Elämäkerta

Onnellinen osani sodanjälkeisessä toiminnassa

KERTONUT FILIP S. HOFFMANN

Toinen maailmansota oli vastikään päättynyt toukokuussa 1945. Saman vuoden joulukuussa Nathan H. Knorr, joka valvoi Jehovan todistajien maailmanlaajuista saarnaamistoimintaa, vieraili Tanskassa 25-vuotiaan sihteerinsä Milton G. Henschelin kanssa. Hartaasti odotettua vierailua varten vuokrattiin suuri sali. Me nuoret olimme erityisen innoissamme veli Henschelin puheesta, sillä hän oli samanikäinen kuin me ja hän oli valinnut teemakseen: ”Muista Luojaasi nuoruudessasi.” (Saarnaaja 12:1, vuoden 1938 kirkkoraamattu.)

TUON vierailun aikana saimme kuulla, että maailmanlaajuisessa saarnaamistyössä oli tapahtumassa jotain uutta ja jännittävää ja että meilläkin voisi olla siinä osamme (Matteus 24:14). Yhdysvalloissa oli esimerkiksi aloittanut toimintansa uusi koulu, joka valmensi nuoria miehiä ja naisia lähetystyöhön. Veli Knorr tähdensi sitä, että mikäli meidät kutsuttaisiin tähän kouluun, saisimme ”vain menolipun” emmekä tietäisi, mihin meidät lähetettäisiin. Siitä huolimatta jotkut meistä täyttivät anomuksen.

Ennen kuin kerron toisen maailmansodan jälkeisistä kokemuksistani, palaan syntymäni aikoihin vuoteen 1919. Ennen sotaa ja sodan aikana tapahtui paljon sellaista, mikä vaikutti elämääni suuresti.

Perheen musta lammas kertoo Raamatun totuudesta

Kun äiti odotti minua – esikoistaan – hän pyysi rukouksessa, että jos olisin poika, minusta tulisi lähetystyöntekijä. Äidin veli Thomas oli raamatuntutkija, kuten  Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin, mutta muu perhe piti enoani perheen mustana lampaana. Asuimme lähellä Kööpenhaminaa, ja kun raamatuntutkijat pitivät siellä vuosittaisia konventtejaan, äiti tapasi majoittaa kauempaa tulleen Thomas-enon. Hänen hämmästyttävä raamatuntuntemuksensa ja järkevät perustelunsa olivat niin vakuuttavia, että äidistä tuli raamatuntutkija vuonna 1930.

Äiti rakasti Raamattua. Hän noudatti 5. Mooseksen kirjan 6:7:n neuvoa ja opetti sisartani ja minua ’kotona istuessaan, tietä kulkiessaan, maata mennessään ja ylös noustessaan’. Aikanaan minäkin aloin saarnata talosta taloon. Keskustelin mielelläni muun muassa kuolemattomasta sielusta ja helvetintulesta, joita opetettiin kirkossa. Raamatun avulla pystyin tehokkaasti osoittamaan sellaiset opetukset vääriksi. (Psalmit 146:3, 4; Saarnaaja 9:5, 10; Hesekiel 18:4.)

Perheestämme tulee yksimielinen

Kööpenhaminassa vuonna 1937 pidetyn konventin jälkeen Jehovan todistajien Tanskan-haaratoimiston kirjallisuusvarastossa tarvittiin tilapäisapua. Olin juuri päättänyt opintoni kauppaopistossa, ja olin vapaa tarjoutumaan tuohon työhön. Kun palvelukseni varastossa päättyi, minua pyydettiin auttamaan haaratoimistossa. Vähän tämän jälkeen muutin kotoa Kööpenhaminan haaratoimistoon, vaikken ollut käynyt vielä kasteella. Päivittäinen kanssakäyminen kypsien kristittyjen kanssa auttoi minua edistymään hengellisesti, ja seuraavana vuonna, 1. tammikuuta 1938, menin Jehova Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle.

Syyskuussa 1939 alkoi toinen maailmansota. Sitten 9. huhtikuuta 1940 saksalaisjoukot miehittivät Tanskan. Koska tanskalaiset saivat kuitenkin elää melko vapaasti, saatoimme jatkaa saarnaamistoimintaamme.

Sitten tapahtui jotakin suurenmoista. Isästä tuli aktiivinen, uskollinen todistaja, mikä entisestään lisäsi perheemme onnellisuutta. Niinpä kun minut ja neljä muuta tanskalaista kutsuttiin Gilead-koulun kahdeksannelle kurssille, koko perhe oli tukenani. Viiden kuukauden kurssi alkoi syyskuussa 1946, ja koulu sijaitsi kauniissa ympäristössä lähellä South Lansingia New Yorkin osavaltiossa.

 Valmennus Gileadissa ja sen jälkeen

Gileadissa oli tilaisuus hankkia hienoja uusia ystäviä. Kun eräänä iltana kiertelin koulun alueella Englannista kotoisin olevan Harold Kingin kanssa, juttelimme siitä, mihin meidät mahdettaisiin lähettää kurssin jälkeen. ”Enpä oikein usko, että olisin nähnyt Doverin valkoiset kalliot [Etelä-Englannissa] viimeisen kerran”, Harold sanoi. Hän oli oikeassa, joskin kului 17 vuotta ennen kuin hän näki nuo kalliot uudelleen, ja neljä ja puoli vuotta tuosta ajasta hän oli yksinäissellissä kiinalaisessa vankilassa! *

Valmistumisemme jälkeen minut lähetettiin matkavalvojaksi Texasiin vieraillakseni Jehovan todistajien seurakunnissa ja auttaakseni niitä hengellisesti. Vastaanotto oli lämmin. Texasilaisveljistä oli kiinnostavaa tutustua Gilead-koulusta juuri valmistuneeseen nuoreen eurooppalaiseen. Vain seitsemän kuukauden kuluttua minut kuitenkin kutsuttiin Jehovan todistajien maailmankeskukseen Brooklyniin New Yorkiin. Veli Knorr määräsi minut toimistotyöhön, ja minulle opetettiin, miten eri osastot Betelissä toimivat. Kun sitten palasin Tanskaan, minun oli määrä soveltaa oppimaani ja huolehtia siitä, että kaikki hoidettaisiin samoin kuin Brooklynissa. Tarkoitus oli, että haaratoimistojen toimintaa yhtenäistettäisiin kaikkialla maailmassa tehokkuuden lisäämiseksi. Myöhemmin veli Knorr siirsi minut Saksaan.

Sovellan oppimaani haaratoimistoissa

Kun saavuin Wiesbadeniin Saksaan heinäkuussa 1949, monet maan kaupungeista olivat yhä raunioina. Saarnaamistyötä johtivat veljet, joita oli vainottu siitä saakka, kun Hitler sai vallan vuonna 1933. Jotkut olivat olleet vankilassa ja keskitysleirillä kahdeksasta kymmeneen vuotta tai pitempään! Työskentelin tällaisten Jehovan palvelijoiden kanssa kolme ja puoli vuotta. Heidän ainutlaatuinen esimerkkinsä muistuttaa minua siitä, mitä saksalainen historioitsija Gabriele Yonan kirjoitti: ”Ilman sitä esimerkkiä, jonka tämä sitkeä kristillinen ryhmä antoi kansallissosialistisen diktatuurin aikana, joutuisimme – Auschwitzin ja natsien hirmutekojen jälkeen – epäilemään, oliko Jeesuksen kristillisten opetusten noudattaminen lainkaan mahdollista.”

Työni Saksan haaratoimistossa oli samaa kuin Tanskassa: esitellä uusi, yhtenäinen tapa organisoida asioita. Heti kun saksalaisveljet ymmärsivät, etteivät muutokset missään tapauksessa merkinneet heidän työnsä arvostelemista, vaan että haaratoimistojen ja päätoimiston oli aika tiivistää yhteistoimintaansa, he olivat innokkaita ja hyvin yhteistyöhaluisia.

Vuonna 1952 sain veli Knorrin toimistosta kirjeen, jossa minua kehotettiin muuttamaan Sveitsin haaratoimistoon Berniin. Minut nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi, ja aloin palvella tuossa tehtävässä 1. tammikuuta 1953.

Uusia ilonaiheita Sveitsissä

Jonkin aikaa Sveitsiin saapumiseni jälkeen tapasin eräässä konventissa Estherin, ja pian  menimme kihloihin. Elokuussa 1954 veli Knorr pyysi minua tulemaan Brooklyniin, missä minulle esiteltiin aivan uudenlainen, jännittävä työ. Koska haaratoimistojen määrä ja koko oli kaikkialla maailmassa voimakkaasti kasvanut, otettiin käyttöön uusi järjestely. Maapallo jaettiin vyöhykkeisiin, joilla kullakin palvelisi vyöhykevalvoja. Minulle annettiin kaksi vyöhykettä: Eurooppa ja Välimeren alue.

Kohta Brooklyniin tekemäni lyhyen vierailun jälkeen palasin Sveitsiin ja aloin valmistautua vyöhykevalvojan työhön. Esther ja minä olimme menneet naimisiin, ja hän palveli kanssani Sveitsin haaratoimistossa. Ensimmäisellä vyöhykevierailullani kävin lähetyskodeissa ja haaratoimistoissa Italiassa, Kreikassa, Kyproksessa, Lähi-idän maissa, Pohjois-Afrikan rannikolla, Espanjassa ja Portugalissa – kaikkiaan 13 maassa. Oltuani taas vähän aikaa Bernissä matka jatkui muihin rautaesiripun länsipuolisiin Euroopan maihin. Ensimmäisen avioliittovuotemme aikana olin poissa kotoa puoli vuotta ja palvelin kristittyjä veljiämme.

Olosuhteet muuttuvat

Vuonna 1957 Esther sai tietää odottavansa lasta, ja koska haaratoimisto ei ole tarkoitettu lapsiperheille, päätimme muuttaa Tanskaan. Isäni otti meidät mielihyvin luokseen. Esther huolehti sekä tyttärestämme Rakelista että isästäni, samalla kun minä autoin vasta valmistuneen haaratoimiston töissä. Toimin opettajana seurakunnan valvojille tarkoitetussa Valtakunnan palveluskoulussa ja jatkoin myös palvelustani vyöhykevalvojana.

Vyöhykevalvojan työssä jouduin olemaan pitkiä aikoja poissa kotoa ja siten valitettavasti myös tyttäremme luota, ja se kyllä näkyi. Kerran olin jonkin aikaa Pariisissa, johon perustettiin pieni paino. Esther ja Rakel tulivat junalla katsomaan minua, ja he saapuivat Gare du Nordin asemalle. Léopold Jontès haaratoimistosta tuli kanssani heitä vastaan. Rakel seisoi junavaunun porrasaskelmalla, katsoi Léopoldia, sitten minua ja jälleen Léopoldia – ja kapsahti Léopoldin kaulaan!

Eräs suuri muutos tapahtui, kun jätin 45-vuotiaana kokoaikaisen palveluksen ryhtyäkseni ansiotyöhön perheeni ylläpidoksi. Jehovan todistajien sananpalvelijana  hankkimani kokemuksen ansiosta sain työtä vientipäällikkönä. Kun olin ollut saman yrityksen palveluksessa noin yhdeksän vuotta ja Rakel oli päättänyt koulunsa, päätimme noudattaa kehotusta muuttaa alueelle, missä tarvittiin lisää Valtakunnan julistajia.

Puntaroimme mahdollisuuksia palvella Norjassa, ja kyselin työtä eräästä työnvälitystoimistosta. Vastaus ei kuitenkaan ollut rohkaiseva. 55-vuotiaalla ei ollut häävit mahdollisuudet. Otin kaikesta huolimatta yhteyttä Oslossa sijaitsevaan haaratoimistoon ja vuokrasin sitten asunnon läheltä Drøbakin kaupunkia luottaen siihen, että jostain ilmaantuisi työtä. Niin kävikin, ja nautimme hyvin paljon Valtakunnan palveluksestamme Norjassa.

Parhaita muistoja ovat ne, kun lähes koko seurakunnan voimin teimme saarnaamismatkoja pohjoiseen vapaalle alueelle. Vuokrasimme mökkejä leirintäalueelta ja kävimme joka päivä maatiloilla, joita oli siellä täällä upealla vuoristoseudulla. Saimme suurta iloa kertoessamme siellä asuville ystävällisille ihmisille Jumalan valtakunnasta. Levitimme paljon kirjallisuutta, mutta uusintakäynnit jouduimme siirtämään seuraavaan vuoteen. Ihmiset eivät kuitenkaan unohtaneet meitä! Esther ja Rakel muistavat yhä, kuinka meidät otettiin vastaan kuin kauan kadoksissa olleet perheenjäsenet. Oltuamme Norjassa kolme vuotta palasimme Tanskaan.

Perhe-elämän ilot

Rakel meni pian kihloihin innokkaan kokoaikaisen tienraivaajapalvelijan Niels Højerin kanssa. Avioiduttuaan he jatkoivat tienraivausta, kunnes saivat perheenlisäystä. Niels on ollut sekä hyvä aviomies että suurenmoinen isä, joka on aidosti kiinnostunut perheestään. Varhain eräänä aamuna hän lähti poikansa kanssa polkupyörällä rannalle katsomaan auringonnousua. Kun naapuri kysyi pojalta, mitä he olivat tehneet siellä, hän vastasi: ”Me rukoilimme Jehovaa.”

Muutaman vuoden kuluttua saimme Estherin kanssa olla todistamassa kahden vanhimman lapsenlapsemme, Benjaminin ja Nadjan, kastetta. Katselijoiden joukossa oli myös Niels, joka seisoi yhtäkkiä edessäni. Hän katsoi minua ja sanoi: ”Tosi miehet eivät itke.” Seuraavassa hetkessä me molemmat kuitenkin itkimme kaulakkain. On hienoa omistaa vävy, jonka kanssa voi sekä nauraa että itkeä!

Olosuhteet muuttuvat jälleen

Estheriä ja minua siunattiin edelleen, kun meidät kutsuttiin taas Tanskan haaratoimistoon. Tuolloin tehtiin kuitenkin jo valmistelutöitä huomattavasti suuremman haaratoimiston rakentamiseksi Holbækiin. Minulla oli etu olla valvomassa rakennustyötä, jonka suorittivat yksinomaan palkattomat vapaaehtoistyöntekijät. Vaikka talvi oli ankara, hanke saatiin vuoden 1982 loppuun mennessä pääosin valmiiksi, ja me kaikki iloitsimme voidessamme muuttaa suurempiin ja entistä parempiin tiloihin!

Pian työskentelin toimistossa, ja pidin työstäni hyvin paljon. Esther toimi puhelunvälittäjänä. Myöhemmin hän kuitenkin joutui lonkkaleikkaukseen ja puolentoista vuoden kuluttua siitä sappileikkaukseen. Vaikka haaratoimiston henkilökunta huolehti meistä ystävällisesti, päätimme, että olisi kaikkien kannalta parasta lähteä pois. Muutimme seurakuntaan, johon tyttäremme perheineen kuului.

Estherin terveys ei nykyään ole kovin hyvä. Voin kuitenkin sydämestäni sanoa, että kaikkina yhteisinä palvelusvuosinamme hän on ollut kaikenlaisissa olosuhteissa erinomainen tuki ja kumppani. Terveyden heikkenemisestä huolimatta me molemmat pystymme vielä jossain määrin osallistumaan saarnaamistyöhön. Kun katselen elämääni taaksepäin, ajattelen kiitollisuutta tuntien psalmistan sanoja: ”Oi Jumala, sinä olet opettanut minua nuoruudestani asti.” (Psalmit 71:17.)

[Alaviite]

[Kuva s. 24]

Kirjallisuuslähetystä puretaan Saksan haaratoimistossa rakennustöiden aikaan vuonna 1949

[Kuva s. 25]

Työtovereihini kuuluivat muun muassa nämä keskitysleireiltä palanneet todistajat

[Kuvat s. 26]

Estherin kanssa nykyään ja hääpäivänämme Bernin Betelissä lokakuussa 1955