Me kaikki tarvitsemme kiitosta

ERÄÄLLÄ pienellä tytöllä oli mukava päivä. Vaikka häntä oli muulloin täytynyt ojentaa, juuri tuona päivänä hän käyttäytyi erityisen hyvin. Illalla äiti kuitenkin kuuli tytön itkevän sängyssä sen jälkeen kun hänet oli laitettu nukkumaan. Kun äiti kysyi, mikä hätänä, hän nyyhkytti: ”Enkö ollut tänään kiltisti?”

Kysymys viilsi äidin sydäntä. Hän oli aina ollut herkkä ojentamaan tytärtään, mutta nyt hän ei ollut sanonut kiitoksen sanaakaan, vaikka olikin huomannut, miten kiltisti hänen pikku tyttönsä yritti käyttäytyä.

Pikkutytöt eivät ole ainoita, jotka tarvitsevat kiitosta. Me kaikki tarvitsemme sitä – yhtä paljon kuin tarvitsemme neuvoja ja oikaisua.

Miltä meistä tuntuu, kun saamme sydämelliset kiitokset? Eikö se lämmitäkin sydäntämme ja piristä päiväämme? Todennäköisesti ajattelemme, että joku huomasi meidät ja välittää meistä. Se todistaa meille, että vaivannäkömme kannatti, ja saa meidät ponnistelemaan edelleen. Ei ole yllättävää, että tunnemme usein vetoa sellaiseen ihmiseen, joka antaa vilpitöntä kiitosta ja näkee vaivaa sanoakseen jotain kannustavaa. (Sananlaskut 15:23.)

Jeesus Kristus ymmärsi, miten tärkeää on antaa toisille kiitosta. Talenttivertauksessa isäntä (joka kuvaa Jeesusta itseään) kiittää lämpimästi kumpaakin uskollista orjaansa: ”Hyvin tehty, hyvä ja uskollinen orja!” Miten sydäntä lämmittävää! Vaikka heidän kykynsä ja saavutuksensa ovat hyvin erilaiset, he saavat yhtä paljon kiitosta. (Matteus 25:19–23.)

Muistakaamme siis tuon pienen tytön äitiä. Meidän ei tarvitse odottaa, että toiset itkevät, ennen kuin annamme heille kiitosta. Sen sijaan voimme etsiä tilaisuuksia kiittää. Meillä on tosiaankin hyviä syitä antaa vilpitöntä kiitosta aina tilaisuuden tullen.