Elämäkerta

Jumalisen antaumuksen harjoittaminen on ollut palkitsevaa

KERTONUT WILLIAM AIHINORIA

Heräsin keskellä yötä isän jo tutuksi käyneeseen vaikerrukseen. Hän kieriskeli lattialla vatsaansa pidellen. Äiti, isosiskoni ja minä keräännyimme hänen ympärilleen. Kun kipu tuntui hellittävän, hän nousi istumaan, huokaisi ja sanoi: ”Vain Jehovan todistajilla on rauha tämän maan päällä.” Se oli kummallinen huomautus, mutta se teki minuun syvän vaikutuksen, koska en ollut koskaan aikaisemmin kuullut Jehovan todistajista. Tuumin, mitä hän mahtoi tarkoittaa.

TÄMÄ tapahtui vuonna 1953, jolloin olin kuusivuotias. Kuuluin moniavioiseen perhekuntaan, ja asuimme maaseudulla Ewossan kylässä Nigerian keskilännessä. Olin toinen lapsi mutta ensimmäinen poika perheessämme, joka lopulta käsitti isän 3 vaimoa ja 13 lasta. Asuimme yhdessä isoisän olkikattoisessa nelihuoneisessa savimajassa. Talouteemme kuuluivat myös isoäiti sekä isän kolme veljeä perheineen.

Nuoruuteni oli onnetonta aikaa. Suurimpana syynä siihen oli isän huono terveys. Hänellä oli kroonisia vatsakipuja, jotka jatkuivat aina hänen vuosia myöhemmin tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Hänen tuntemattomaan sairauteensa ei tehonnut mikään lääkärinhoito, mihin afrikkalaisella talonpoikaisperheellä oli varaa, ei sen enempää yrtteihin perustuva kuin tavanomainenkaan. Itkimme monta yötä isän vierellä hänen kieriskellessään lattialla tuskissaan kukonlauluun asti. Isä lähti usein äidin kanssa matkoille etsimään  parannuskeinoa sairauteensa, ja jätti minut ja sisarukseni isoäidin hoiviin.

Perheemme eli jamssin, maniokin ja koolapähkinöiden viljelyllä ja myynnillä. Täydensimme niukkoja tulojamme myös juoksuttamalla jonkin verran kautsua. Pääasiallinen ravintomme oli jamssi. Söimme sitä aamulla, survoimme sitä iltapäiväksi, ja nautimme sitä taas illalla. Paistetut banaanit toivat silloin tällöin pientä vaihtelua ruokavalioomme.

Esi-isien palvonta kuului keskeisenä osana elämäämme. Perhe vei ruokaa esi-isille värikkäillä näkinkengillä koristeltujen keppien eteen. Isä palvoi myös epäjumalaa pitääkseen loitolla pahat henget ja noidat.

Kun olin viiden vanha, muutimme tilapäisesti kylästämme reilun kymmenen kilometrin päähän eräänlaiselle yhteismaatilalle. Siellä isä sairastui medinamadon aiheuttamaan tautiin, mikä lisäsi hänen kärsimyksiään hänen vatsavaivojensa ohella. Hän ei pystynyt tekemään työtä päivisin, ja vatsakivut piinasivat häntä öisin. Minulle taas hietakirppu aiheutti eräänlaisen kuumetaudin. Sen vuoksi jouduimme elämään suurperheeltämme tulevilla almuilla. Jottemme olisi kuolleet sinne kurjuuteen, muutimme takaisin kyläämme Ewossaan. Isä halusi, että minusta, hänen esikoispojastaan, tulisi enemmän kuin vain hädin tuskin toimeentuleva maanviljelijä. Hänestä tuntui, että voisin hyvän koulutuksen avulla kohottaa perheen elintasoa ja kasvattaa sisarukseni.

Kosketus eri uskontoihin

Palattuamme omaan kyläämme saatoin aloittaa koulunkäynnin. Samalla tulin kosketuksiin kristikunnan uskontojen kanssa. 1950-luvulla ei länsimaista koulutusta voinut juuri erottaa siirtomaaherrojen uskonnosta. Koska kävin katolista alakoulua, minun täytyi olla roomalaiskatolinen.

Vuonna 1966, jolloin täytin 19, pääsin baptistien oppikouluun, joka sijaitsi Ewohinmin kaupungissa vajaan kymmenen kilometrin päässä Ewossasta. Siellä uskonnonopetukseni muuttui. Koska kävin nyt protestanttista koulua, katoliset papit eivät antaneet minun osallistua sunnuntain messuun.

Ollessani tässä baptistikoulussa tulin ensi kertaa kosketuksiin Raamatun kanssa. Vaikka kävinkin edelleen katolisessa kirkossa, luin itsekseni Raamattua aina sunnuntaisin katolisten kirkonmenojen jälkeen. Jeesuksen Kristuksen opetukset kiehtoivat minua ja synnyttivät minussa halun elää mielekästä jumalisen antaumuksen täyttämää elämää. Mitä enemmän luin Raamattua, sitä enemmän minua inhotti joidenkin uskonnollisten johtajien tekopyhyys ja monien maallikoiden moraaliton elämäntapa. Se mitä näin kristityiksi tunnustautuvien keskuudessa, erosi niin paljon siitä, mitä Jeesus ja hänen opetuslapsensa olivat opettaneet ja tehneet.

Muutamat tapaukset järkyttivät minua erityisesti. Erään kerran kun menin katekeetan kauppaan ostamaan rukousnauhaa, näin amuletin roikkuvan kaupan ovenpielessä. Erään toisen kerran baptistikoulun rehtori ahdisteli minua. Jälkeenpäin sain tietää, että hän oli homoseksualisti ja oli käyttänyt hyväksi toisia. Tämä kaikki sai minut pohtimaan, hyväksyykö Jumala uskonnot, joiden jäseniä tai edes johtajia ei pidetä vastuullisina räikeistä synneistä.

 Vaihdan uskontoa

Rakastin kuitenkin sitä, mitä luin Raamatusta, ja päätin jatkaa sen lukemista. Silloin aloin muistella sitä, mitä isä oli sanonut viitisentoista vuotta aiemmin: ”Vain Jehovan todistajilla on rauha tämän maan päällä.” Mutta olin epäileväinen, koska todistajanuoria pilkattiin koulussani ja välillä jopa rangaistiin, koska he eivät ottaneet osaa aamuhartauksiin. Sitä paitsi jotkin heidän uskonkäsityksistään tuntuivat oudoilta. Minusta oli esimerkiksi vaikea uskoa, että taivaaseen menisi vain 144000 ihmistä (Ilmestys 14:3). Koska halusin taivaaseen, mietin, eikö tämä määrä ollut täyttynyt jo ennen syntymääni.

Todistajien käytös ja asenne oli silmiinpistävän erilaista. He eivät sekaantuneet koulun muiden nuorten moraalittomiin ja väkivaltaisiin toimiin. Minusta he olivat todella erossa maailmasta, niin kuin olin Raamatusta lukenut, että tosi uskontoa harjoittavien pitäisikin olla (Johannes 17:14–16; Jaakobin kirje 1:27).

Päätin ottaa lisää selvää asiasta. Syyskuussa 1969 sain hankittua kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Seuraavassa kuussa eräs tienraivaaja eli Jehovan todistajien kokoaikainen sananpalvelija alkoi tutkia kanssani. Ensimmäisen tutkistelukertani innoittamana aloin lukea Totuus-kirjaa lauantai-iltana, ja pääsin loppuun seuraavaan iltapäivään mennessä. Aloin heti kertoa opiskelutovereilleni niistä ihmeellisistä asioista, joista olin lukenut. Opiskelijat ja opettajat luulivat, että olin sekoamassa uuden uskoni vuoksi. Mutta minä tiesin, etten ollut tulossa hulluksi. (Apostolien teot 26:24.)

Uutiset siitä, että saarnasin uutta uskontoa, kantautuivat vanhemmilleni. He pyysivät minua palaamaan heti kotiin, jotta he voisivat ottaa selvää, mikä minulla oli ongelmana. En voinut kysyä keneltäkään neuvoa, koska kaikki todistajat olivat menneet piirikonventtiin Ileshaan. Kotiin palattuani äitini ja muut sukulaiset pommittivat minua kysymyksillään ja kriittisillä kommenteillaan. Yritin parhaani mukaan puolustaa sitä, mitä olin oppinut Raamatusta (1. Pietarin kirje 3:15).

Yritettyään turhaan todistaa, että Jehovan  todistajat ovat vääriä opettajia, setäni kokeili toisenlaista lähestymistapaa. Hän vetosi minuun: ”Muista, että sinä menit kouluun saamaan koulutusta. Jos jätät opintosi ja lähdet saarnaamaan, et valmistu koskaan. Käy ensin koulu loppuun ja liity tähän uuteen uskontoon vasta sitten.” Se tuntui silloin järkevältä, joten lakkasin tutkimasta todistajien kanssa.

Joulukuussa 1970, heti valmistumiseni jälkeen, menin suoraan valtakunnansalille, ja olen siitä pitäen käynyt Jehovan todistajien kokouksissa. Menin kasteelle Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi 30. elokuuta 1971. Se kuohutti paitsi vanhempiani myös koko yhdyskuntaa. He sanoivat, että olin tuottanut heille pettymyksen, koska olin ensimmäinen henkilö koko Ewossan seudulta, joka oli saanut valtion stipendin. Monilla oli suuria odotuksia minun suhteeni. He toivoivat, että käyttäisin koulutustani yhteisömme kehittämiseen.

Seurauksia uskonnon vaihtamisesta

Perheeni ja yhdyskunnan vanhimmat lähettivät luokseni valtuuskunnan, joka yritti taivutella minua luopumaan uskostani. Heidän yrityksiinsä sisältyi kirouksia. ”Jos et lähde tästä uskonnosta”, he sanoivat, ”niin tulevaisuutesi on tuhoon tuomittu. Et saa työpaikkaa. Et tule rakentamaan omaa taloa. Et voi mennä naimisiin etkä kasvattaa perhettä.”

Heidän pahaenteisistä ennustuksistaan huolimatta sain kymmenen kuukauden kuluttua valmistumisestani opettajanpaikan. Lokakuussa 1972 avioiduin rakkaan vaimoni Veronican kanssa. Myöhemmin valtio koulutti minut edistämään maatalouden laajentamista. Ostin ensimmäisen autoni ja aloin rakentaa taloamme. Marraskuun 5. päivänä 1973 syntyi ensimmäinen tyttäremme Victory, ja seuraavina vuosina saimme myös Lydian, Wilfredin ja Joanin. Nuorin lapsemme Micah syntyi vuonna 1986. He kaikki ovat osoittautuneet rakkaiksi lapsiksi, perinnöksi Jehovalta (Psalmit 127:3).

Ajatellessani elämääni voin sanoa, että vaikka yhteisömme toivotti minulle kaikenlaista pahaa, minun on käynyt hyvin. Siksi annoinkin ensimmäisen tyttäreni nimeksi Victory, ’voitto’. Sain hiljattain yhdyskunnalta kirjeen, jossa sanottiin: ”Haluaisimme kovasti sinun palaavan kotiin ja osallistuvan kanssamme yhteisömme kehittämiseen, koska Jumala siunaa sinua.”

Lasten kasvattaminen jumalisesti

Vaimoni ja minä tiesimme, ettemme voisi huolehtia Jumalalta tulevasta vastuustamme kasvattaa lapsiamme ja samalla tavoitella aineellisia rikkauksia. Niinpä olemme opetelleet tyytymään yksinkertaiseen elämään. Haluamme elää mieluummin tällä tavoin kuin nähdä toisenlaisesta elämäntavasta koituvat seuraukset.

Täällä päin on tavallista, että samassa rakennuksessa asuu useita perheitä, joilla on muun muassa yhteinen kylpyhuone ja keittiö. Olemme onneksemme voineet vuokrata aina vain oman perheemme käyttöön tarkoitetun asunnon siinä kaupungissa, mihin minut kulloinkin on valtion toimesta siirretty. Tällaiset asunnot ovat tosin olleet kalliimpia, mutta niiden ansiosta lapsemme ovat olleet vähemmän alttiita epäterveille vaikutteille. Kiitän Jehovaa siitä, että pystyimme vuosien varrella kasvattamaan lapsemme hengellisesti terveessä ympäristössä.

Vaimoni on lisäksi jäänyt kotiin voidakseen viettää aikaa lastemme kanssa ja huolehtia heistä. Kun tulen työstä, pyrimme tekemään asioita yhdessä perheenä. Teemme kaiken ryhmänä. Siihen sisältyy Raamatun tutkiminen perheenä, seurakunnan kokouksiin valmistautuminen ja niissä käyminen, kristilliseen sananpalvelukseen osallistuminen sekä sosiaalinen kanssakäyminen toisten kanssa.

Olemme yrittäneet noudattaa 5. Mooseksen kirjan 6:6, 7:ssä olevaa neuvoa, jossa vanhempia kehotetaan opettamaan lapsiaan paitsi kotona myös joka tilanteessa. Tämä on saanut lapset etsimään ystäviä seurakunnan sisäpuolelta, ei ulkopuolelta. He ovat  oppineet esimerkkimme avulla valvomaan seuraansa, koska Veronica ja minä emme vietä kovinkaan paljon aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole samoja uskonkäsityksiä kuin meillä. (Sananlaskut 13:20; 1. Korinttilaisille 15:33.)

Meidän ohjauksemme ja opetuksemme ei tietenkään ole ollut ainoa lastemme elämään myönteisesti vaikuttava tekijä. Kotimme ovet ovat aina olleet ja ovat edelleen avoinna innokkaille kristityille, joista monet ovat Jehovan todistajien matkavalvojia. Aika, jonka nämä kypsät kristityt ovat viettäneet perheemme parissa, on suonut lapsillemme mahdollisuuden tarkkailla heidän uhrautuvaa elämäntapaansa ja oppia siitä. Se on antanut lisäpontta opetuksellemme, ja lapset ovat omaksuneet Raamatun totuuden.

Jumalisen antaumuksen palkintoja

Tällä hetkellä vaimoni ja minä sekä neljä lapsistamme on kokoaikaisessa palveluksessa. Aloitin tienraivauksen meistä ensimmäisenä vuonna 1973. Vuosien varrella minun on täytynyt aika ajoin keskeyttää kokoaikainen palvelukseni taloudellisista syistä. Minulla on myös silloin tällöin ollut etu opettaa Valtakunnan palveluskoulussa, jossa valmennetaan Jehovan todistajien kristittyjä valvojia. Tällä hetkellä saan palvella sairaalayhteyskomiteassa sekä toimia Uhonmoran kaupunginvalvojana.

Kaksi vanhinta tytärtäni, Victory ja Lydia, ovat kumpikin onnellisesti naimisissa erinomaisten kristittyjen vanhinten kanssa. He ja heidän miehensä palvelevat Jehovan todistajien haaratoimiston jäseninä Igiedumassa Nigeriassa. Vanhin poikamme Wilfred palvelee avustavana palvelijana, ja kuopuksemme, Micah, aika ajoin osa-aikaisena tienraivaajana. Joan päätti opintonsa vuonna 1997 ja aloitti vakituisen tienraivauspalveluksen.

Antoisimpia kokemuksia elämässäni on ollut toisten auttaminen palvelemaan Jehova Jumalaa. Näihin kuuluvat jotkut suurperheeni jäsenet. Isäni yritti palvella Jehovaa, mutta moniavioisuus pidätteli häntä. Olen nuoruudestani lähtien rakastanut ihmisiä. Kun näen toisten kärsivän, omat ongelmani tuntuvat vähäisemmiltä. Ehkä toiset näkevät, että haluan vilpittömästi auttaa heitä, ja sen vuoksi heidän on helpompi puhua minulle.

Yksi niistä, joita olen auttanut tuntemaan Jumalan tarkoituksia, on muuan vuoteenoma nuori mies. Hän oli työssä sähkölaitoksessa ja sai siellä hirvittävän sähköiskun, joka halvaannutti hänet rinnasta alaspäin. Hän alkoi tutkia Raamattua ja omaksui vähitellen oppimaansa. Hänet kastettiin 14. lokakuuta 1995 joessa lähellä kotiamme, ja se oli ensimmäinen kerta 15 vuoteen, kun hän oli poissa vuoteestaan. Hän sanoi, että se oli hänen elämänsä onnellisin päivä. Hän on nyt avustava palvelija seurakunnassa.

Täytyy sanoa, etten kadu yhtään sitä, että kolmisenkymmentä vuotta sitten tein valinnan palvella Jehovaa hänen yksimielisen, vihkiytyneen kansansa kanssa. Olen nähnyt sen keskuudessa todellista, toimivaa rakkautta. Vaikka Jehova ei olisikaan luvannut palkita uskollisia palvelijoitaan ikuisella elämällä, haluaisin silti elää jumalista antaumusta osoittaen (1. Timoteukselle 6:6; Heprealaisille 11:6). Se on antanut suunnan elämälleni ja tehnyt siitä vakaampaa sekä tuottanut iloa, tyydytystä ja onnellisuutta minulle ja perheelleni.

[Kuva s. 25]

Vaimoni ja lasteni kanssa vuonna 1990

[Kuva s. 26]

Vaimoni, lasteni ja kahden vävyni kanssa