olla valmis menemään hänen kanssaan naimisiin ja ottamaan itselleen vastuu vaimosta ja lapsista. Thomas tajusi, ettei hän ollut valmis menemään naimisiin, koska hän oli vasta 18-vuotias.

Edistyminen perheenä

Kun lapset olivat vielä pieniä, he liittyivät yksi toisensa jälkeen teokraattiseen palveluskouluun. Kuuntelimme tarkkaavaisina heidän harjoituspuheitaan, ja meitä rohkaisi se, että näimme heidän rakastavan sydämestään Jumalaa. Kierros- ja piirivalvojat, jotka silloin tällöin vierailivat luonamme, kertoivat kokemuksia omasta elämästään tai lukivat meille Raamattua. Nämä miehet ja heidän vaimonsa auttoivat kehittämään perheenjäsentemme sydämissä rakkauden kokoaikaista palvelusta kohtaan.

Odotimme innokkaasti konventteja. Ne olivat avainasemassa, kun pyrimme juurruttamaan lapsiimme halun olla Jumalan palvelijoita. Rintamainoskortin kiinnittäminen ennen konventtipaikalle matkustamista oli lasten mielestä huippuhetki. Olimme liikuttuneita, kun Hans Werner meni kasteelle kymmenvuotiaana. Monien mielestä hän oli liian nuori vihkiytymään Jehovalle, mutta 50-vuotiaana hän kertoi minulle, miten kiitollinen hän oli siitä, että hän oli palvellut Jehovaa 40 vuotta.

Osoitimme lapsillemme, että henkilökohtainen suhde Jehovaan on tärkeä, muttemme hoputtaneet heitä vihkiytymään. Olimme kuitenkin iloisia, kun muutkin lapset edistyivät omaa tahtiaan niin, että he saattoivat mennä kasteelle.

Opimme heittämään taakkamme Jehovalle

Ilomme oli rajaton, kun Hans Werner vuonna 1971 valmistui Vartiotornin raamattukoulu Gileadin 51. kurssilta ja sai määräyksen lähetystyöntekijäksi Espanjaan. Yksi kerrallaan toisetkin lapsemme olivat jonkin aikaa kokoaikaisessa palveluksessa, mistä me vanhempina olimme  hyvin onnellisia. Noihin aikoihin Hans Werner antoi minulle kirjoituksen alussa mainitun Raamatun. Tuntui, että perheemme oli täydellisen onnellinen.

Sitten saimme huomata, että meidän täytyi pitää entistä lujemmin kiinni Jehovasta. Jotkut aikuisista lapsistamme joutuivat nimittäin kohtaamaan ongelmia, jotka koettelivat vakavasti heidän uskoaan. Esimerkiksi rakas tyttäremme Gabriele joutui kokemaan kovia. Vuonna 1976 hän meni naimisiin, mutta hänen miehensä Lothar sairastui pian häiden jälkeen. Hän heikkeni heikkenemistään, ja Gabriele hoiti häntä, kunnes hän kuoli. Se, että näimme terveen perheenjäsenen sairastuvan ja kuolevan, muistutti meitä siitä, miten paljon tarvitsemme Jehovan hellää huolenpitoa (Jesaja 33:2).

Tehtäviä Jehovan järjestössä

Kun minut vuonna 1955 nimitettiin seurakunnanpalvelijaksi (nykyään esivalvoja), en tuntenut olevani valmis sellaiseen vastuuseen. Tehtävää oli paljon, ja ainoa keino selvitä kaikesta oli nousta joinakin aamuina ylös jo neljältä. Sain paljon tukea vaimoltani ja lapsilta, ja he pitivät huolen siitä, ettei minua häiritty iltaisin, jos minulla oli vielä asioita hoidettavana.

Vietimme kuitenkin mahdollisimman paljon vapaa-aikaa yhdessä perheenä. Joskus työnantajani lainasi minulle autoaan, niin että saatoin viedä perheen retkelle. Lapset nauttivat siitä, kun tutkimme Vartiotornia metsässä. Kävimme myös patikoimassa yhdessä, ja toisinaan kun kävelimme metsässä, muut lauloivat minun säestäessäni heitä huuliharpulla.

Vuonna 1978 minut nimitettiin kierrosvalvojan (matkustavan sananpalvelijan) sijaiseksi. Tunsin itseni lannistuneeksi ja rukoilin: ”Jehova, minusta tuntuu, etten pysty siihen. Mutta jos haluat, että yritän, teen parhaani.” Kaksi vuotta myöhemmin, 54-vuotiaana, siirsin pienen yritykseni nuorimmalle pojallemme Thomasille.

Kaikki lapsemme olivat aikuisia, joten Karlalla ja minulla oli tilaisuus tehdä enemmän Jehovan palveluksessa. Samana vuonna minut nimitettiin kierrosvalvojaksi ja määrättiin palvelemaan osassa Hampuria ja koko Schleswig-Holsteinissa. Koska meillä oli kokemusta lasten kasvattamisesta, ymmärsimme erityisesti vanhempia ja lapsia. Monet veljet kutsuivat meitä kierrosvanhemmikseen.

Oltuaan kanssani kymmenen vuotta kierrostyössä Karla joutui leikkaukseen. Samana vuonna lääkärit saivat selville, että minulla oli aivokasvain. Tuolloin lopetin kierrostyön, ja minulle tehtiin aivoleikkaus. Kului kolme vuotta, ennen kuin pystyin jälleen toimimaan kierrosvalvojan sijaisena. Karla ja minä olemme nyt yli 70-vuotiaita, emmekä ole enää matkatyössä. Jehova auttoi meitä näkemään, että ei ollut mitään syytä yrittää väkisin pysyä tehtävässä, josta en enää pystynyt suoriutumaan.

Kun katsomme ajassa taaksepäin, olemme Karlan kanssa kiitollisia Jehovalle siitä, että hän on auttanut meitä juurruttamaan lastemme sydämeen rakkauden totuutta kohtaan (Sananlaskut 22:6). Jehova on läpi vuosien opastanut ja valmentanut meitä ja auttanut meitä kantamaan vastuumme. Vaikka olemmekin ehkä vanhoja ja heikkoja, rakkautemme Jehovaan on yhtä nuori ja yhtä elävä kuin aina. (Roomalaisille 12:10, 11.)

[Alaviite]

[Kuva s. 26]

Perheemme kävelemässä Elben varrella Hampurissa vuonna 1965

[Kuva s. 28]

Osa perheestämme Berliinin kansainvälisessä konventissa vuonna 1998

[Kuva s. 29]

Vaimoni Karlan kanssa