Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Lähetysalueesta tuli kotimme

Lähetysalueesta tuli kotimme

Elämäkerta

Lähetysalueesta tuli kotimme

KERTONUT DICK WALDRON

Oli sunnuntai-iltapäivä syyskuussa 1953, ja olimme äskettäin saapuneet Lounais-Afrikkaan (nykyinen Namibia). Olimme olleet maassa vajaan viikon ja aioimme pitää yleisökokouksen pääkaupungissa Windhoekissa. Mikä oli saanut meidät tulemaan Australiasta aina Afrikkaan asti? Vaimoni ja minä sekä kolme nuorta naista olimme tulleet tänne Jumalan valtakunnan hyvän uutisen lähetystyöntekijöiksi (Matteus 24:14).

ELÄMÄNI alkoi kaukaisessa maankolkassa, Australiassa, kohtalokkaana vuonna 1914. Nuoruusvuoteni osuivat suureen lamakauteen, ja minun täytyi antaa oma panokseni perheen elannon hankkimiseen. Työtä ei ollut, mutta keksin tavan metsästää villikaniineja, joita Australiassa oli riittämiin. Niinpä minun pääasiallisia lisiäni perheen ruokakomeroon oli kanin liha.

Siihen mennessä kun toinen maailmansota syttyi vuonna 1939, olin onnistunut saamaan työtä Melbournen kaupungin raitiovaunuissa ja busseissa. Noin 700 miestä teki busseissa vuorotyötä, ja joka vuorossa tapasin eri kuljettajan tai rahastajan. Kysyin heiltä usein, mihin uskontoon he kuuluivat, ja pyysin heitä selittämään uskonkäsityksiään. Ainoa, joka pystyi antamaan minulle tyydyttäviä vastauksia, oli muuan Jehovan todistaja. Hän selitti Raamatun kertovan paratiisimaasta, jossa jumalaapelkäävät ihmiset eläisivät ikuisesti (Psalmit 37:29).

Sillä välin äitikin tuli kosketuksiin Jehovan todistajien kanssa. Usein kun tulin kotiin iltavuorosta, minua oli odottamassa ateria ja Lohdutus-lehti (nykyään Herätkää!). Pidin lukemastani. Aikanaan päädyin siihen, että tämä oli tosi uskonto, ja aloin olla aktiivisesti seurakunnan yhteydessä. Menin kasteelle toukokuussa 1940.

Melbournessa oli tienraivauskoti, jossa asui noin 25 Jehovan todistajien kokoaikaista sananpalvelijaa. Muutin asumaan heidän kanssaan. Kuuntelin päivästä toiseen jännittäviä kokemuksia, joita he olivat saaneet saarnaamistyössä, ja sydämessäni kehittyi halu liittyä heidän riveihinsä. Lopulta jätin anomuksen tienraivauspalvelukseen. Minut hyväksyttiin, ja sain kutsun palvella Jehovan todistajien Australian-haaratoimistossa. Näin minusta tuli osa Betel-perhettä.

Vankeus ja kielto

Betelissä olin työssä muun muassa sahalla. Sahasimme siellä puutavaraa, josta tehtiin puuhiiliä. Niitä käytettiin polttoaineena haaratoimiston autoissa, koska sodan takia bensiiniä oli niukalti saatavissa. Meitä oli sahalla työssä 12 henkeä, jotka olimme kaikki asevelvollisia. Ei kulunut kauaakaan, kun meidät tuomittiin puoleksi vuodeksi vankeuteen, koska kieltäydyimme Raamatun perusteella sotapalveluksesta (Jesaja 2:4). Meidät lähetettiin vankileiriin pakkotyöhön. Kaikista töistä meille lankesi puun sahaaminen, juuri se työ, jota olimme Betelissä oppineet tekemään.

Sahaus sujui meiltä niin hyvin, että vankilanjohtaja antoi meille Raamatun ja raamatullista kirjallisuuttamme huolimatta tiukoista määräyksistä evätä meiltä kaikki sellainen. Leirillä opin jotain hyödyllistä ihmissuhteista. Betelissä työskennellessäni en kerta kaikkiaan tullut toimeen erään veljen kanssa. Persoonallisuutemme olivat vain liian erilaiset. Arvaapa, kuka joutui samaan vankiselliin kanssani? Aivan oikein, juuri tuo veli. Nyt meillä oli totisesti aikaa tutustua toisiimme, ja niinpä välillemme muodostui läheinen ja kestävä ystävyys.

Aikanaan Jehovan todistajien työ kiellettiin Australiassa. Kaikki varat takavarikoitiin, ja Betelin veljillä oli hyvin vähän rahaa. Erään kerran yksi heistä tuli luokseni ja sanoi: ”Dick, haluaisin lähteä vähän kentälle kaupunkiin, mutta minulla ei ole kenkiä, vain työsaappaat.” Autoin häntä mielelläni, ja hän lähti kaupunkiin minun kengissäni.

Saimme myöhemmin kuulla, että hänet oli pidätetty ja vangittu saarnaamisen vuoksi. En yksinkertaisesti voinut olla lähettämättä hänelle pientä viestiä: ”Olen pahoillani puolestasi. Iloitsen siitä, etten itse ollut kengissäni.” Mutta pian minutkin pidätettiin ja vangittiin toistamiseen puolueettoman asenteeni vuoksi. Vapautumisen jälkeen sain tehtäväksi huolehtia maatilasta, joka tuotti ravintoa Betel-perheelle. Olimme siihen mennessä saaneet myönteisen oikeudenpäätöksen, ja Jehovan todistajien toimintaa koskeva kielto kumottiin.

Avioidun innokkaan evankelistan kanssa

Maatilalla aloin ajatella vakavasti avioliittoa ja ihastuin nuoreen tienraivaajasisareen Coralie Cloganiin. Coralien isoäiti oli ensimmäisenä heidän perheestään osoittanut kiinnostusta Raamatun sanomaan. Hän oli kuolinvuoteellaan sanonut Coralien äidille Veralle: ”Kasvata lapsesi rakastamaan ja palvelemaan Jumalaa, niin me tapaamme vielä paratiisimaassa.” Myöhemmin kun Veran ovelle tuli tienraivaaja mukanaan julkaisu Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan!, hän alkoi ymmärtää, mitä isoäiti oli tarkoittanut. Kirjanen sai Veran vakuuttuneeksi siitä, että Jumala oli tarkoittanut ihmisten elävän paratiisimaassa (Ilmestys 21:4). Hän kävi kasteella 1930-luvun alkupuolella, ja aivan kuten hänen äitinsä oli kannustanut, hän auttoi kolmea tytärtään – Lucya, Jeania ja Coralieta – kehittämään rakkautta Jumalaan. Coralien isä vastusti kuitenkin voimakkaasti perheensä uskonnollista kiinnostusta, aivan kuten Jeesus oli varoittanut perheissä voivan käydä (Matteus 10:34–36).

Cloganit olivat musikaalinen perhe, jossa jokainen lapsi soitti jotain. Coralie soitti viulua, ja vuonna 1939, kun hän oli 15-vuotias, hän sai diplomin musiikista. Toisen maailmansodan puhkeaminen sai Coralien ajattelemaan vakavasti tulevaisuuttaan. Hänen oli tullut aika päättää, mitä hän tekisi elämällään. Yksi mahdollisuus oli ura musiikin saralla. Häntä oli jo pyydetty Melbournen sinfoniaorkesteriin. Toisaalta oli mahdollisuus omistaa aikansa suurenmoiseen Valtakunnan sanoman saarnaamiseen. Vakavan harkinnan jälkeen Coralie ja hänen kaksi sisartaan menivät kasteelle vuonna 1940 ja valmistautuivat astumaan kokoaikaiseen evankelioimistyöhön.

Coralie oli tuskin ennättänyt tehdä päätöksensä kokoaikaisen palveluksen aloittamisesta, kun eräs vastuullinen veli Australian haaratoimistosta lähestyi häntä. Tuo veli oli Lloyd Barry, joka palveli myöhemmin Jehovan todistajien hallintoelimessä. Hän oli juuri pitänyt puheen Melbournessa ja sanoi Coralielle: ”Lähden nyt takaisin Beteliin. Lähde sinäkin junalla mukaani ja liity Betel-perheeseen.” Coralie noudatti kutsua mielellään.

Coraliella ja muilla Betel-perheen sisarilla oli erittäin tärkeä osa raamatullisten julkaisujen valmistamisessa Australian veljille sotavuosien kiellon aikana. He itse asiassa tekivät suurimman osan painotyöstä veli Malcolm Valen valvonnassa. He painoivat ja sitoivat kirjat ”Uusi maailma” ja Lapset, eikä yksikään Vartiotorni-lehden numero jäänyt ilmestymättä yli kaksi vuotta kestäneen kiellon aikana.

Painoa täytyi siirtää peräti 15 kertaa poliisin välttämiseksi. Yhdessä vaiheessa raamatullista kirjallisuutta painettiin sellaisen rakennuksen kellarissa, jossa hämäyksen vuoksi tehtiin toisenlaistakin painotyötä. Vastaanotossa oleva sisar saattoi vaaran uhatessa painaa nappia, joka soitti kelloa kellarikerroksessa, niin että alhaalla olevat sisaret ehtisivät kätkeä julkaisut ennen tarkastusta.

Erään tällaisen tarkastuksen aikana muutamat sisaret kauhistuivat tajutessaan, että pöydällä kaikkien nähtävillä lojui Vartiotorni. Poliisi astui sisään, laski salkkunsa suoraan Vartiotornin päälle ja aloitti etsinnän. Mitään löytämättä hän otti salkkunsa ja käveli ulos!

Kun kielto oli poistettu ja haaratoimiston omaisuus palautettu veljille, monille annettiin mahdollisuus lähteä kentälle erikoistienraivaajiksi. Coralie tarjoutui menemään Glen Innesiin. Myös minä siirryin sinne, kun menimme naimisiin 1. tammikuuta 1948. Lähtiessämme tuolta määräalueelta siellä toimi kukoistava seurakunta.

Seuraava aluemääräyksemme oli Rockhampton, mutta emme löytäneet sieltä asuntoa. Niinpä pystytimme teltan erään kiinnostuneen maatilalle. Tuo teltta oli oleva kotimme seuraavat yhdeksän kuukautta. Se olisi hyvin voinut olla sitä pitempäänkin, mutta kun sadekausi alkoi, trooppinen myrsky repi sen riekaleiksi ja monsuunisateet huuhtoivat sen mennessään. *

Muutamme ulkomaiselle määräalueelle

Rockhamptonissa ollessamme saimme kutsun lähetysvalmennukseen Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 19. kurssille. Valmistuimme sieltä vuonna 1952, ja meidät lähetettiin maahan, joka silloin tunnettiin Lounais-Afrikkana.

Kristikunnan papisto osoitti viipymättä, mitä se ajatteli lähetystyöstämme. Kuutena sunnuntaina peräkkäin papit varoittivat saarnastuolista seurakuntalaisiaan meistä. He sanoivat ihmisille, ettei heidän pitäisi avata meille ovea eikä antaa meidän lukea heille Raamattua, koska se sekoittaisi heitä. Levitimme eräällä alueella useita julkaisuja, mutta pappi seurasi meitä talosta taloon ja keräsi ne pois. Keskustellessamme eräänä päivänä papin kanssa hänen työhuoneessaan näimme, että hänellä oli melkoinen varasto kirjojamme.

Ennen pitkää paikalliset viranomaisetkin alkoivat olla huolissaan toimintamme vuoksi. Aivan ilmeisesti papit saivat heidät epäilemään, että meillä saattaisi olla kytköksiä kommunisteihin. Niinpä meiltä otettiin sormenjäljet, ja joitakuita, joiden luona olimme käyneet, kuulusteltiin. Kaikesta vastustuksesta huolimatta kokoustemme kävijämäärä kasvoi tasaisesti.

Saapumisestamme lähtien meissä oli kasvanut palava halu levittää Raamatun sanomaa alkuperäisväestön, ovambojen, hererojen ja namojen, keskuudessa. Se ei kuitenkaan ollut helppoa. Lounais-Afrikka oli tuolloin Etelä-Afrikan apartheid-hallituksen alaisuudessa. Koska olimme valkoisia, emme saaneet todistaa mustien alueilla ilman viranomaisten lupaa. Anoimme lupaa aika ajoin, mutta he yksinkertaisesti epäsivät sen.

Oltuamme kaksi vuotta ulkomaisella määräalueella koimme yllätyksen. Coralie oli raskaana. Tyttäremme Charlotte syntyi lokakuussa 1955. Vaikka emme voineetkaan enää jatkaa lähetystyötä, onnistuin saamaan osa-aikaista työtä ja jatkamaan jonkin aikaa tienraivaajana.

Vastaus rukouksiimme

Vuonna 1960 eteemme tuli toisenlainen haaste. Coralie sai kirjeen, jossa kerrottiin hänen äitinsä olevan niin sairas, että ellei Coralie tulisi kotiin, hän ei ehkä enää näkisi tätä. Siispä suunnittelimme muuttoa Lounais-Afrikasta takaisin Australiaan. Silloin se tapahtui: juuri sillä viikolla, jolla meidän piti lähteä, sain paikallisilta viranomaisilta luvan mennä mustien asuma-alueelle Katuturaan. Mitä me nyt tekisimme? Antaisimmeko luvan takaisin taisteltuamme sen saamiseksi seitsemän vuotta? Olisimme tietysti voineet järkeillä, että toiset voisivat jatkaa siitä, mihin me olimme jääneet. Mutta eikö tämä ollut siunaus Jehovalta, vastaus rukouksiimme?

Ratkaisuni oli nopeasti tehty. Minä jäisin, jottei taistelumme pysyvän oleskeluluvan saamiseksi vaarantuisi siksi, että me kaikki lähtisimme Australiaan. Seuraavana päivänä peruin laivalippuni ja lähetin Coralien ja Charlotten pitkälle lomalle.

Heidän poissa ollessaan aloin todistaa mustien asuma-alueella. Kiinnostus oli valtavaa. Kun Coralie ja Charlotte palasivat, kokouksissamme kävi koko joukko mustien asuma-alueen asukkaita.

Noihin aikoihin minulla oli vanha auto, jolla kyyditsin kiinnostuneita kokouksiin. Tein joka kokoukseen neljä tai viisi matkaa mukanani seitsemän, kahdeksan tai yhdeksän ihmistä joka kerralla. Kun viimeinen tuli ulos, Charlottella oli tapana kysyä leikillään: ”Kuinka monta sinulla on vielä penkin alla?”

Voidaksemme olla tehokkaampia saarnaamistyössä tarvitsimme kirjallisuutta alkuperäisväestön omalla kielellä. Niinpä sain järjestää traktaatin Elämä uudessa maailmassa kääntämisen neljälle paikalliselle kielelle: hereroksi, namaksi, ndongaksi ja kvanyamaksi. Kääntäjät olivat koulunkäyneitä ihmisiä, joiden kanssa tutkimme Raamattua, mutta minun täytyi työskennellä heidän kanssaan sen varmistamiseksi, että jokainen lause tuli käännettyä oikein. Naman kielessä on niukka sanavarasto. Yritin esimerkiksi selvittää, mitä tarkoitti lause: ”Aluksi Aadam oli täydellinen mies.” Kääntäjä raapi päätään ja sanoi, ettei hänelle tullut mieleen, miten namaksi sanottaisiin ”täydellinen”. Lopulta hän sanoi: ”Nyt keksin. Aluksi Aadam oli kuin kypsä persikka.”

Tyytyväisiä määräalueeseemme

Siitä kun ensi kerran saavuimme tähän maahan, joka nykyään on nimeltään Namibia, on kulunut jo 49 vuotta. Enää ei mustien asuma-alueelle menemiseen tarvita lupaa. Namibiassa on uusi hallitus, joka nojaa rodullisesti tasa-arvoiseen perustuslakiin. Windhoekissa on neljä suurta seurakuntaa, jotka kokoontuvat miellyttävissä valtakunnansaleissa.

Olemme usein ajatelleet Gileadissa kuulemiamme sanoja: ”Tehkää ulkomaisesta määräalueesta kotinne.” Se miten Jehova on ohjaillut asioita, on saanut meidät vakuuttuneiksi siitä, että hän halusi tästä maasta tulevan kotimme. Olemme oppineet rakastamaan veljiä ja heidän moninaisia kiinnostavia kulttuurejaan. Olemme nauraneet heidän kanssaan heidän iloissaan ja itkeneet heidän suruissaan. Jotkut niistä uusista, jotka ahtautuivat autoomme ja tulivat kanssamme kokouksiin, ovat nyt seurakuntiensa tukipilareita. Kun saavuimme tähän suureen maahan vuonna 1953, hyvää uutista saarnasi alle kymmenen paikallista julistajaa. Tuosta vaatimattomasta alusta määrämme on kasvanut yli 1200:aan. Jehova on lupauksensa mukaisesti antanut kasvun siellä, missä me ja muut olemme ’istuttaneet ja kastelleet’ (1. Korinttilaisille 3:6).

Ajatellessamme monia palvelusvuosiamme, ensin Australiassa ja nyt Namibiassa, Coralie ja minä tunnemme syvää tyydytystä. Toivomme ja rukoilemme, että Jehova antaa meille edelleen voimaa tehdä hänen tahtonsa nyt ja ikuisesti.

[Alaviite]

^ kpl 22 Vartiotornissa 1.4.1953 sivuilla 107 ja 108 on jännittävä selostus siitä, miten Waldronit kestivät tällä vaikealla määräalueella. Kirjoituksessa ei mainita heitä nimeltä.

[Kuva s. 26, 27]

Matkalla määräalueellemme Rockhamptoniin Australiaan

[Kuva s. 27]

Satamassa valmiina lähtemään kohti Gilead-koulua

[Kuva s. 28]

Namibiassa todistaminen tuo meille paljon iloa