Elämäkerta

Viesti joka muutti elämäni

KERTONUT IRENE HOCHSTENBACH

Se tapahtui eräänä tiistai-iltana vuonna 1972. Olin 16-vuotias ja olin tullut vanhempieni mukana erääseen uskonnolliseen kokoukseen Eindhoveniin, joka on kaupunki Noord-Brabantin provinssissa Alankomaissa. Tunsin itseni epävarmaksi ja toivoin, että olisin jossain muualla. Sitten kaksi nuorta naista ojensi minulle lappusen, jossa luki: ”Irene, haluaisimme kovasti auttaa sinua.” En silloin tajunnutkaan, miten tyystin tuo viesti muuttaisi elämäni. Mutta ennen kuin kerron, mitä seuraavaksi tapahtui, voisin kertoa jotain taustastani.

SYNNYIN Belitungin saaressa Indonesiassa. Muistan joitain tuon trooppisen saaren ääniä: palmujen suhinan tuulessa, läheisen joen solinan, talomme ympärillä leikkineiden lasten naurun ja musiikin, joka täytti kotimme. Perheemme muutti Indonesiasta Alankomaihin vuonna 1960, kun olin neljävuotias. Teimme tuon pitkän matkan laivalla, ja muistan aivan erityisen hyvin, millainen ääni lähti mukanani olleesta lempilelustani, pikkuisesta rumpalipellestä. Kun olin seitsemänvuotias, sairaus vei kuuloni, enkä ole sen jälkeen kuullut mitään ääntä. Jäljellä ovat vain muistot.

Kasvuvuodet kuurona

Vanhempieni hellän huolenpidon vuoksi en aluksi oikein tajunnut, mitä kuurous tulisi merkitsemään. Jopa iso kuulolaitteeni oli minusta lapsena oikeastaan hauska, vaikkei siitä ollut minulle paljon hyötyä. Naapuruston lapset keskustelivat kanssani  kirjoittamalla liidulla jalkakäytävään pitkiä juttuja, ja minä vastasin heille kuulematta omaa ääntäni.

Isompana tajusin, että olin erilainen kuin muut. Huomasin myös, että jotkut pilkkasivat minua kuurouteni takia, kun taas toiset eivät halunneet olla seurassani. Aloin tuntea itseni valtavan yksinäiseksi. Aloin ymmärtää, mitä kuurona oleminen merkitsi, ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän pelkäsin kuulevien maailmaa.

Jotta olisin päässyt kuuroille tarkoitettuun erityiskouluun, vanhempani päättivät, että koko perheemme muuttaisi Limburgin provinssissa sijaitsevasta kylästämme Eindhovenin kaupunkiin. Muuton jälkeen isä etsi sieltä työpaikan ja veljeni ja sisareni menivät uuteen kouluun. Olen kiitollinen kaikista niistä muutoksista, joita he tekivät minun vuokseni. Koulussa minua opetettiin säätelemään ääneni voimakkuutta ja puhumaan selvemmin. Ja vaikka opettajat eivät käyttäneetkään viittomakieltä, luokkatoverini opettivat minut viittomaan.

Omassa maailmassani

Vanhempani yrittivät varttuessani kovasti kommunikoida kanssani, mutta oli monia asioita, joita en ymmärtänyt. En esimerkiksi käsittänyt, että vanhempani tutkivat Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Muistan kuitenkin, että eräänä päivänä perheemme kävi jossain paikassa, missä iso joukko ihmisiä istui tuoleilla. He kaikki katsoivat eteenpäin, taputtivat välillä ja nousivat silloin tällöin seisomaan, mutta siitä, miksi he tekivät näin, minulla ei ollut aavistustakaan. Paljon myöhemmin sain tietää, että olin ollut Jehovan todistajien konventissa. Vanhempani ottivat minut Eindhovenissa mukaansa myös pieneen kokoussaliin. Tunsin, että siellä oli kaikki hyvin, koska kaikki olivat ystävällisiä ja perheeni näytti tyytyväiseltä, mutta sitä en tiennyt, miksi aina menimme sinne. Nykyään tiedän, että tuo pieni kokoussali oli Jehovan todistajien valtakunnansali.

Valitettavasti näissä kokouksissa ei ollut ketään, joka olisi voinut tulkata ohjelman minulle. Käsitän nyt, että läsnäolijat halusivat auttaa minua, mutta he eivät tienneet, miten auttaa kuuroa. Tunsin itseni kokouksissa ulkopuoliseksi ja ajattelin, että olisinpa koulussa enkä täällä. Mutta juuri kun tällaiset ajatukset pyörivät päässäni, kaksi nuorta naista riipusti jotain paperilappuselle ja antoi sen minulle. Tämä oli se viesti, josta kerroin alussa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että tästä viestistä saisi alkunsa kallisarvoinen ystävyys, joka auttaisi minut pois yksinäisestä maailmastani.

Kallisarvoinen ystävyys

Colette ja Hermine, jotka antoivat tuon lapun, olivat vähän päälle 20-vuotiaita. Myöhemmin sain tietää, että he olivat tulleet vakituisiksi tienraivaajiksi eli kokoaikaisiksi sananpalvelijoiksi siihen Jehovan todistajien seurakuntaan, jossa kävin. He eivät oikeastaan osanneet viittomakieltä, mutta pystyin lukemaan heidän huuliltaan, kun he puhuivat minulle, ja näin onnistuimme kommunikoimaan melko hyvin.

Vanhempani olivat iloisia siitä, että Colette ja Hermine tarjoutuivat tutkimaan kanssani Raamattua, mutta todellisuudessa he tekivät hyväkseni paljon enemmän. He yrittivät kovasti tulkata minulle kokousten ohjelmat ja tutustuttaa minut muihin seurakuntalaisiin. He harjoittelivat kanssani raamatullisia esityksiä saarnaamistyötä varten ja auttoivat minua myös valmistamaan harjoituspuheita  teokraattiseen palveluskouluun. Ajatella, minulla oli rohkeutta jopa pitää puhe kuulevien ihmisten edessä!

Kaiken lisäksi Colette ja Hermine saivat minut tuntemaan, että voisin luottaa heihin. He olivat kärsivällisiä ja kuuntelivat minua. Vaikka nauroimmekin usein virheilleni, he eivät koskaan tehneet minusta pilaa eivätkä he koskaan hävenneet seuraani. He yrittivät ymmärtää tunteitani ja kohtelivat minua vertaisenaan. Nämä hyväntahtoiset tytöt antoivat minulle kauniin lahjan: rakkautensa ja ystävyytensä.

Mikä tärkeintä, Colette ja Hermine opettivat minulle, että minun täytyi oppia pitämään Jumalaamme Jehovaa ystävänä, johon voi luottaa. He selittivät, että Jehova oli nähnyt minut istumassa valtakunnansalissa ja että hän ymmärsi, millaista oli olla kuuro. Olen todella kiitollinen siitä, että yhteinen rakkautemme Jehovaa kohtaan on tehnyt meistä kolmesta ystäviä. Jehovan huolenpito kosketti minua, ja rakkaudesta häntä kohtaan menin hänelle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle heinäkuussa 1975.

Rakkaan ystävän rinnalla

Seuraavina vuosina tutustuin yhä useampiin kristittyihin veljiin ja sisariin. Eräästä veljestä tuli minulle erityisen rakas ystävä, ja menimme naimisiin vuonna 1980. Pian sen jälkeen aloitin tienraivauksen, ja vuonna 1994 mieheni Harry ja minut nimitettiin palvelemaan erikoistienraivaajina hollantilaista viittomakieltä käyttävien keskuudessa. Seuraavana vuonna edessäni oli uusi haaste. Minun piti olla kuulevan mieheni mukana, kun hän alkoi vierailla seurakunnissa kierrosvalvojan sijaisena.

Toimin tällä tavalla: Kun vierailemme jossain seurakunnassa ensimmäistä kertaa, menen oitis tervehtimään mahdollisimman monia veljiä ja sisaria ja esittäydyn heille. Kerron heille, että olen kuuro, ja pyydän heitä puhumaan hitaasti ja katsomaan minua, kun he puhuvat minulle. Yritän myös heti vastata seurakunnan kokouksissa. Lisäksi kysyn, olisiko joku halukas toimimaan sillä viikolla tulkkinani kokouksissa ja kenttäpalveluksessa.

Tämä menetelmä toimii niin hyvin, että joskus veljet ja sisaret unohtavat, etten kuule, ja syntyy hassunkurisia tilanteita. He esimerkiksi kertovat minulle, että kun he näkevät minun kävelevän kaupungilla, he töräyttävät auton torvea tervehdykseksi, mutta minä en tietenkään huomaa mitään. Minäkin  unohdan joskus rajoitukseni – kuten silloin, kun yritän kuiskata jotain luottamuksellista mieheni korvaan. Kun näen hänen yhtäkkiä punastuvan, tiedän, että ”kuiskaukseni” oli aivan liian äänekäs.

Lapset auttavat joskus odottamattomilla tavoilla. Yhdessä seurakunnassa, jossa olimme vierailulla ensimmäistä kertaa, eräs yhdeksänvuotias poika oli huomannut, että jotkut hieman epäröivät tulla juttelemaan kanssani valtakunnansalilla, ja hän päätti tehdä asialle jotain. Hän käveli luokseni, otti minua kädestä, vei minut keskelle valtakunnansalia ja huusi kovaan ääneen: ”Saanko esitellä teille Irenen: hän on kuuro!” Paikalla olleet tulivat luokseni ja esittelivät itsensä.

Ollessani mieheni mukana kierrostyössä ystäväpiirini vain kasvaa. Elämäni on nyt aivan erilaista kuin niinä vuosina, jolloin tunsin itseni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Siitä illasta lähtien, kun Colette ja Hermine sujauttivat tuon pienen lappusen käteeni, olen kokenut ystävyyden voiman ja olen tavannut ihmisiä, joista on tullut minulle hyvin tärkeitä. Olen ennen kaikkea oppinut tuntemaan Jehovan, kaikkein kalleimman Ystävän (Roomalaisille 8:38, 39). Tuo pieni viesti totisesti muutti elämäni!

[Kuva s. 24]

Muistan lempileluni äänen

[Kuvat s. 25]

Sananpalveluksessa ja mieheni Harryn kanssa