Elämäkerta

Koettelemukseni vastoinkäymisten tulisessa pätsissä

KERTONUT PERIKLÍS GIANNURÍS

Tunkkaisen sellin kosteus sai minut palelemaan luita ja ytimiä myöten. Istuin siinä yksinäni vain ohut peitto ympärilläni, ja parin päivän takaiset tapahtumat pyörivät mielessäni. Saatoin yhä nähdä nuoren vaimoni jäisen katseen hänen seuratessaan, miten miliisit raahasivat minut kodistani ja jättivät hänet yksin kahden sairaan pienokaisemme kanssa. Myöhemmin vaimoni, jonka uskonnolliset näkemykset poikkesivat omistani, lähetti minulle paketin ja viestin, joka kuului: ”Lähetän sinulle nämä leivät ja toivon, että tulet yhtä sairaaksi kuin lapsesi.” Näkisinköhän perhettäni enää koskaan?

TÄMÄ oli vain yksi episodi pitkässä ja vaikeassa taistelussani kristillisen uskon puolesta, kamppailussa johon liittyi perheen vastustusta, yhteisön ulkopuolelle sulkemista, oikeustaisteluja ja ankaraa vainoa. Mutta miten ja miksi minä, rauhallinen ja jumalaapelkäävä mies, päädyin tuohon surkeaan paikkaan?

Köyhä poika jolla oli ylevä unelma

Synnyin vuonna 1909 Stairoménossa Kreetassa, joka kamppaili tuolloin sodan, köyhyyden ja nälänhädän kourissa. Myöhemmin neljä nuorempaa sisarustani ja minä vältyimme hädin tuskin espanjantaudilta. Muistan, miten vanhempamme sulkivat meidät viikkokausiksi kotiin, jottemme saisi tartuntaa.

Isä, köyhä maanviljelijä, oli syvästi uskonnollinen mutta ennakkoluuloton mies. Ranskassa ja Madagaskarissa asuessaan hän oli ollut alttiina vapaamielisille näkemyksille uskonnosta. Perheemme pysyi kuitenkin uskollisena ortodoksiselle kirkolle. Kävimme  joka sunnuntai messussa ja majoitimme sikäläisen piispan kotiimme hänen vuotuisen vierailunsa ajaksi. Olin kuoripoika, ja suurin unelmani oli tulla papiksi.

Vuonna 1929 liityin poliisivoimiin. Isä kuoli ollessani virantoimituksessa Tessaloníkissa Pohjois-Kreikassa. Saadakseni lohtua ja hengellistä valistusta hankin siirron Athosvuorelle, jota ortodoksikristityt kunnioittavat ”pyhänä vuorena” lähistöllä sijaitsevan luostarin vuoksi. * Palvelin sikäläisessä poliisissa neljä vuotta ja seurasin luostarielämää hyvin läheltä. En kuitenkaan päässyt lähemmäksi Jumalaa, sillä munkkien räikeä moraalittomuus ja turmeltuneisuus tyrmistyttivät minua. Minua inhotti, kun muuan kunnioittamani arkkimandriitta lähenteli minua. Kokemastani pettymyksestä huolimatta halusin edelleen vilpittömästi palvella Jumalaa ja tulla papiksi. Pukeuduin jopa papinkaapuun ja otatin itsestäni valokuvan muistoksi. Aikanaan muutin takaisin Kreetaan.

”Hän on oikea piru!”

Vuonna 1942 avioiduin ihastuttavan Frosíni-nimisen tytön kanssa, joka oli lähtöisin kunnioitetusta perheestä. Avioliitto lujitti päätöstäni ryhtyä papiksi, sillä vaimoni sukulaiset olivat hyvin uskonnollisia. * Olin päättänyt lähteä opiskelemaan seminaariin Ateenaan. Vuoden 1943 lopulla saavuin Kreetassa sijaitsevaan Iráklionin satamaan mutta en mennyt Ateenaan menevään laivaan. Kukaties syy oli se, että olin sillä välin löytänyt toisenlaisen hengellisen virkistyksen lähteen. Mitä oli tapahtunut?

Manólis Lionudákis, Jehovan todistajien yhteydessä toimiva tarmokas nuori saarnaaja, oli opettanut joidenkin vuosien ajan valaisevia Raamatun totuuksia kaikkialla Kreetassa. * Todistajien selkeä Jumalan sanan tulkinta teki joihinkuihin vaikutuksen, ja he hylkäsivät väärän uskonnon. Läheiseen Sitían kaupunkiin organisoitiin innokas todistajien ryhmä. Tämä ärsytti paikallista piispaa, jolla entisenä Yhdysvaltain asukkaana oli ensi käden tietoa siitä, miten tehokkaita saarnaajia Jehovan todistajat voivat olla. Hän oli päättänyt tehdä lopun tästä ”harhaopista” alueellaan. Hänen yllytyksestään poliisi raahasi säännöllisesti todistajia vankilaan ja oikeuteen lukuisten väärien syytösten nojalla.

Yksi näistä todistajista yritti selittää minulle Raamatun totuutta, mutta hän oletti, etten ollut kiinnostunut. Niinpä hän lähetti luokseni erään kokeneemman sananpalvelijan. Ilmeisesti töykeän asenteeni vuoksi hän ilmoitti pienen ryhmänsä luo palattuaan: ”On mahdotonta, että Periklís tulisi todistajaksi. Hän on oikea piru!”

Esimakua vastustuksesta

Olen iloinen, että Jumala ei ajatellut minusta siten. Helmikuussa 1945 veljeni Dimosthénis, joka oli vakuuttunut siitä, että Jehovan todistajat opettivat totuutta, antoi minulle kirjasen Lohduta kaikkia murheellisia. * Se teki minuun vaikutuksen. Lakkasimme heti käymästä ortodoksisessa kirkossa ja liityimme pieneen Sitíassa toimivaan ryhmään ja todistimme muille sisaruksillemme vasta löytämästämme uskosta. He kaikki omaksuivat Raamatun totuuden. Kuten saattoi odottaakin, päätökseni jättää väärä uskonto sai aikaan sen, että vaimoni ja hänen perheensä hyljeksivät minua ja suhtautuivat minuun vihamielisesti. Appeni lakkasi joksikin aikaa jopa puhumasta kanssani. Kotona oli erimielisyyttä ja tunnelma oli kaiken aikaa kireä. Tästä huolimatta veli Mínos Kokkinákis * kastoi Dimosthénisin ja minut 21. toukokuuta 1945.

Viimeinkin saatoin toteuttaa unelmani ja palvella Jumalaa todellisena sananpalvelijana! Muistan yhä ensimmäisen päiväni talosta-taloon-palveluksessa. Laukussani oli 35 kirjasta,  ja matkustin linja-autolla yksin erääseen kylään. Arkana lähdin kulkemaan talosta taloon. Mitä pitemmälle pääsin, sitä rohkeammaksi tulin. Kun paikalle ilmaantui raivostunut pappi, pidin rohkeasti puoleni enkä välittänyt, vaikka hän sitkeästi vaati minua tulemaan kanssaan poliisiasemalle. Sanoin, että lähtisin vasta, kun olisin käynyt läpi koko kylän. Ja juuri niin minä tein. Olin niin onnellinen, etten jäänyt edes odottamaan linja-autoa, vaan kävelin 15 kilometrin matkan kotiin.

Säälimättömien roistojen käsissä

Syyskuussa 1945 sain lisävastuita vasta perustetussa seurakunnassamme Sitíassa. Pian Kreikassa puhkesi sisällissota. Partisaaniryhmät ottivat raivoisasti yhteen. Piispa käytti tilaisuutta hyväkseen ja kehotti paikallista sissiryhmää raivaamaan todistajat pois parhaaksi katsomallaan tavalla (Johannes 16:2). Kun sissijoukko suuntasi kyläämme linja-autolla,  eräs kyydissä ollut ystävällinen nainen kuuli heidän suunnitelmistaan toteuttaa ”Jumalan määräys” ja varoitti meitä. Piilouduimme, ja lisäksi yksi sukulaisistamme tuli avuksemme. Näin henkemme säästyi.

Tämä valmisti tietä uusille vastoinkäymisille. Pieksemisistä ja uhkailuista tuli jokapäiväisiä. Vastustajamme yrittivät pakottaa meidät liittymään uudelleen kirkkoon, kastamaan lapsemme ja tekemään ristinmerkin. Kerran he hakkasivat veljeäni, kunnes luulivat hänen kuolleen. Minusta oli tuskallista nähdä, miten kahdelta sisareltani revittiin vaatteet ja heitä piestiin. Noihin aikoihin kirkko kastoi väkisin kahdeksan Jehovan todistajien lasta.

Vuonna 1949 äitini kuoli. Pappi oli jälleen kimpussamme. Nyt hän väitti, ettemme olleet hankkineet laillista hautauslupaa. Olin oikeudessa kuulusteltavana, minkä jälkeen minut julistettiin syyttömäksi. Tämä koitui suureksi todistukseksi, sillä Jehovan nimi mainittiin jutun käsittelyn alussa. Yrittäessään saada meidät ”tulemaan järkiimme” vihollisillemme ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pidättää ja karkottaa meidät. Tämä tapahtui huhtikuussa 1949.

Tuliseen pätsiin

Olin yksi kolmesta veljestä, jotka pidätettiin. Vaimoni ei edes tullut katsomaan minua poliisiasemalle. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli muuan Iráklionissa sijaitseva vankila. Kuten alussa kerroin, olin yksinäinen ja masentunut. Kotiin oli jäänyt kaksi pienokaista ja nuori vaimo, jolla ei ollut samaa vakaumusta kanssani. Rukoilin palavasti Jehovaa auttamaan minua. Mieleeni tulivat Heprealaiskirjeen 13:5:ssä olevat Jumalan sanat: ”En missään tapauksessa jätä sinua enkä suinkaan hylkää sinua.” Tajusin, että minun olisi viisasta panna ehdoton luottamukseni Jehovaan (Sananlaskut 3:5).

Saimme kuulla, että meidät karkotettaisiin Kreikkaan kuuluvalle Makrónisoksen karulle saarelle Attikan edustalle. Pelkkä Makrónisoksen nimen mainitseminen riitti täyttämään kenet tahansa kauhulla, sillä vankileiri tunnettiin kiduttamisesta ja orjatyöstä. Matkalla vankilaan pysähdyimme Pireukseen. Vaikka olimme käsiraudoissa, rohkaistuimme, kun veneeseen tuli uskonveljiämme ja he syleilivät meitä (Apostolien teot 28:14, 15).

Elämä Makrónisoksessa oli yhtä painajaista. Sotilaat pahoinpitelivät vankeja aamusta yöhön. Monet, jotka eivät olleet todistajia, menettivät järkensä, toiset kuolivat, ja suuri joukko vankeja vammautui fyysisesti. Öisin kuulimme kidutettavien huudot ja voihkeen. Ohut peittoni tarjosi vain vähän lämpöä noina kylminä öinä.

Aikanaan Jehovan todistajat tulivat tunnetuiksi leirillä, sillä tämä nimi mainittiin joka aamu nimenhuudossa. Meille avautui sen vuoksi monia todistamistilaisuuksia. Sain jopa kastaa erään poliittisen vangin, joka oli edistynyt niin, että saattoi vihkiä elämänsä Jehovalle.

Karkotusaikana lähetin rakkaalle vaimolleni jatkuvasti kirjeitä saamatta kuitenkaan koskaan vastausta. Kirjoitin silti aina hellään ja lohduttavaan sävyyn ja vakuutin hänelle, että vastoinkäymisemme olivat vain tilapäisiä ja että pian eläisimme taas onnellisina.

Määrämme kasvoi, kun uusia veljiä tuotiin vankilaan. Työskentelin toimistossa ja tutustuin leirin johtavaan everstiin. Koska hän kunnioitti todistajia, keräsin rohkeuteni ja kysyin häneltä, voitaisiinko meille lähettää raamatullista kirjallisuutta toimistostamme Ateenasta. ”Se on mahdotonta”, hän sanoi, ”mutta miksei väkenne Ateenassa pakkaa kirjallisuutta sinun matkalaukkuusi ja lähetä sitä minun nimelläni?” Olin aivan ällistynyt! Muutaman päivän kuluttua, kun olimme purkamassa rantautuneen veneen lastia, muuan poliisi tervehti everstiä ja sanoi hänelle: ”Hyvä herra, teidän matkalaukkunne on saapunut.” ”Mikä matkalaukku?” hän kysyi. Satuin olemaan lähistöllä ja kuulemaan heidän keskustelunsa, joten kuiskasin everstille: ”Se on varmaankin meidän lähetyksemme, joka tuli teidän nimellänne,  kuten käskitte.” Tämä oli yksi keino, jolla Jehova huolehti siitä, että saimme hengellistä ravintoa.

Odottamaton siunaus – ja lisää vastoinkäymisiä

Vuoden 1950 lopussa minut vapautettiin. Palasin kotiin raihnaisena, kalpeana, langanlaihana ja epävarmana vastaanotosta, jonka saisin. Miten onnellinen olinkaan nähdessäni jälleen vaimoni ja lapseni! Ja mikä parasta, sain huomata Frosínin vihamielisyyden vähentyneen. Vankilasta lähettämilläni kirjeillä oli ollut vaikutusta. Kestävyyteni ja sinnikkyyteni olivat koskettaneet Frosínia. Hieman myöhemmin kävimme pitkän, sovinnollisen keskustelun. Frosíni otti vastaan raamatuntutkistelun ja kehitti uskoa Jehovaan ja hänen lupauksiinsa. Eräs elämäni onnellisimmista päivistä koitti vuonna 1952, kun kastoin Frosínin, joka oli nyt vihkiytynyt Jehovalle!

Vuonna 1955 käynnistimme kampanjan, jonka tavoitteena oli levittää kaikille papeille kirjanen Kristikunta vaiko kristillisyys – kumpi on ”maailman valo”? Minut ja muutamia muita todistajia pidätettiin, ja jouduimme oikeuden eteen. Jehovan todistajia vastaan oli nostettu niin monta oikeusjuttua, että oikeuden oli pidettävä erikoisistunto, jotta kaikki saataisiin käsitellyiksi. Tuona päivänä koko maakunnan oikeushenkilöstö oli läsnä ja oikeussali oli täynnä pappeja. Piispa asteli käytäviä edestakaisin. Eräs pappi oli nostanut minua vastaan kanteen käännyttämisestä. Tuomari kysyi häneltä: ”Onko uskonne niin heikko, että yhden kirjasen lukeminen saa teidät kääntymään?” Pappi oli sanaton. Minut julistettiin syyttömäksi, mutta jotkut veljet saivat puolen vuoden vankeustuomion.

Seuraavina vuosina meidät pidätettiin useita kertoja ja oikeusjuttujen määrä moninkertaistui. Oikeuskäsittelyt pitivät asianajajamme kiireisinä. Minä olin oikeuden edessä kaikkiaan 17 kertaa. Vastustuksesta huolimatta olimme säännöllisiä saarnaamistoiminnassamme. Suhtauduimme tähän haasteeseen iloiten, ja tuliset koettelemukset jalostivat uskoamme (Jaakobin kirje 1:2, 3).

Uusia palvelustilaisuuksia ja haasteita

Vuonna 1957 muutimme Ateenaan. Pian minut määrättiin palvelemaan eräässä vasta perustetussa seurakunnassa. Vaimoni kokosydämisen tuen ansiosta saatoimme pitää elämämme yksinkertaisena ja keskittää huomiomme hengelliseen toimintaan. Meillä oli sen vuoksi mahdollisuus käyttää suurin osa ajastamme saarnaamistyöhön. Vuosien mittaan meitä pyydettiin muuttamaan eri seurakuntiin sen mukaan, missä oli tarvetta.

Vuonna 1963 poikamme täytti 21 vuotta ja hänen oli mentävä kutsuntaan. Kaikkia kutsuntaan tulleita todistajia piestiin, pilkattiin  ja nöyryytettiin heidän puolueettomuutensa vuoksi. Näin kävi myös pojallemme. Niinpä annoin hänelle peiton, joka minulla oli ollut Makrónisoksessa, ja siten symbolisesti kannustin häntä seuraamaan aiempien nuhteettomuuden säilyttäjien esimerkkiä. Kutsunnassa olleet veljet joutuivat sotaoikeuteen, ja he saivat tavallisesti kahdesta neljään vuoden tuomion. Vapautumisensa jälkeen heidät kutsuttiin uudelleen palvelukseen, minkä jälkeen heidät tuomittiin jälleen. Koska olin uskonnollinen sananpalvelija, sain vierailla eri vankiloissa ja olla siten jossain määrin tekemisissä poikamme ja muiden uskollisten todistajien kanssa. Poikamme oli vankilassa yli kuusi vuotta.

Jehova on tukenut meitä

Kun Kreikkaan palautettiin uskonnonvapaus, sain palvella tilapäisenä erikoistienraivaajana Rodoksessa. Sitten vuonna 1986 tarvittiin apua Sitíassa Kreetassa, jossa olin aloittanut kristillisen elämäni. Otin mielihyvin vastaan määräyksen palvella jälleen niiden rakkaitten uskonveljieni kanssa, jotka olin tuntenut nuoruudestani asti.

Perheemme patriarkkana iloitsen nähdessäni kaikkiaan lähes 70 sukulaiseni palvelevan Jehovaa uskollisesti. Ja määrä kasvaa jatkuvasti. Jotkut ovat palvelleet vanhimpina, avustavina palvelijoina, tienraivaajina, beteliläisinä ja matkavalvojina. Uskoani on koeteltu vastoinkäymisten tulisessa pätsissä yli 58 vuoden ajan. Olen nyt 93-vuotias, ja kun mietin elämääni, minun ei tarvitse lainkaan pahoitella sitä, että olen palvellut Jumalaa. Hän on antanut minulle voimaa noudattaa rakkaudellista kehotustaan: ”Poikani, anna toki sydämesi minulle, ja mielistykööt sinun silmäsi minun teihini.” (Sananlaskut 23:26.)

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 27]

Makrónisos – kauhujen saari

Kymmenen vuoden ajan, vuodesta 1947 vuoteen 1957, Makrónisoksen hedelmätön ja syrjäinen saari oli yli 100000 vangin asuinpaikka. Heidän joukossaan oli lukuisia uskollisia todistajia, jotka oli lähetetty sinne kristillisen puolueettomuutensa vuoksi. Heidän karkotuksensa alullepanijoita olivat yleensä ortodoksiset papit, jotka syyttivät todistajia valheellisesti kommunisteiksi.

Kreikkalaisessa tietosanakirjassa Pápiros Laroís Mpritánika kuvaillaan Makrónisoksessa toteutettua ”parannusohjelmaa” seuraavasti: ”Julmat kidutusmenetelmät, – – elinolot, jollaisia sivistysvaltion on mahdotonta hyväksyä, sekä vartijoiden halventava käytös vankeja kohtaan – – ovat Kreikan historian häpeätahra.”

Joillekin todistajille sanottiin, että heitä ei koskaan vapautettaisi, elleivät he luopuisi uskonkäsityksistään. Kaikesta huolimatta todistajat säilyttivät nuhteettomuutensa. Lisäksi jotkut poliittiset vangit omaksuivat Raamatun totuuden oltuaan tekemisissä todistajien kanssa.

[Kuva s. 27]

Mínos Kokkinákis (kolmas oikealta) ja minä (neljäs vasemmalta) Makrónisoksen vankilasaaressa

[Kuva s. 29]

Palveluksessa toisen todistajan kanssa Sitíassa Kreetassa, missä toimin nuoruudessani