Elämäkerta

”En muuttaisi mitään!”

KERTONUT GLADYS ALLEN

Minulta kysytään joskus: ”Jos voisit elää elämäsi uudelleen, niin mitä muuttaisit?” Voin vastata totuudenmukaisesti: ”En muuttaisi mitään!” Antakaahan kun selitän, miksi olen tätä mieltä.

VUODEN 1929 kesällä, kun olin kaksivuotias, isälleni Matthew Allenille tapahtui jotakin hienoa. Hän hankki kirjasen Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan!, jonka oli julkaissut Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura (raamatuntutkijat tunnetaan nykyään Jehovan todistajina). Ahmittuaan vasta muutaman sivun isä huudahti: ”Tämä on parasta, mitä olen ikinä lukenut!”

Pian tämän jälkeen isä hankki muitakin raamatuntutkijoiden julkaisuja. Hän ei turhia aikaillut, vaan kertoi heti kaikille naapureille, mitä oli oppinut. Maalaisyhteisössämme ei kuitenkaan ollut Jehovan todistajien seurakuntaa. Isä tajusi, että oli tarpeen olla säännöllisesti tekemisissä toisten kristittyjen kanssa, ja niinpä muutimme vuonna 1935 Orangevilleen, joka sijaitsee Kanadassa Ontarion provinssissa, koska siellä oli seurakunta.

Noihin aikoihin lapsia ei aina kannustettu käymään seurakunnan kokouksissa. Yleensä lapset leikkivät kokouspaikan ulkopuolella, kunnes aikuiset tulivat kokouksesta. Tämä ei sopinut isälle. Hän tuumasi: ”Jos kokoukset ovat hyväksi minulle, ne ovat hyväksi lapsillenikin.” Vaikka isä oli vasta tullut seurakunnan yhteyteen, hän kehotti veljeäni Bobia, siskojani Ellaa ja Rubya sekä minua tulemaan aikuisten kanssa kokouksiin, ja me menimme. Pian kokouksissa istuivat muidenkin todistajien lapset. Kokouksissa käymisestä ja niissä vastaamisesta tuli hyvin tärkeä osa elämäämme.

 Isä rakasti Raamattua, ja hänellä oli herkullinen tapa puhaltaa eloa Raamatun kertomuksiin. Niiden avulla hän painoi nuoreen mieleemme tärkeitä opetuksia, joita muistelen vieläkin lämpimästi. Yksi opetus, joka tulee mieleen, on se, että Jehova siunaa niitä, jotka tottelevat häntä.

Isä opetti meitä myös puolustamaan uskoamme Raamatun avulla. Meillä oli tapana tehdä siitä leikki. Isä saattoi sanoa: ”Uskon, että menen taivaaseen, kun kuolen. Todistakaa minulle, etten mene.” Ruby ja minä kaivoimme hakemistosta raamatunkohtia, joiden avulla voisimme kumota tuon opetuksen. Kun olimme lukeneet isälle löytämämme raamatunkohdat, hän tapasi sanoa: ”Tuopa on kiinnostavaa, mutten vieläkään ole vakuuttunut.” Takaisin siis hakemiston ääreen. Tätä saattoi kestää tuntikausia, ennen kuin isä oli tyytyväinen vastauksiimme. Ruby ja minä olimme siksi hyvin varustautuneita selittämään toisille uskonkäsityksiämme ja puolustamaan uskoamme.

Voitto ihmispelosta

Minun täytyy myöntää, että vaikka olin saanut kotona ja seurakunnan kokouksissa erinomaista valmennusta, jotkin kristillisen elämän piirteet tuntuivat minusta vaikeilta. Monien nuorten tavoin minustakaan ei tuntunut mukavalta erottua muista, varsinkaan luokkatovereistani. Eräs varhainen uskonkoetus liittyi niin sanottuihin mainoskulkueisiin.

Mainoskulkueissa joukko veljiä ja sisaria käveli hitaasti kaupungin pääkatujen halki kantaen kilpiä, joissa oli iskulauseita. Noin 3000 asukkaan kaupungissamme kaikki tunsivat toisensa. Erään kerran kuljin mainoskulkueen viimeisenä ja kannoin kilpeä, jossa luki ”Uskonto on ansa ja kiristysryöstöä”. Jotkut koulutoverini huomasivat minut ja asettuivat kiireen vilkkaa perääni laulamaan kansallislaulua ”God Save the King”. Rukoilin hartaasti voimaa jatkaa. Kun kulkue oli viimein kiertänyt reittinsä, kiirehdin valtakunnansalille viemään kilven pois, jotta pääsisin kotiin. Järjestelyistä vastaava veli kuitenkin sanoi, että uusi kulkue oli juuri lähdössä ja että he tarvitsivat vielä yhden kilvenkantajan. Lähdin siis uudelleen liikkeelle ja rukoilin hartaammin kuin koskaan. Tähän mennessä luokkatoverini olivat kuitenkin kyllästyneet ja lähteneet kotiin. Rukoukset, joissa pyysin voimaa, vaihtuivat kiitosrukouksiksi! (Sananlaskut 3:5.)

Kokoaikaiset palvelijat olivat aina tervetulleita kotiimme. He olivat hyväntuulista joukkoa, ja heitä oli ilo pitää vieraana. Niin varhaisesta kuin muistan, vanhempamme suosittelivat meille lapsille kokoaikaista palvelusta parhaana mahdollisena urana.

Vanhempieni kannustus mielessäni aloitin urani kokoaikaisessa palveluksessa vuonna 1945. Myöhemmin muutin sisareni Ellan luokse Ontarion Londoniin, missä hän jo palveli tienraivaajana. Siellä tutustuin sellaiseen palvelusmuotoon, johon en uskonut kykeneväni koskaan. Veljillä oli tapana kulkea pöydästä pöytään paikallisissa baareissa tarjoamassa asiakkaille Vartiotornin ja Lohdutuksen (nykyään Herätkää!) irtonumeroita. Onneksi tätä työtä tehtiin lauantai-iltapäivisin, niin että minulla oli koko viikko aikaa rukoilla rohkeutta osallistua siihen. Se ei ollut minulle helppoa, mutta se oli palkitsevaa.

 Lisäksi opin esittämään Lohdutuksen erikoisnumeroita, joissa kerrottiin, millaisen vainon kohteeksi veljemme olivat joutuneet natsien keskitysleireissä. Tarjosin niitä erityisesti merkittäville kanadalaisille liikemiehille, myös suurten yritysten johtajille. Vuosien mittaan olen havainnut, että Jehova tukee meitä aina, kunhan vain luotamme hänen antavan meille voimaa. Kuten isä sanoi, Jehova siunaa niitä, jotka ovat tottelevaisia hänelle.

Otan vastaan kutsun palvella Québecissä

Jehovan todistajien työ kiellettiin Kanadassa 4. heinäkuuta 1940. Myöhemmin kielto kumottiin, mutta meitä vainottiin edelleen roomalaiskatolisessa Québecin provinssissa. Huomion kiinnittämiseksi veljiemme huonoon kohteluun järjestettiin erikoiskampanja, jonka aikana levitettiin voimakassanaista traktaattia ”Québecin palava viha Jumalaa ja Kristusta ja vapautta kohtaan on koko Kanadan häpeä”. Jehovan todistajien hallintoelimen jäsen Nathan H. Knorr selitti sadoille Montrealin kaupunkiin kokoontuneille tienraivaajille, mitä toiminnastamme mahdollisesti seuraisi. Veli Knorr sanoi, että jos suostuisimme osallistumaan kampanjaan, voisimme varustautua siihen, että meidät pidätettäisiin ja pantaisiin putkaan. Näin todella kävi! Minut pidätettiin kaikkiaan 15 kertaa. Kun lähdimme kenttäpalvelukseen, otimme aina hammasharjan ja kamman mukaan siltä varalta, että joutuisimme yöksi putkaan.

Aluksi työskentelimme pääasiassa öisin, jotta herättäisimme mahdollisimman vähän huomiota. Minä kuljetin ylimääräisiä traktaatteja laukussa, jota kannoin kaulassani takin alla. Traktaatteja pullollaan oleva laukku oli melko muhkean kokoinen, minkä vuoksi näytin aivan siltä kuin olisin ollut raskaana. Siitä oli etua, kun nousin täpötäyteen raitiovaunuun päästäkseni alueelle. Useampi kuin yksi kohtelias herrasmies nousi seisomaan ja antoi paikkansa ”odottavalle äidille”.

Myöhemmin aloimme jakaa traktaatteja myös päiväsaikaan. Jätimme traktaatin kolmelle neljälle ovelle, ja sitten siirryimme toiselle alueelle. Yleensä se toimi hyvin. Mutta jos pappi sai kuulla meidän olevan lähettyvillä, saimme varautua harmeihin. Kerran eräs pappi kiihotti 50–60 aikuisen ja lapsen joukon heittelemään meitä tomaateilla ja kananmunilla. Pakenimme suojaan erään kristityn sisaren luokse, ja meidän täytyi jäädä yöksi hänen kotinsa lattialle.

Québeciin kaivattiin kipeästi lisää tienraivaajia saarnaamaan ranskankielisille asukkaille, joten sisareni Ruby ja minä aloimme opiskella ranskaa joulukuussa 1958. Sen jälkeen saimme määräyksiä useille Québecin ranskankielisille alueille. Jokainen määräalue oli oma kokemuksensa. Yhdessä paikassa kuljimme kahden vuoden ajan ovelta ovelle kahdeksan tuntia päivässä kenenkään tulematta avaamaan! Ihmiset vain katsoivat ulos ovessa olevasta ikkunasta ja vetivät kaihtimen alas. Mutta me emme luovuttaneet. Nykyään tuossa kaupungissa on kaksi kukoistavaa seurakuntaa.

Jehova tuki meitä kaikin tavoin

Meille avautui mahdollisuus aloittaa erikoistienraivaus vuonna 1965. Eräällä määräalueella opimme ymmärtämään 1. Timoteuksen kirjeen 6:8:ssa olevien Paavalin sanojen täyden merkityksen: ”Kun meillä siis on elatus sekä vaatetus ja suoja, me tyydymme niihin.” Meidän täytyi noudattaa tiukkaa budjettia selviytyäksemme menoistamme. Panimme rahaa syrjään lämmitystä, vuokraa, sähköä ja ruokaa varten. Sen jälkeen meillä oli koko loppukuukautta varten 25 Kanadan senttiä käytettäväksi niin kuin halusimme.

Meillä oli varaa pitää lämmitystä päällä asunnossamme vain muutaman tunnin ajan yössä. Makuuhuoneemme lämpötila ei koskaan noussut yli 15 asteen, ja usein siellä oli vielä paljon kylmempi. Sitten eräänä päivänä Rubyn yhden raamatuntutkisteluoppilaan poika kävi luonamme. Hän varmaankin kertoi kotona äidilleen, että olimme paleltua kuoliaiksi, koska sen jälkeen tämä lähetti meille joka kuukausi kymmenen dollaria öljyn ostoa varten, niin että saatoimme pitää lämmittimen päällä koko ajan. Emme tunteneet jäävämme mistään  paitsi. Emme olleet rikkaita, mutta meillä oli aina kaikki välttämätön. Pidimme kaikkea ylimääräistä siunauksena. Psalmin 37:25 sanat todellakin pitävät paikkansa: ”En ole nähnyt vanhurskasta hylättynä enkä hänen jälkeläistensä etsivän leipää.”

Kohtaamastamme vastustuksesta huolimatta minulla oli ilo nähdä monien niistä, joille pidin raamatuntutkistelua, oppivan totuuden. Jotkut valitsivat elämänurakseen kokoaikaisen palveluksen, mikä tuotti minulle aivan erityistä iloa.

Selviydyn uusista haasteista

Vuonna 1970 saimme uudeksi määräalueeksemme Ontariossa sijaitsevan Cornwallin. Noin vuoden kuluttua siitä, kun saavuimme Cornwalliin, äiti sairastui. Isä oli nukkunut pois vuonna 1957, joten kaksi sisartani ja minä huolehdimme äidistä vuorotellen, kunnes hän kuoli vuonna 1972. Tuona aikana erikoistienraivaustoverimme Ella Lisitza ja Ann Kowalenko toivat elämäämme vakautta ja antoivat meille rakkaudellista tukea. He huolehtivat raamatuntutkisteluistamme ja muista vastuistamme, kun olimme poissa. Miten todet ovatkaan Sananlaskujen 18:24:n sanat: ”On ystävä, joka pysyy läheisempänä kuin veli.”

Elämä on totisesti täynnä haasteita. Jehovan rakkaudellisen tuen ansiosta olen kuitenkin selviytynyt niistä. Iloitsen yhä kokoaikaisesta palveluksesta. Bob, joka kuoli vuonna 1993, toimi tienraivaajana yli 20 vuotta, joista 10 kallisarvoista vuotta hän palveli tienraivaajana yhdessä vaimonsa Dollin kanssa. Vanhempi sisareni Ella, joka nukahti kuolemaan lokakuussa 1998, palveli tienraivaajana yli 30 vuotta ja pysyi aina tienraivaushenkisenä. Vuonna 1991 toisen sisareni Rubyn todettiin sairastavan syöpää. Siitä huolimatta hän käytti vähäisiä voimiaan hyvän uutisen saarnaamiseen. Hän myös säilytti huumorintajunsa aina siihen aamuun saakka, jona hän kuoli, mikä tapahtui 26. syyskuuta 1999. Vaikka sisareni ovatkin nyt poissa, minulla on hengellisten veljien ja sisarten perhe, joka auttaa minua säilyttämään huumorintajuni.

Kun muistelen elämääni, niin mitä muuttaisin? En ole mennyt naimisiin, mutta minua on siunattu rakkaudellisilla vanhemmilla, veljellä ja sisarilla, jotka panivat totuuden ensi sijalle elämässään. Toivon näkeväni pian heidät kaikki  ylösnousemuksen jälkeen. Voin jo nyt tuntea isäni rutistavan minua ja nähdä äidin kyyneleet, kun halaamme toisiamme. Ella, Ruby ja Bob tulevat olemaan suunniltaan ilosta.

Tällä välin aion käyttää sen, mitä terveydestäni ja voimistani on jäljellä, Jehovan ylistämiseen ja kunnian osoittamiseen hänelle. Kokoaikainen tienraivauspalvelus on suurenmoinen ja palkitseva elämäntapa. On aivan niin kuin psalmista sanoi niistä, jotka kulkevat Jehovan teitä: ”Onnellinen sinä tulet olemaan, ja sinun käy hyvin.” (Psalmit 128:1, 2.)

[Kuvat s. 26]

Isä rakasti Raamattua. Hän opetti meitä käyttämään sitä uskomme puolustamiseen

[Kuva s. 28]

Vasemmalta oikealle: Ruby, minä, Bob, Ella, äiti ja isä vuonna 1947

[Kuva s. 28]

Eturivi vasemmalta oikealle: minä, Ruby ja Ella piirikonventissa vuonna 1998