Rooman historian eräs opetus

”JOS olen ihmisten tavoin taistellut petojen kanssa Efesoksessa...” Jotkut uskovat näiden 1. Korinttilaiskirjeen 15:32:n sanojen merkitsevän sitä, että apostoli Paavali tuomittiin taistelemaan roomalaisella areenalla. Olipa asia miten tahansa, kuolemaan johtaneet taistelut areenoilla olivat tuohon aikaan yleisiä. Mitä historia kertoo areenoista ja siitä, mitä niillä tapahtui?

Kristittyinä haluamme mukauttaa omantuntomme Jehovan ajattelutapaan, mikä voi auttaa meitä tekemään päätöksiä nykyviihteen suhteen. Se, mitä Jumala ajattelee väkivallasta, heijastuu muun muassa seuraavista sanoista: ”Älä kadehdi väkivallan miestä äläkä valitse mitään hänen teistään.” (Sananlaskut 3:31.) Varhaiskristityt tiesivät tämän neuvon, ja he saattoivat noudattaa sitä, kun monet heidän ympärillään innostuivat roomalaisista gladiaattoritaisteluista. Tarkastelehan noita muinaisia tapahtumia ja mieti samalla, mikä selvä opetus tässä on nykykristityille.

 Kaksi aseistautunutta gladiaattoria kohtaavat roomalaisella areenalla. Ensimmäisten miekaniskujen osuessa kilpeen kiihtynyt yleisö alkaa kannustaa suosikkejaan raivoisasti. Gladiaattorit taistelevat henkensä edestä. Pian toinen on niin pahoin haavoittunut, ettei kykene jatkamaan. Hän heittää aseensa maahan ja polvistuu tappion tunnustamisen ja armon anomisen merkiksi. Meteli voimistuu voimistumistaan. Jotkut katsojat pyytävät hänelle armoa, toiset vaativat hänen kuolemaansa. Kaikkien katseet kohdistuvat keisariin. Hän voi yleisön mielenliikkeiden perusteella joko vapauttaa hävinneen taistelijan tai tuomita hänet kuolemaan kääntämällä peukalonsa alaspäin.

Roomalaiset rakastivat gladiaattorinäytöksiä. Voi tuntua yllättävältä, että aluksi tällaisia taisteluja järjestettiin tärkeiden henkilöiden hautajaisissa. Gladiaattoritaistelujen uskotaan juontavan juurensa ihmisuhrien uhraamisesta, mikä oli tapana oskien ja samnilaisten keskuudessa, jotka asuivat nykyisenä Keski-Italiana tunnetulla alueella. Uhreilla haluttiin lepyttää kuolleiden henkiä. Taistelusta käytettiin nimitystä munus eli ’lahja’. Ensimmäinen muistiinmerkintä Roomassa järjestetyistä taisteluista on vuodelta 264 eaa., jolloin kolme gladiaattoriparia taisteli härkämarkkinoilla. Marcus Aemilius Lepiduksen hautajaisissa käytiin 22 kaksintaistelua. Publius Liciniuksen hautajaisissa kohtasi 60 paria. Vuonna 65 eaa. Julius Caesar lähetti areenalle 320 paria.

”Ylimysten hautajaisia käytettiin poliittisten tarkoitusperien ajamiseen”, sanoo historioitsija Keith Hopkins. ”Myös hautajaistaisteluilla oli poliittisia vivahteita – –, koska ne olivat niin suosittuja äänestävien kansalaisten keskuudessa. Gladiaattoritaistelujen muuttuminen entistä loisteliaammiksi johtui tosiaankin suurelta osin kunnianhimoisten ylimysten poliittisesta kilpailusta.” Augustuksen hallituskauteen mennessä (27 eaa. – 14 ya.) munuksista oli tullut avokätisiä lahjoja, joita valtion rikkaat virkamiehet antoivat kansan huvitukseksi edistääkseen poliittista uraansa.

Gladiaattorit ja heidän valmennuksensa

Keitä gladiaattorit sitten olivat? He saattoivat olla orjia, kuolemaan tuomittuja rikollisia, sotavankeja tai vapaita miehiä, joita jännitys tai kuuluisuuden ja rikastumisen toivo veti puoleensa. Kaikki saivat valmennusta vankilamaisissa kouluissa. Eräs roomalaisten sirkushuveja käsittelevä kirja kertoo valmennettavista gladiaattoreista: ”He olivat vartijoiden jatkuvassa valvonnassa, ja heillä oli kova kuri ja äärimmäisen tiukat säännöt, joihin sisältyi erityisen ankaria rangaistuksia – –. Tällainen kohtelu johti usein itsemurhiin ja kapinoihin.” (Giochi e spettacoli.) Rooman suurimmassa gladiaattorikoulussa sellejä riitti ainakin tuhannelle asukille. Jokainen oli erikoistunut johonkin taistelutyyliin. Joillakuilla oli suojuksia, kilpi ja miekka, toisilla verkko ja kolmikärki. Jotkut olivat harjaantuneet taistelemaan eläimiä vastaan suosituissa metsästysesityksissä. Olisiko Paavali voinut viitata juuri tällaiseen esitykseen?

Taistelujen järjestäjät saattoivat kääntyä välittäjien puoleen, jotka värväsivät ja valmensivat gladiaattoreiksi 17–18-vuotiaita nuorukaisia. Ihmiskauppa oli suurta liiketoimintaa. Eräässä poikkeuksellisessa esityksessä, jonka Trajanus järjesti juhlistaakseen erästä sotavoittoa, kamppaili 10000 gladiaattoria ja 11000 eläintä.

 Päivä areenalla

Aamupäivisin areena oli omistettu metsästysesityksille. Areenalle voitiin pakottaa kaikenlaisia eläimiä. Yleisölle oli mieleen erityisesti härän ja karhun yhdistelmä. Ne kahlittiin usein yhteen, jolloin ne taistelivat, kunnes jompikumpi kuoli. Sitten metsästäjä surmasi jäljelle jääneen. Oli suosittua taisteluttaa myös leijonia tiikereitä vastaan ja norsuja karhuja vastaan. Metsästäjät esittelivät taitojaan surmaamalla eksoottisia eläimiä, joita tuotiin kustannuksia säästämättä valtakunnan joka kolkalta, muun muassa leopardeja, sarvikuonoja, virtahepoja, kirahveja, hyeenoita, kameleita, susia, villisikoja ja antilooppeja.

Lavasteet tekivät metsästysesityksistä unohtumattomia. Kivet, lammikot ja puut loivat näyttämölle metsämaiseman. Joillekin areenoille eläimet ilmestyivät kuin tyhjästä maanalaisten hissien ja lattialuukkujen avulla. Eläinten ennalta-arvaamaton käyttäytyminen lisäsi katsojien kiinnostusta, mutta nähtävästi se, mikä teki metsästysesityksistä erityisen kiehtovia, oli julmuus.

Seuraavana ohjelmassa olivat teloitukset. Niistä yritettiin tehdä mahdollisimman omaperäisiä. Yleisölle esitettiin mytologisia näytelmiä, joissa näyttelijöitä todella kuoli.

Iltapäivisin erilaiset gladiaattorit, jotka olivat varustautuneet eri asein ja harjaantuneet vastakkaisiin menetelmiin, taistelivat toisiaan vastaan. Jotkut niistä, jotka raahasivat ruumiit pois, olivat pukeutuneet manalan jumalaksi.

Vaikutus katsojiin

Yleisön taistelunnälkä oli kyltymätön, minkä vuoksi vastahakoisia gladiaattoreita yllytettiin ruoskilla ja poltinraudoilla. Katsojat huusivat: ”Miksi hän ottaa miekaniskut vastaan niin pelkurimaisesti? Miksi hän iskee niin heikosti? Miksei hän kuole halukkaasti? Ruoskikaa hänet ottamaan haavansa vastaan! Antakaa heidän saada isku iskusta paljain rinnoin ja suojattomina miekkaa vastaan!” Roomalainen valtiomies Seneca kirjoittaa, että erään väliajan aikana kuulutettiin: ”Tällä välin hieman kurkunleikkausta, jotta toimintaa riittäisi!”

Ei ihme, että Seneca myöntää palanneensa kotiin ”julmempana ja epäinhimillisempänä”. Tämä katsojan suorasukainen tunnustus ansaitsee vakavan huomiomme. Voisivatko jotkin nykyajan urheilutapahtumat vaikuttaa katsojiin samalla tavalla – tehdä heistä julmempia ja epäinhimillisempiä?

Jotkut ovat saattaneet pitää itseään onnekkaina, kun he ylipäätään pääsivät takaisin kotiinsa. Kun muuan katsoja esitti sutkauksen keisari Domitianuksesta, tämä antoi raahata hänet istuimeltaan ja heitätti hänet koirille. Kerran teloitettavia rikollisia ei ollut tarpeeksi, joten Caligula määräsi yhden katsomon osan  heitettäväksi pedoille. Ja kun näyttämön koneisto ei toiminut Claudiuksen mielen mukaisesti, hän lähetti koneistosta vastaavat mekaanikot areenalle taistelemaan.

Myös katsojien kiihkomielisyys johti onnettomuuksiin ja mellakoihin. Eräs Rooman pohjoispuolella sijaitseva amfiteatteri romahti, ja kertoman mukaan tuhansia kuoli. Pompejissa puhkesi mellakka erään näytännön aikana vuonna 59. Tacitus kertoo tästä kotijoukkojen ja naapurikaupungin joukkojen välisestä yhteenotosta, että ensin ihmiset heittelivät solvauksia, sitten kiviä, ja lopulta he vetivät miekat esiin. Monia silvottiin, useat loukkaantuivat muuten, ja suuri määrä ihmisiä kuoli.

Selvä opetus

Rooman Colosseumilla järjestettiin hiljattain näyttely (Sangue e arena ’Veri ja hiekka’), jossa annettiin viitteitä siitä, mikä voisi vastata munuksia nykyään. Näyttelyssä esitettiin videotallenteita härkätaisteluista, ammattinyrkkeilystä, hirvittävistä kolareista auto- ja moottoripyöräkilpailuissa, urheilijoiden välisistä hillittömistä tappeluista otteluiden aikana ja katsojien mellakoinnista. Videoesitys päättyi ilmakuvaan Colosseumista. Mitä katsojien odotettiin mielestäsi päättelevän? Kuinkahan moni tajusi tämän opetuksen?

Koira- ja kukkotappelut, härkätaistelut ja väkivaltaiset urheilulajit ovat nykyään yleisiä joissakin maissa. Ihmishenkiä vaarannetaan moottoriurheilussa valtavien katsojajoukkojen viihdyttämiseksi. Päivittäiset televisio-ohjelmat ovat aivan oma lukunsa. Eräässä länsimaassa tehdyt tutkimukset osoittivat, että tyypillinen televisiota katseleva lapsi voi nähdä 10000 murhaa ja 100000 väkivallantekoa ennen kuin hän täyttää kymmenen vuotta.

200-luvulla vaikuttanut kirjailija Tertullianus sanoi aikansa näytännöistä, että ne ”eivät sovi yhteen tosi uskonnon eivätkä tosi Jumalan todellisen tottelemisen kanssa”. Hän piti taistelujen katsojia itse tappajien rikostovereina. Mikä on asianlaita nykyään? Voisimme kysyä itseltämme: onko verenvuodatuksen, kuoleman tai väkivallan katseleminen televisiosta tai Internetistä minulle viihdettä? On hyvä muistaa, että psalmissa 11:5 sanotaan: ”Jehova itse tutkii vanhurskasta niin kuin jumalatontakin, ja jokaista, joka rakastaa väkivaltaa, Hänen sielunsa totisesti vihaa.”

[Tekstiruutu s. 28]

Taisteluja ”kuolleiden hyväksi”

200-luvun kirjailija Tertullianus kertoo gladiaattoritaistelujen alkuperästä seuraavaa: ”Entisaikojen ihmiset ajattelivat, että esittämällä tällaisen sivistyneemmällä julmuudella lievennetyn näytöksen he tekivät palveluksen kuolleille. Heillä oli ennen vanhaan tapana uhrata hautajaisissa vankeja tai ostamiaan huonolaatuisia orjia, koska he uskoivat, että ihmisveri lepyttää kuolleiden sielut. Myöhemmin he päättivät naamioida jumalattomuutensa huvitukseksi. Kun sitten heidän hankkimansa ihmiset oli valmennettu käyttämään silloisia aseita niin hyvin kuin suinkin, niin että he osasivat tappaa toisiaan, heidät surmautettiin määrättynä hautajaispäivänä haudoilla. Näin he saivat kuoleman aiheuttamaan tuskaansa lohtua murhasta. Tämä on munusten alkuperä. Vähitellen ne kuitenkin muuttuivat yhtä nautinnollisiksi kuin julmiksikin, sillä juhla ei ollut kyllin nautittava, elleivät vielä villipedotkin raadelleet ihmisten ruumiita riekaleiksi. Kuolleiden hyväksi uhraamista pidettiin joka tapauksessa hautausrituaalina.”

[Kuva s. 27]

Gladiaattorin kypärä ja säärisuojus

[Kuvat s. 29]

Varhaiskristityt pitivät väkivaltaviihdettä sopimattomana. Pidätkö sinä?

[Lähdemerkinnät]

Nyrkkeilyottelu: Dave Kingdon/Index Stock Photography; kolari: AP Photo/Martin Seppala

[Kuvan lähdemerkintä s. 26]

Phoenix Art Museum, Arizona/Bridgeman Art Library