Ikonien muinainen alkuperä

”Ikonit ovat keino yhdistää meidät Jumalan ja Hänen Pyhiensä hyvyyteen ja pyhyyteen.” (AUSTRALIAN ORTODOKSINEN ARKKIHIIPPAKUNTA)

ON TUKAHDUTTAVAN kuuma elokuun päivä, ja aurinko kuumentaa betoniportaita, jotka johtavat ”Kaikkein pyhimmän jumalanäidin” luostariin Egeanmeressä sijaitsevalla Tínoksen saarella. Paahtava kuumuus ei murenna niiden yli 25000 harrasmielisen ortodoksipyhiinvaeltajan päättäväisyyttä, jotka liikkuvat hiljalleen eteenpäin ja yrittävät päästä Jeesuksen äitiä esittävän runsaasti koristellun ikonin luokse.

Rampa nuori tyttö, selvästikin tuskissaan ja epätoivoinen ilme kasvoillaan, raahautuu eteenpäin pahasti verta vuotavilla polvillaan. Vähän matkan päässä hänestä uupunut vanha nainen, joka on matkustanut paikalle toiselta puolelta maata, pinnistelee jaksaakseen eteenpäin. Innokas keski-ikäinen mies pyrkii hiestä märkänä ihmisjoukon läpi. Kunkin tavoitteena on suudella Mariaa esittävää ikonia ja kumartua maahan sen edessä.

Nämä syvästi uskonnolliset ihmiset haluavat epäilemättä vilpittömästi palvoa Jumalaa. Kuinkahan moni heistä kuitenkaan tietää, että ikonien kunnioittaminen juontuu tavoista, jotka ovat peräisin satoja vuosia kristillisyyttä varhaisemmalta ajalta?

Ikonien yleisyys

Ortodoksisessa maailmassa ikoneita on kaikkialla. Kirkoissa Jeesusta, Mariaa ja monia ”pyhiä” esittävät ikonit ovat keskeisillä paikoilla. Uskovat ihmiset kunnioittavat niitä usein suutelemalla niitä ja polttamalla niiden edessä suitsuketta ja kynttilöitä. Lisäksi lähes kaikissa ortodoksisissa kodeissa on oma ikoninurkkaus rukoilemista varten. Ortodoksit sanovatkin usein, että rukoillessaan ikonin välityksellä he tuntevat olevansa yhteydessä Jumalaan. Monet uskovat, että ikonit ovat täynnä Jumalan siunausta ja yliluonnollisia voimia.

Nuo uskovat ihmiset todennäköisesti yllättyisivät, jos he saisivat tietää, että ensimmäisen vuosisadan kristityt eivät hyväksyneet kuvien käyttöä palvonnassa. Kirjassa Byzantium sanotaan: ”Varhaiskristityt, jotka olivat perineet juutalaisuudesta voimakkaan vastenmielisyyden epäjumalanpalvelusta kohtaan, olivat katsoneet karsaasti kaikenlaista pyhien henkilöiden kuvien kunnioittamista.” Samassa teoksessa jatketaan: ”400-luvulta lähtien – – ikonit tai kuvat yleistyivät yhä enemmän julkisessa ja yksityisessä palvonnassa.” Ellei  ikonien käyttö juonnu ensimmäisen vuosisadan kristillisyydestä, niin mistä sitten?

Alkuperän jäljittäminen

Tutkija Vitali Ivanovitš Petrenko kirjoitti: ”Kuvien käyttö ja siihen liittyvä perinne juontuvat paljon kristillisyyttä varhaisemmalta ajalta, ja niillä on ’pakanallinen alkuperä’.” Monet historioitsijat yhtyvät tähän ja toteavat, että ikonien palvonnan juuret löytyvät muinaisen Babylonin, Egyptin ja Kreikan uskonnoista. Esimerkiksi antiikin Kreikassa uskonnolliset kuvat olivat patsaita. Näillä ajateltiin olevan jumalallisia voimia. Ihmiset uskoivat, että jotkin patsaat eivät olleet ihmistekoisia vaan että ne olivat pudonneet taivaasta. Palvottavia patsaita kuljetettiin joidenkin erityisten juhlien aikana kulkueessa ympäri kaupunkia ja niille uhrattiin uhreja. ”Hartaimmat pitivät palvottavaa patsastakin jumalana, siitä huolimatta että – – [jotkut] ovat yrittäneet tehdä eron jumalan ja hänen patsaansa välillä”, sanoi Petrenko.

Miten tällaiset käsitykset ja tavat päätyivät kristillisyyteen? Petrenko kertoo, että Kristuksen apostolien kuoleman jälkeisinä vuosisatoina varsinkin Egyptissä ”kristilliset käsitykset joutuivat vastatusten sellaisen ’pakanallisen sekoituksen’ kanssa, jossa kristillisyyden rinnalle oli omaksuttu egyptiläisiä, kreikkalaisia, juutalaisia, itämaisia ja roomalaisia tapoja ja uskomuksia”. Tämän johdosta ”kristityt taiteilijat omaksuivat synkretistisen käytännön ja ottivat käyttöön pakanallisia symboleja. He siirsivät ne uuteen ympäristöön mutta eivät puhdistaneet niitä täysin niiden pakanallisesta luonteesta.”

Pian kuvista tuli sekä yksityisen että julkisen uskonnonharjoituksen keskipisteitä. Historioitsija Will Durant kuvailee eräässä kirjassaan, miten tämä tapahtui: ”Kun palvottavien pyhimysten määrä kasvoi, syntyi tarve tunnistaa ja muistaa heidät. Pyhimysten ja Marian kuvia valmistettiin suuria määriä. Kristuksen tapauksessa kunnioitusta alettiin osoittaa Hänen kuvitellun hahmonsa lisäksi myös Hänen ristilleen, ja herkkäuskoiset alkoivat jopa pitää niitä taikavoimaisina talismaaneina. Ihmisten luontainen mielikuvitus teki pyhistä muistoesineistä,  kuvista ja patsaista palvonnan kohteita: ihmiset kumarsivat niitä, suutelivat niitä, polttivat kynttilöitä ja suitsuketta niiden edessä, koristelivat niitä kukilla ja toivoivat niiden maagisen voiman saavan aikaan ihmeitä. – – Kirkkoisät ja kirkolliskokoukset selittivät toistuvasti, että kuvat eivät ole jumaluuksia vaan että ne ainoastaan muistuttavat ihmistä näistä. Ihmiset eivät välittäneet tehdä tällaista eroa.” (The Age of Faith.)

Nykyäänkin monet, jotka käyttävät ikoneita, sanovat, että niitä vain kunnioitetaan eikä palvota. He saattavat olla sitä mieltä, että uskonnolliset maalaukset ovat sopivia, jopa välttämättömiä apukeinoja Jumalan palvonnassa. Kenties sinä ajattelet samoin. Mutta kysymys kuuluu: mitä Jumala ajattelee asiasta? Voisiko ikonin kunnioittaminen todellisuudessa merkitä sen palvomista? Voiko tällaisissa tavoissa piillä vaaroja?

[Tekstiruutu/Kuva s. 4]

Tietoa ikoneista

Ikonit ovat maalauksia Kristuksesta, Mariasta, ”pyhistä”, enkeleistä, Raamatun henkilöistä ja tapahtumista tai ortodoksisen kirkon historiallisista tapahtumista. Ne on tavallisesti maalattu siirrettäville puulevyille.

Ortodoksisen kirkon mukaan ”pyhät eivät näytä ikonien kuvissa tavallisilta, lihaa ja verta olevilta ihmisiltä”. Lisäksi ikonien ”perspektiivi on käänteinen”, eli kuva ei kapene taustaa kohti kuten tavallisesti, vaan päinvastoin. Yleensä niissä ”ei ole varjoja eikä niissä tehdä eroa yön ja päivän välillä”. Ortodoksit uskovat myös, että ”Jumalan läsnäolo voi täyttää” ikonin puun ja maalin.

[Kuva s. 4]

Kuvien käytön alkuperä löytyy pakanallisista tavoista

[Kuvan lähdemerkintä s. 3]

© AFP/CORBIS