Elämäkerta

Vanha ja vuosista kylläinen

KERTONUT MURIEL SMITH

Etuovelta kuului äänekäs koputus. Olin juuri tullut kotiin lounaalle oltuani aamupäivän saarnaamistyössä. Olin tapani mukaan pannut teeveden kiehumaan ja aioin levähtää puolisen tuntia. Koputus kuulosti hyvin vaativalta, ja mietin ovelle mennessäni, kuka kumma siellä mahtoi olla tähän aikaan päivästä. Se selvisi pian. Ovella seisoi kaksi miestä, jotka sanoivat olevansa poliiseja. He kertoivat tulleensa etsimään kodistani Jehovan todistajien – kielletyn järjestön – kirjallisuutta.

Miksi Jehovan todistajien toiminta oli kiellettyä Australiassa, ja miten minusta tuli Jehovan todistaja? Kaikki alkoi siitä, kun sain äidiltä lahjan vuonna 1910 ollessani kymmenvuotias.

PERHEEMME asui puutalossa Crows Nestin esikaupunkialueella Pohjois-Sydneyssä. Eräänä päivänä tullessani koulusta kotiin äiti jutteli etuovella tuntemattoman miehen kanssa. Olin utelias tietämään, kuka tuo pukuun sonnustautunut, täysinäistä kirjalaukkua kantava mies oli. Esitin ujon anteeksipyynnön ja menin sisään. Muutamaa minuuttia myöhemmin äiti kuitenkin kutsui minua. Hän sanoi: ”Tällä miehellä on joitakin kiinnostavia kirjoja, jotka kaikki kertovat Raamatusta. Koska sinulla on pian syntymäpäivä, voit saada joko uuden mekon tai näitä kirjoja. Mistä pitäisit eniten?”

 ”Voi kiitos, äiti, otan kirjat”, vastasin.

Näin sain kymmenvuotiaana ensimmäiset kolme osaa Charles Taze Russellin kirjoittamasta Raamatun tutkielmia -kirjasarjasta. Mies selitti äidille, että tämän pitäisi auttaa minua ymmärtämään noita kirjoja, sillä ne olisivat todennäköisesti minulle liian vaikeita. Äiti sanoi tekevänsä niin ilomielin. Ikävä kyllä pian tämän tapauksen jälkeen äiti kuoli. Isä huolehti uutterasti veljestäni, sisarestani ja minusta, mutta minulla oli nyt ylimääräisiä vastuita, jotka tuntuivat hukuttavan minut alleen. Vähän tuonnempana meitä kohtasi toinenkin murhenäytelmä.

Ensimmäinen maailmansota puhkesi vuonna 1914, ja vain vuotta myöhemmin rakas isämme kuoli. Me lapset olimme nyt orpoja, joten veljeni ja sisareni lähetettiin sukulaisten luo ja minut pantiin katoliseen sisäoppilaitokseen. Toisinaan yksinäisyys teki minut onnettomaksi. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että sain mahdollisuuden ilmentää rakkauttani musiikkiin, erityisesti pianomusiikkiin. Vuodet kuluivat, ja viimein valmistuin sisäoppilaitoksesta. Vuonna 1919 menin naimisiin Roy Smithin kanssa, joka myi soittimia. Vuonna 1920 saimme perheenlisäystä, ja niin olin jälleen uppoutunut arkirutiiniin. Mutta entä ne kirjat?

Naapuri jakaa hengellistä totuutta

Kaikkina noina vuosina ”Raamattu-kirjat” kulkivat mukanani. Vaikken ollut koskaan varsinaisesti lukenut niitä, syvällä sisimmässäni tiesin, että niiden sanoma oli tärkeä. Sitten eräänä päivänä 1920-luvun lopulla naapurimme Lil Bimson tuli vierailulle. Menimme olohuoneeseen ja istuuduimme juomaan teetä.

”Voi, sinulla on noita kirjoja!” hän huudahti yhtäkkiä.

”Mitä kirjoja?” kysyin ihmeissäni.

Lil osoitti kirjahyllyssä olevia Raamatun tutkielmia. Hän lainasi ne ja vei ne kotiinsa saman tien ja luki ne innokkaasti. Pian kävi ilmi, että hän oli hyvin innoissaan lukemastaan. Hän hankki lisää kirjallisuutta raamatuntutkijoilta, joina Jehovan todistajat tuolloin tunnettiin. Hän ei myöskään malttanut olla kertomatta meille kaikesta oppimastaan. Yksi hänen hankkimansa kirja oli Jumalan harppu, joka päätyi pian meidän kotiimme. Minun elämäni Jehovan palveluksessa alkoi lopulta, kun varasin aikaa tuon Raamattuun perustuvan kirjan lukemiseen. Viimeinkin sain vastaukset joihinkin peruskysymyksiin, joihin kirkkoni ei ollut kyennyt vastaamaan.

Ilokseni Roykin perehtyi Raamatun sanomaan, ja meistä molemmista tuli innokkaita Raamatun tutkijoita. Roy oli kuulunut aiemmin vapaamuurareihin. Nyt perheemme oli yksimielinen tosi palvonnassa, ja eräs veli tutki Raamattua perheemme kanssa kahdesti viikossa. Saimme lisää rohkaisua, kun aloimme käydä raamatuntutkijoiden kokouksissa. Sydneyssä oli kokouspaikkana pieni vuokrahalli Newtownin esikaupungissa. Koko maassa oli tuolloin alle 400 todistajaa, joten useimpien veljien kokousmatkat olivat melkoisen pitkät.

Kokouksissa käyminen merkitsi perheellemme sitä, että meidän oli mentävä joka kerta  Sydneyn sataman poikki. Ennen kuin satamasilta, Sydney Harbour Bridge, rakennettiin vuonna 1932, kulku tapahtui aina autolautalla. Vaikka matkaan kului aikaa ja rahaa, yritimme olla jättämättä väliin ainoatakaan hengellistä ateriaa, jonka Jehova tarjosi. Pyrkimyksemme juurtua lujasti totuuteen kannattivat, sillä toinen maailmansota oli puhkeamaisillaan ja puolueettomuuskysymys vaikuttaisi perheeseemme suoranaisesti.

Koetuksia ja siunauksia

1930-luvun alussa perheemme eli jännittäviä aikoja. Minä kävin kasteella vuonna 1930, ja vuonna 1931 olin läsnä siinä ikimuistoisessa konventissa, jossa me kaikki nousimme seisomaan ja hyväksyimme suurenmoisen nimen Jehovan todistajat. Yritimme Royn kanssa elää tuon nimen mukaisesti osallistumalla kaikkiin saarnaamismuotoihin ja -kampanjoihin, joihin järjestö kannusti. Esimerkiksi vuonna 1932 osallistuimme erityiseen kirjaskampanjaan, jonka avulla pyrittiin tavoittamaan suuri joukko Sydney Harbour Bridgen avajaisia katsomaan tulleita ihmisiä. Eräs erikoisuus oli kaiutinautojen käyttö, ja saimme kaiutinlaitteiston myös omaan autoomme. Tämän tekniikan ansiosta veli Rutherfordin äänitetyt, raamatulliset luennot kaikuivat Sydneyn kaduilla.

Ajat olivat kuitenkin jälleen muuttumassa vaikeammiksi. Vuonna 1932 Australia kärsi suuresta lamakaudesta, joten päätimme Royn kanssa yksinkertaistaa elämäämme. Me muun muassa muutimme lähemmäksi seurakuntaa, mikä pienensi matkakulujamme merkittävästi. Taloudelliset paineet kutistuivat kuitenkin merkityksettömiksi, kun toinen maailmansota kylvi kauhua maapallolla.

Koska Jehovan todistajat kaikkialla maailmassa tottelivat Jeesuksen käskyä pysyä erossa maailmasta, heitä alettiin vainota, eikä Australia ollut poikkeus. Sota-ajan hysteria sai jotkut leimaamaan meidät kommunisteiksi. Nämä vastustajat väittivät valheellisesti, että Jehovan todistajat käyttivät Australiassa omistamaansa neljää radioasemaa viestien lähettämiseen japanilaisarmeijalle.

Nuoria veljiä, jotka kutsuttiin sotapalvelukseen, painostettiin voimakkaasti tinkimään kannastaan. Ilokseni voin sanoa, että kaikki kolme poikaamme puolustivat uskoaan ja pysyivät puolueettomina. Vanhin poikamme Richard passitettiin puoleksitoista vuodeksi vankilaan. Toinen poikamme Kevin saattoi rekisteröityä aseistakieltäytyjäksi. Ikävä kyllä nuorin poikamme Stuart kuoli moottoripyöräonnettomuudessa, kun hän oli matkalla oikeuteen puolueettomuuskysymystä koskevan juttunsa viimeiseen käsittelyyn. Tämä murhenäytelmä oli meille erittäin raskas. Se, että pidimme katseemme kohdistettuna Valtakuntaan ja Jehovan ylösnousemuslupaukseen, auttoi meitä kuitenkin kestämään.

Varsinainen saalis meni heiltä sivu suun

Tammikuussa 1941 Jehovan todistajien työ kiellettiin Australiassa. Jeesuksen apostoleiden tapaan Roy ja minä kuitenkin tottelimme Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä ja jatkoimme toimintaamme kahden ja puolen vuoden ajan maan alla. Noihin aikoihin kaksi edellä mainitsemaani siviiliasuista poliisia koputtivat ovellemme. Mitä tapahtui?

Kutsuin heidät sisään ja kysyin, sopisiko heille, että joisin teeni loppuun ennen kuin he tutkisivat talon. Hämmästyksekseni he suostuivat, ja menin keittiöön rukoilemaan Jehovaa ja kokoamaan ajatukseni. Kun tulin takaisin, toinen poliisi meni tutkistelusoppeemme ja otti sieltä kaiken, missä oli Vartiotorni-tunnus, myös kenttälaukussani olleen kirjallisuuden ja Raamattuni.

”Oletteko varma, ettei teillä ole mitään muuta kirjallisuutta piilotettuna pahvilaatikoihin?” hän kysyi sitten. ”Saamiemme tietojen mukaan käytte joka viikko kokouksessa tämän kadun päässä olevassa salissa ja viette sinne paljon kirjallisuutta mukananne.”

 ”Pitää paikkansa”, vastasin, ”mutta se ei ole siellä nyt.”

”Tiedämme sen, rouva Smith”, hän sanoi. ”Tiedämme myös, että kirjallisuus on varastoituna pitkin lähiseutua ihmisten kodeissa.”

Poikamme makuuhuoneesta he löysivät viisi pahvilaatikkoa, joissa oli ”Vapaus vai paavilaisuus?” -nimisiä kirjasia.

”Eikö teillä varmasti ole mitään autotallissa?” hän kysyi.

”Ei, ei mitään”, sanoin.

Sitten hän avasi ruokailuhuoneen astiakaapin. Sieltä hän löysi tyhjiä lomakkeita, joihin oli tarkoitus kirjoittaa seurakunnan raportti. Hän otti ne ja vaati sen jälkeen saada nähdä autotallin.

”No, tulkaa perässä”, sanoin.

He seurasivat minua autotalliin, ja sen tutkittuaan he viimein lähtivät.

Poliisit uskoivat varmaankin saaneensa mahtavan saaliin, kun he löysivät nuo viisi pahvilaatikkoa! Varsinainen saalis meni heiltä kuitenkin sivu suun. Palvelin nimittäin tuolloin seurakunnan sihteerinä, ja minulla oli kotona seurakunnan julistajaluetteloita ja muuta tärkeää tietoa. Onneksi veljet olivat kehottaneet meitä varautumaan etsintöihin, ja olin huolellisesti piilottanut nämä paperit. Olin sujauttanut ne kirjekuoriin ja pannut kuoret tee-, sokeri- ja jauhorasioitten pohjalle. Olin piilottanut jotain myös autotallin lähellä sijaitsevaan lintuhäkkiin. Poliisit olivat siis kävelleet juuri niiden papereiden ohi, joita he erityisesti halusivat.

Kokoaikainen palvelus alkaa

Vuonna 1947 vanhemmat lapsemme olivat perustaneet jo oman perheen. Tulimme Royn kanssa siihen tulokseen, että pystyisimme aloittamaan kokoaikaisen sananpalveluksen. Etelä-Australian kentällä tarvittiin apua, joten myimme talomme ja ostimme asuntovaunun, jolle annoimme nimen Mizpah, ’vartiotorni’. Tällainen elämäntapa antoi meille mahdollisuuden saarnata syrjäseuduilla. Työskentelimme usein vapaalla maaseutualueella. Minulla on tuolta ajalta monia mukavia muistoja. Eräs tutkisteluoppilaani oli nuori nainen nimeltä Beverly. Hän kuitenkin muutti muualle ennen kuin oli valmis menemään kasteelle. Kuvittele, miten iloinen olin, kun vuosia myöhemmin minua lähestyi konventissa sisar, joka esitteli itsensä Beverlyksi! Olin tavattoman onnellinen, kun sain noiden vuosien jälkeen nähdä hänen palvelevan Jehovaa miehensä ja lastensa kanssa.

Vuonna 1979 pääsin tienraivaajien palveluskouluun. Koulussa tähdennettiin muun muassa sitä, että mikäli tienraivaaja aikoo olla tienraivauspalveluksessaan kestävä, hänellä on oltava hyvät henkilökohtaiset tutkimistottumukset. Olen totisesti huomannut sen todeksi. Tutkiminen, kokoukset ja sananpalvelus ovat olleet koko elämäni. Minulle on ollut kunnia saada palvella yli 50 vuotta vakituisena tienraivaajana.

Kamppailua terveysongelmien kanssa

Viimeksi kuluneet vuosikymmenet ovat kuitenkin tuoneet tullessaan erikoishaasteita. Vuonna 1962 minulla todettiin silmänpainetauti. Tuohon aikaan hoitokeinot olivat jokseenkin rajalliset, ja näköni heikkeni melko  nopeasti. Myös Royn terveys huononi, ja vuonna 1983 hän sai hyvin vakavan halvauksen, jonka vuoksi hän menetti osittain liikuntakykynsä eikä pystynyt enää puhumaan. Hän kuoli vuonna 1986. Hän oli tukenut minua monin käytännöllisin tavoin kokoaikaisen palvelukseni aikana, ja kaipaan häntä syvästi.

Takaiskuista huolimatta yritin pitää kiinni hyvistä hengellisistä tottumuksistani. Ostin jämerää tekoa olevan auton, joka soveltui kenttäpalvelukseen osittain maaseutua olevalla alueellamme, ja jatkoin tienraivauspalvelusta tyttäreni Joycen avulla. Näköni heikkeni jatkuvasti, kunnes toinen silmäni sokeutui kokonaan. Lääkärit korvasivat sen lasisilmällä. Toisella silmällä näin vielä sen verran, että saatoin yhä käyttää tutkimiseen kolmesta viiteen tuntia päivässä, kun luin isotekstistä kirjallisuutta ja käytin apuna suurennuslasia.

Tutkimiseen käyttämäni aika on aina ollut minulle hyvin kallisarvoista. Lienee siksi helppo kuvitella, miten järkyttynyt olin, kun tutkiessani eräänä iltapäivänä en yhtäkkiä nähnytkään enää mitään. Aivan kuin joku olisi sammuttanut valot. Olin nyt täysin sokea. Miten olen jatkanut tutkimista? Vaikka olen jo melkein kuuro, pysyn hengellisesti vahvana turvautumalla äänikasetteihin ja rakkaudelliseen perheeseeni.

Kestävänä loppuun saakka

Nyt, sadan vuoden iässä, terveyteni reistailee monin tavoin, ja olen joutunut hidastamaan vauhtiani huomattavasti. Toisinaan tunnen olevani hieman eksyksissä. Itse asiassa nyt kun olen sokea, olen toisinaan aivan kirjaimellisestikin eksyksissä! Haluaisin niin kovasti johtaa taas raamatuntutkisteluja, mutta heikon terveyteni vuoksi en voi enää lähteä etsimään niitä. Aluksi tämä masensi minua. Minun oli opittava hyväksymään rajoitukseni ja olemaan tyytyväinen siihen, mitä voin tehdä. Se ei ole ollut helppoa. Olen kuitenkin iloinen siitä, että voin jättää kuukausittain raportin, joka kertoo minun käyttäneen aikaa suuresta Jumalastamme, Jehovasta, kertomiseen. Kun tulee mahdollisuus puhua Raamatusta, esimerkiksi hoitajille, kauppiaille ja muille, jotka piipahtavat luonani, tartun tilaisuuteen viipymättä – tietenkin tahdikkaasti.

Suurimpia siunauksia on se, että voin nähdä perheemme neljän sukupolven palvovan Jehovaa uskollisesti. Jotkut ovat ponnistelleet palvellakseen tienraivaajina siellä, missä tarve on suurempi, ja jotkut palvelevat vanhimpina tai avustavina palvelijoina ja jotkut Betelissä. Kuten monet muutkin sukupolveni edustajat, minäkin tietysti odotin, että tämän järjestelmän loppu tulisi paljon pikemmin. Olen kuitenkin nähnyt näiden 70 palvelusvuoteni aikana tavattoman suurta kasvua! Tunnen syvää tyydytystä sen vuoksi, että olen voinut olla mukana jossakin niin valtavassa.

Luonani käyvät hoitajat sanovat, että pitkän elämäni salaisuus täytyy olla minun uskoni. Olen samaa mieltä. Elämä on parasta, kun sen käyttää Jehovan uutteraan palvelemiseen. Voin totisesti sanoa, että olen muinaisen kuningas Daavidin tavoin vanha ja vuosista kylläinen (1. Aikakirja 29:28).

(Sisar Muriel Smith kuoli 1. huhtikuuta 2002 tätä kirjoitusta viimeisteltäessä. Vain kuukautta alle 102-vuotias Muriel oli todella esimerkillinen uskollisuudessa ja kestävyydessä.)

[Kuvat s. 24]

Noin viisivuotiaana ja 19-vuotiaana, kun tapasin mieheni Royn

[Kuva s. 26]

Automme ja asuntovaunumme Mizpah

[Kuva s. 27]

Mieheni Royn kanssa vuonna 1971