Elämäkerta

Maailmanlaajuinen veljesseuramme on vahvistanut minua

KERTONUT THOMSON KANGALE

Minut oli kutsuttu uuden, 13 rakennusta käsittävän haaratoimistokompleksin vihkiäisiin, jotka pidettiin Lusakassa Sambiassa 24. huhtikuuta 1993. Koska käveleminen tuotti minulle vaikeuksia, haaratoimistossa oppaanamme toiminut kristitty sisar kysyi ystävällisesti, haluaisinko hänen kantavan mukanaan tuolia, jotta voisin välillä istahtaa lepäämään. Minä olen musta, ja hän oli valkoinen, mutta sillä ei ollut hänelle mitään merkitystä. Kiitin häntä syvästi liikuttuneena, sillä hänen huomaavaisuutensa ansiosta saatoin tutustua kaikkiin haaratoimiston tiloihin.

VUOSIEN mittaan tämänkaltaiset kokemukset ovat lämmittäneet sydäntäni ja lujittaneet uskoani siihen, että Jehovan todistajien kristillisessä yhteisössä vallitsee sellainen rakkaus, jonka Kristus sanoi olevan tosi seuraajiensa tuntomerkki (Johannes 13:35; 1. Pietarin kirje 2:17). Kerron nyt, miten tutustuin näihin kristittyihin vuonna 1931 – samana vuonna, jona he julistivat julkisesti haluavansa tulla tunnetuiksi Raamattuun perustuvalla nimellä Jehovan todistajat (Jesaja 43:12).

Palvelukseni alkuvaiheita Afrikassa

Marraskuussa 1931 muuan ystäväni, jonka kanssa pelasin jalkapalloa, esitteli minut todistajille. Olin tuolloin 22-vuotias ja asuin Kitwessä Kuparivyöhykkeen alueella  Pohjois-Rhodesiassa (nykyisessä Sambiassa). Kävin joissakin todistajien kokouksissa ja kirjoitin Kapkaupungissa Etelä-Afrikassa sijaitsevaan haaratoimistoon saadakseni Raamatun tutkimiseen tarkoitetun julkaisun Jumalan harppu. * Kirja oli englanninkielinen, ja minun oli vaikea ymmärtää sitä, koska en osannut englantia kovin hyvin.

Kuparivyöhykkeen alue sijaitsee noin 240 kilometriä Bangweulujärvestä lounaaseen lähellä sitä paikkaa, jossa vartuin, ja se tarjosi työtä kuparikaivoksissa myös monien muiden provinssien asukkaille. Useita todistajien ryhmiä kokoontui säännöllisesti tuolla alueella tutkimaan Raamattua. Jonkin ajan kuluttua muutin Kitwestä läheiseen Ndolan kaupunkiin ja tutustuin erääseen sikäläiseen todistajien ryhmään. Olin tuolloin jalkapallojoukkue Prince of Walesin kapteeni, ja lisäksi työskentelin palvelijana erään yritysjohtajan kotona. Isäntäni johti African Lakes Corporation -nimistä yritystä, jolla oli liikeketju Afrikan keskiosassa.

Olin saanut vain vähän kouluopetusta, ja niukka englanninkielen taitoni oli peräisin eurooppalaisilta työtovereiltani. Halusin kuitenkin innokkaasti hankkia lisää koulutusta ja pyrin erääseen Plumtreessä Rhodesian (nykyisen Zimbabwen) eteläosassa sijaitsevaan kouluun. Tällä välin kirjoitin kuitenkin toistamiseen haaratoimistoon Kapkaupunkiin. Kerroin, että olin saanut kirjan Jumalan harppu ja että halusin palvella Jehovaa kokoaikaisesti.

Yllätyksekseni sain heiltä vastauksen, jossa sanottiin: ”On hieno asia, että tahdot palvella Jehovaa. Haluamme kannustaa sinua rukoilemaan asian johdosta. Silloin Jehova auttaa sinua ymmärtämään totuuden paremmin, ja hän löytää sinulle paikan, jossa palvella häntä.” Luin kirjeen moneen kertaan ja kyselin sitten useilta todistajilta, mitä minun pitäisi tehdä. He sanoivat: ”Jos todella haluat palvella Jehovaa, tee niin viipymättä.”

Rukoilin tämän asian vuoksi kokonaisen viikon ja päätin viimein unohtaa opiskelun ja jatkaa sen sijaan Raamatun tutkimista todistajien kanssa. Seuraavana vuonna, tammikuussa 1932, menin Jehova Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle. Muutettuani Ndolasta läheiseen Luanshyan kaupunkiin tapasin Jeanetten, joka hänkin oli todistaja, ja menimme naimisiin syyskuussa 1934. Jeanettella oli ennestään poika ja tytär.

Vähitellen edistyin hengellisesti, ja vuonna 1937 astuin kokoaikaiseen palvelukseen. Pian sen jälkeen minut nimitettiin palvelemaan matkavalvojana, jota nykyään kutsutaan kierrosvalvojaksi. Matkavalvojat vierailevat Jehovan todistajien seurakunnissa vahvistamassa niitä hengellisesti.

 Saarnaamista varhaisina vuosina

Tammikuussa 1938 sain tehtäväkseni vierailla Sokontwe-nimisen afrikkalaisen päällikön luona, joka oli pyytänyt, että Jehovan todistajat tulisivat tapaamaan häntä. Matka hänen alueelleen kesti polkupyörällä kolme päivää. Kun kerroin miehelle, että olin tullut hänen luokseen sen kirjeen perusteella, jonka hän oli lähettänyt Kapkaupungin toimistoomme, hän oli aidosti kiitollinen.

Kuljin majasta majaan hänen väkensä luona ja pyysin heitä tulemaan insakaan (julkinen lautakoju). Kun väki oli koolla, pidin heille puheen. Sen johdosta aloitettiin monia raamatuntutkisteluja. Kylän päälliköstä ja hänen sihteeristään tuli ensimmäiset sikäläiset seurakunnanvalvojat. Nykyään tuolla alueella on yli 50 seurakuntaa ja se tunnetaan Samfyan piirinä.

Vuosina 1942–47 palvelin Bangweulujärven ympäristössä. Viivyin kussakin seurakunnassa kymmenen päivää. Koska hengellisessä elonkorjuussa oli tuolloin vain vähän työntekijöitä, tunsimme samoin kuin Herramme Jeesus Kristus, joka sanoi: ”Niin, eloa on paljon, mutta työntekijöitä on vähän. Anokaa sen tähden elonkorjuun Herralta, että hän lähettäisi työntekijöitä elonkorjuuseensa.” (Matteus 9:36–38.) Matkustaminen oli noina alkuaikoina vaikeaa, joten Jeanette jäi yleensä lasten kanssa Luanshyaan, kun minä vierailin seurakunnissa. Olimme saaneet kaksi lasta lisää, joista toinen kuitenkin kuoli kymmenen kuukauden iässä.

Autot olivat noina päivinä harvassa, ja niin tietenkin myös tiet. Eräänä päivänä lähdin Jeanetten polkupyörällä 200 kilometrin matkalle. Joskus, kun minun oli ylitettävä pieni joki, nostin pyörän harteilleni ja pitelin sitä toisella kädellä ja käytin toista kättä uimiseen. Sivumennen sanoen Luanshyassa todistajien määrä kasvoi dramaattisesti, ja vuonna 1946 Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli läsnä 1850 henkeä.

Työtämme vastustetaan

Toisen maailmansodan aikaan Kawambwan piirikomissaari kutsui minut kerran luokseen ja sanoi: ”Haluan, että lakkaatte käyttämästä Vartiotorni-seuran kirjoja, sillä ne on nyt kielletty. Voin kyllä antaa teille aineistoa, niin että voitte kirjoittaa uusia kirjoja työtänne varten.”

”Olen tyytyväinen siihen kirjallisuuteen, jota meillä on”, vastasin. ”En tarvitse mitään muuta.”

”Te ette tunne amerikkalaisia”, hän sanoi (kirjallisuutemme painettiin tuolloin Yhdysvalloissa). ”He eksyttävät teidät.”

”Eivät ne, joiden kanssa minä olen tekemisissä”, vastasin.

Sitten hän kysyi: ”Ettekö voi pyytää seurakuntianne lahjoittamaan rahaa sotaa varten, kuten muut uskonnot tekevät?”

”Se työ kuuluu hallituksen sanansaattajille”, sanoin.

”Mitä jos menisitte kotiin ajattelemaan asiaa?” hän sanoi.

”2. Mooseksen kirjan 20:13:ssa ja 2. Timoteuksen kirjeen 2:24:ssä Raamattu kieltää meitä murhaamasta ja taistelemasta”, vastasin.

Vaikka minut päästettiin lähtemään, Fort Roseberyn (nykyisen Mansan) kaupungin piirikomissaari kutsui minut myöhemmin luokseen. ”Pyysin teidät tänne, sillä haluan teidän tietävän, että hallitus on kieltänyt kirjanne”, hän sanoi.

”Tiedän. Olen kuullut siitä”, sanoin.

”Teidän pitäisi siis mennä jokaiseen seurakuntaanne ja käskeä seurakuntalaisianne tuomaan kaikki kirjat tänne. Tuliko selväksi?”

”Se ei ole minun tehtäväni”, vastasin. ”Se on hallituksen sanansaattajien vastuulla.”

Eräs tapaaminen kantaa hedelmää

Jatkoimme saarnaamista sodan jälkeen. Erään kerran vuonna 1947, kun olin juuri päättänyt vierailuni Mwanzan kylässä  sijaitsevassa seurakunnassa, tiedustelin, mistä voisin ostaa kupillisen teetä. Minut ohjattiin herra Nkonden talolle, missä oli teehuone. Herra Nkonde vaimoineen otti minut lämpimästi vastaan. Teetä juodessani kysyin herra Nkondelta, voisiko hän lukea kirjasta ”Olkoon Jumala totinen” luvun ”Helvetti, toivossa lepäävien paikka”.

”Miten te ymmärrätte helvetin?” kysyin teen juotuani. Lukemastaan hämmästyneenä hän alkoi tutkia Raamattua todistajien kanssa ja meni myöhemmin vaimonsa kanssa kasteelle. Vaikka hän ei pysynyt todistajana, hänen vaimonsa ja useat lapsensa pysyivät. Itse asiassa yksi lapsista, Pilney, palvelee edelleen Jehovan todistajien Sambian haaratoimistossa. Ja vaikka Pilneyn äiti on jo varsin iäkäs, hän on yhä uskollinen todistaja.

Käynti Itä-Afrikassa

Pohjois-Rhodesian haaratoimisto, joka perustettiin Lusakaan alkuvuodesta 1948, määräsi minut Tanganjikaan (nykyiseen Tansaniaan). Eräs todistaja matkasi minun ja vaimoni kanssa jalkaisin vuoristoisen alueen halki. Matka kesti kolme päivää, ja se oli hyvin uuvuttava. Minä kannoin kirjanippuja, vaimoni kuljetti vaatteitamme ja kolmas todistaja kantoi vuodevaatteitamme.

Kun saavuimme Mbeyaan maaliskuussa 1948, meillä oli paljon työtä veljien auttamisessa mukautumaan täydemmin Raamatun opetuksiin. Ensinnäkin todistajat tunnettiin tuolla seudulla Vartiotorni-ihmisinä. Vaikka veljet olivat hyväksyneet nimen Jehovan todistajat, sitä ei ollut tuotu avoimesti julki. Lisäksi joidenkin todistajien piti hylätä kuolleiden kunnioittamiseen liittyviä tapoja. Monille oli ehkä kuitenkin vaikeinta se, että heidän piti rekisteröidä avioliittonsa laillisesti, jotta se olisi kunniallinen kaikkien silmissä (Heprealaisille 13:4).

Myöhemmin sain tilaisuuden palvella myös muita Itä-Afrikan alueita, muun muassa Ugandaa. Olin kuutisen viikkoa Entebbessä ja Kampalassa, missä monia autettiin Raamatun totuuden tuntemukseen.

Kutsu New Yorkiin

Palveltuani jonkin aikaa Ugandassa saavuin vuoden 1956 alussa Tanganjikan pääkaupunkiin Dar es Salaamiin. Siellä minua odotti kirje Jehovan todistajien maailmankeskuksesta. Kirjeessä neuvottiin valmistautumaan New Yorkin kansainväliseen konventtiin, joka pidettäisiin 27. heinäkuuta – 3. elokuuta 1958. Lienee sanomattakin selvää, että olin aivan innoissani.

Kun tuo aika koitti, toinen matkavalvoja, Luka Mwango, lensi kanssani Ndolasta Salisburyyn (nykyiseen Harareen) Etelä-Rhodesiaan ja sieltä Nairobiin Keniaan. Sieltä lensimme Lontooseen, missä saimme lämpimän vastaanoton. Kun tuona iltana Englannissa menimme nukkumaan, olimme innoissamme ja puhuimme siitä, miten vieraanvaraisesti valkoiset ihmiset olivat ottaneet meidät afrikkalaiset vastaan. Se oli meille erittäin rohkaiseva kokemus.

Viimein saavuimme New Yorkiin, jossa konventti pidettiin. Yhtenä konventtipäivänä esitin raportin Jehovan todistajien toiminnasta Pohjois-Rhodesiassa. Tuona päivänä New  Yorkin Polo Grounds -kentällä ja Yankee-stadionilla oli koolla lähes 200000 henkeä. En saanut yöllä nukutuksi, kun ajattelin, miten suurenmoinen etu minulla oli ollut.

Aivan liian pian konventti päättyi, ja me palasimme kotiin. Kotimatkalla meillä oli jälleen mahdollisuus nauttia englantilaisten veljiemme ja sisartemme rakkaudellisesta vieraanvaraisuudesta. Saimme matkallamme unohtumattoman todisteen siitä, että Jehovan kansan ykseys ei riipu rodusta eikä kansallisuudesta!

Lisää palvelusetuja ja koettelemuksia

Vuonna 1967 minut nimitettiin piiripalvelijaksi eli sananpalvelijaksi joka matkustaa kierrokselta toiselle. Tuohon aikaan todistajien määrä oli kivunnut Sambiassa jo yli 35000:n. Myöhemmin, kun terveyteni heikkeni, minut määrättiin jälleen kierrosvalvojaksi Kuparivyöhykkeen alueelle. Sitten Jeanettelle tuli terveysongelmia, ja joulukuussa 1984 hän kuoli uskollisena Jehovalle.

Jeanetten kuoleman jälkeen hänen ei-uskovat sukulaisensa loukkasivat minua syvästi väittäessään, että minä olin aiheuttanut hänen kuolemansa noituuden avulla. Mutta jotkut, jotka tiesivät Jeanetten sairaudesta ja olivat keskustelleet hänen lääkärinsä kanssa, selittivät sukulaisille, miten asia todellisuudessa oli. Sitten tuli uusi koetus. Jotkut sukulaiset halusivat minun mukautuvan perinteiseen tapaan, jota kutsutaan ukupyanikaksi. Kotiseudullani tämä tapa vaatii leskeä olemaan sukupuolisuhteissa vainajan lähisukulaisen kanssa. Minä tietenkin kieltäydyin.

Aikanaan sukulaisten painostus loppui. Olin kiitollinen siitä, että Jehova oli auttanut minua pysymään lujana. Kuukauden kuluttua vaimoni hautajaisista muuan veli tuli luokseni ja sanoi: ”Veli Kangale, sinä olit vaimosi kuoltua meille todellinen rohkaisun lähde, sillä et suostunut noudattamaan yhtään ainoaa jumalatonta perinnettä. Kiitos sinulle hyvin paljon.”

Hämmästyttävä elonkorjuu

Olen ollut Jehovan todistajien kokoaikainen sananpalvelija 65 vuotta. Näinä vuosina on ollut hieno nähdä, miten alueille, joilla joskus palvelin matkavalvojana, on muodostettu satoja seurakuntia ja rakennettu monia uusia valtakunnansaleja! Vuonna 1943 Sambiassa oli noin 2800 todistajaa, mutta nyt tuo luku on kasvanut yli 122000:een Valtakunnan julistajaan. Ja viime vuonna peräti yli 514000 oli läsnä muistonvietossa tässä maassa, jonka asukasluku on alle 11 miljoonaa.

Jehova on pitänyt minusta hyvää huolta. Kun tarvitsen lääkärinhoitoa, muuan kristitty veli vie minut sairaalaan. Seurakunnat pyytävät minua edelleen pitämään puheita, minkä ansiosta saan nauttia monista rakentavista hetkistä. Seurakunta, jonka yhteydessä olen, on järjestänyt niin, että kristityt sisaret käyvät vuorotellen siivoamassa kotini ja veljet tarjoutuvat kuljettamaan minut kokouksiin joka viikko. Tiedän, etten olisi koskaan saanut osakseni tällaista rakkaudellista huolenpitoa, jollen palvelisi Jehovaa. Kiitän häntä siitä, että saan edelleen palvella häntä kokoaikaisesti ja että olen tähän asti voinut huolehtia monista vastuista.

Näköni on nykyään heikko, ja kun kävelen valtakunnansalille, minun on levättävä moneen otteeseen matkan varrella. Laukku tuntuu tätä nykyä painavammalta, joten kevennän sitä ottamalla sieltä pois kaikki sellaiset kirjat, joita en luultavasti tarvitse kokouksessa. Kenttäpalvelukseni on enimmäkseen raamatuntutkistelujen johtamista niille, jotka tulevat luokseni. Mutta kun katson menneisiin vuosiin, tunnen suurta mielihyvää sen hämmästyttävän kasvun johdosta, jota on tapahtunut! Olen palvellut alueella, jossa Jesajan 60:22:ssa olevat Jehovan sanat ovat toteutuneet huomattavalla tavalla. Tuossa jakeessa sanotaan: ”Pienestä tulee tuhat ja vähäisestä mahtava kansakunta. Minä, Jehova, joudutan sen aikanaan.” Juuri näin olen nähnyt tapahtuvan paitsi Sambiassa myös kautta maailman. *

[Alaviitteet]

[Kuvat s. 24]

Thomson Sambian haaratoimiston edustalla

[Kuva s. 26]

Sambian haaratoimisto nykyään