Alttari – millainen osa sillä on palvonnassa?

ONKO alttarilla keskeinen sija palvonnassasi? Monissa kristikunnan kirkoissa alttari saattaa olla kirkossakävijöiden huomion keskipiste. Oletko koskaan pohtinut, mitä Raamattu paljastaa alttareiden käytöstä palvonnassa?

Alttari mainitaan Raamatussa ensimmäisen kerran, kun Nooa rakensi alttarin eläinuhrien uhraamista varten lähdettyään arkista vedenpaisumuksen jälkeen (1. Mooseksen kirja 8:20). *

Babelissa tapahtuneen kieltensekoituksen jälkeen ihmiskunta levittäytyi koko maan pinnalle (1. Mooseksen kirja 11:1–9). Ihmiset tunsivat Jumalan yhä huonommin, mutta synnynnäisen palvontahalunsa vuoksi he yrittivät päästä hänen lähelleen ’hapuillen’ häntä sokeasti (Apostolien teot 17:27; Roomalaisille 2:14, 15). Monet kansat ovat Nooan päivistä lähtien rakentaneet alttareita jumalilleen, ja niitä on eri uskonnoissa ja kulttuureissa käytetty väärässä palvonnassa. Vieraantuneina tosi Jumalasta jotkut ovat käyttäneet alttareita hirvittävissä rituaaleissa, joissa on uhrattu ihmisuhreja, jopa lapsia. Myös jotkut Israelin kuninkaat, jotka olivat hylänneet Jehovan, pystyttivät alttareita pakanajumalille, kuten Baalille (1. Kuninkaiden kirja 16:29–32). Mutta miten alttareita käytettiin tosi palvonnassa?

Alttarit ja tosi palvonta Israelissa

Nooan jälkeen myös muut uskolliset miehet rakensivat alttareita käytettäväksi tosi Jumalan Jehovan palvonnassa. Abraham rakensi alttarin Sikemiin, jonnekin lähelle Beteliä, Hebroniin ja Morianvuorelle, missä hän uhrasi Iisakin sijasta pässin, jonka Jumala järjesti paikalle. Myöhemmin Iisak, Jaakob ja Mooses rakensivat oma-aloitteisesti alttareita Jumalan palvontaa varten. (1. Mooseksen kirja 12:6–8; 13:3, 18; 22:9–13; 26:23–25; 33:18–20; 35:1, 3, 7; 2. Mooseksen kirja 17:15, 16; 24:4–8.)

Kun Jumala antoi Israelin kansalle Lakinsa, hän käski heitä valmistamaan tabernaakkelin, siirrettävän teltan jota sanottiin myös kohtaamisteltaksi, ja siitä tuli keskeinen osa sitä järjestelyä, jonka välityksellä häntä voitiin lähestyä. (2. Mooseksen kirja 39:32, 40.) Tabernaakkelin yhteydessä oli kaksi alttaria. Akasiapuinen kuparilla päällystetty  polttouhrialttari sijoitettiin sisäänkäynnin eteen, ja sillä uhrattiin eläinuhreja (2. Mooseksen kirja 27:1–8; 39:39; 40:6, 29). Suitsutusalttari, joka sekin oli tehty akasiapuusta mutta päällystetty kullalla, pantiin tabernaakkelin sisään, kaikkeinpyhimmän esiripun eteen (2. Mooseksen kirja 30:1–6; 39:38; 40:5, 26, 27). Sillä poltettiin erityistä suitsuketta kahdesti päivässä, aamuin illoin (2. Mooseksen kirja 30:7–9). Myös kuningas Salomon rakentamassa pysyvässä temppelissä oli tabernaakkelin mallin mukaisesti kaksi alttaria.

”Tosi teltta” ja vertauskuvallinen alttari

Antaessaan Israelille Lain Jehova antoi paljon enemmän kuin vain sääntöjä ohjaamaan sitä, miten hänen kansansa eli ja lähestyi häntä uhrien ja rukousten välityksellä. Monet Lakiin kuuluvat järjestelyt olivat, kuten Paavali sanoi, ”kuvausta”, ”taivaallisten esikuva ja varjo” (Heprealaisille 8:3–5; 9:9; 10:1; Kolossalaisille 2:17). Toisin sanoen sen lisäksi, että monet Lain piirteet ohjasivat israelilaisia Kristuksen tuloon saakka, ne myös antoivat ennakkovälähdyksen Jumalan tarkoituksista, jotka täyttyisivät Jeesuksen Kristuksen välityksellä (Galatalaisille 3:24). Niillä oli siis profeetallinen merkitys. Esimerkiksi pesah-karitsa, jonka verta käytettiin israelilaisten pelastuksen merkkinä, kuvasi Jeesusta Kristusta. Hän on ”Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin” ja jonka veri vuodatettiin, jotta me saisimme vapautuksen synnistä (Johannes 1:29; Efesolaisille 1:7).

Monet tabernaakkeli- ja temppelipalvelukseen liittyvät seikat kuvasivat hengellisiä todellisuuksia (Heprealaisille 8:5; 9:23). Paavali kirjoittaakin ”tosi teltasta – –, jonka pystytti Jehova eikä ihminen”. Hän jatkaa: ”Kristus tuli sen hyvän ylimmäiseksi papiksi, joka on tullut suuremman ja täydellisemmän teltan kautta, joka ei ole käsin tehty, toisin sanoen ei tätä luomakuntaa.” (Heprealaisille 8:2; 9:11.) ”Suurempi ja täydellisempi teltta” oli Jehovan suuri hengellinen temppeli. Raamatun kielenkäyttö osoittaa, että tuo suuri hengellinen temppeli on järjestely, jonka välityksellä ihmiset voivat lähestyä Jehovaa Jeesuksen Kristuksen sovitusuhrin perusteella (Heprealaisille 9:2–10, 23–28).

Sen tajuaminen Jumalan sanasta, että jotkin Lakiin kuuluvat järjestelyt ja säädökset kuvaavat suurempia ja merkittävämpiä hengellisiä todellisuuksia, varmastikin vahvistaa uskoa Raamatun jumalalliseen alkuperään. Se myös lisää arvostusta Jumalan viisautta kohtaan, joka käy ilmi Raamatusta ainutlaatuisella tavalla. (Roomalaisille 11:33; 2. Timoteukselle 3:16.)

Myös polttouhrialttarilla on profeetallinen merkitys. Se näyttää edustavan Jumalan ”tahtoa” eli hänen halukkuuttaan hyväksyä Jeesuksen täydellinen ihmisuhri. (Heprealaisille 10:1–10.)

Myöhemmin Heprealaiskirjeessä Paavali esittää tällaisen kiinnostavan ajatuksen: ”Meillä on alttari, jolta teltan luona pyhää palvelusta suorittavilla ei ole valta syödä.” (Heprealaisille 13:10.) Mitä alttaria hän tarkoitti?

Monet katoliset raamatunselittäjät väittävät, että Heprealaiskirjeen 13:10:ssä mainittu alttari tarkoittaa alttaria, jolla toimitetaan ehtoollinen, ”sakramentti” jonka välityksellä Kristuksen uhrin sanotaan uudistuvan messun aikana. Tekstiyhteydestä käy  kuitenkin ilmi, että Paavali puhui vertauskuvallisesta alttarista. Useat raamatunoppineet ovatkin sitä mieltä, että sanalla ”alttari” on tässä jakeessa kuvaannollinen merkitys. Jesuiitta Giuseppe Bonsirvenin mukaan ”tämä on täysin sopusoinnussa kaiken epistolassa [Heprealaiskirjeessä] olevan symboliikan kanssa”. Hän kirjoittaa: ”Kristillisessä kielessä sanaa ’alttari’ käytetään aluksi hengellisessä mielessä ja vasta Irenaeuksen jälkeen, ja erityisesti Tertullianuksen ja pyhän Cyprianuksen jälkeen, sitä käytetään ehtoollisesta ja etenkin ehtoollispöydästä.”

Kuten eräässä katolisessa lehdessä mainittiin, alttarin käyttö levisi ”Konstantinuksen aikana” ”basilikojen rakentamisen” yhteydessä. Rivista di Archeologia Cristiana (Kristillisen arkeologian aikakauslehti) totesi: ”On selvää, että kahden ensimmäisen vuosisadan ollessa kyseessä ei voida puhua vakituisesta palvontapaikasta vaan liturgisista kokouksista, joita pidettiin yksityiskotien huoneissa, jotka seremonian päätyttyä palasivat heti alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa.”

Alttarin käyttö kristikunnassa

Katolisessa lehdessä La Civiltà Cattolica sanotaan: ”Alttari – – on paitsi kirkkorakennuksen myös elävän kirkon keskipiste.” Jeesus Kristus ei kuitenkaan pannut alulle ainoatakaan uskonnollista seremoniaa, joka olisi pitänyt toimittaa alttarin ääressä, eikä hän myöskään käskenyt opetuslapsiaan toimittamaan seremonioita alttarilla. Alttaria koskevat Jeesuksen maininnat Matteuksen 5:23, 24:ssä ja muualla viittaavat juutalaisten keskuudessa vallinneisiin uskonnollisiin tapoihin, mutta hän ei anna ymmärtää, että hänen seuraajiensa tulisi käyttää Jumalan palvonnassa alttaria.

Amerikkalainen historioitsija George Foot Moore (1851–1931) kirjoitti: ”Kristillisen palvonnan pääpiirteet pysyivät samoina, mutta ajan myötä niistä yksinkertaisista menoista, joita Justinus kuvaili toisen vuosisadan puolivälissä, kehitettiin vaikuttava kultti.” Katolisia palvontamenoja ja julkisia uskonnollisia seremonioita on niin paljon ja ne ovat niin monimutkaisia, että katolisissa pappisseminaareissa on niitä varten oma oppiaine, liturgiikka. Moore jatkoi: ”Tätä kaikille rituaaleille tyypillistä taipumusta edisti suuresti Vanhan testamentin vaikutus, kun kristillistä papistoa alettiin pitää edellisen järjestelmän papiston seuraajana. Ylimmäisen papin loistelias vaatetus, muiden pappien seremonialliset asut, juhlakulkueet, psalmeja veisaavien leeviläislaulajien kuorot, heiluvista suitsutusastioista leviävä suitsukkeen savu – kaikki näytti Jumalan antamalta uskonnollisen palvonnan mallilta, joka oikeutti kirkon kilpailemaan muinaisten kulttien kanssa loistosta.”

Saatat hämmästyä siitä tiedosta, että monet kirkoissa käytössä olevat palvontamenot, seremoniat, asut ja esineet eivät periydy evankeliumien kristillisistä opetuksista vaan juutalaisten ja pakanoiden tavoista ja palvontamenoista. Enciclopedia Cattolica toteaa, että katolisuus ”on perinyt alttarin käytön juutalaisuudesta ja osittain pakanuudesta”. Minucius Felix, 200-luvulla elänyt apologeetta, kirjoitti, että kristityillä ei ollut ”pyhäkköjä eikä alttareita”. Sanakirja Religioni e Miti (Uskontoja ja myyttejä) sanoo samaan tapaan: ”Varhaiskristityt hylkäsivät alttarin käytön tehdäkseen eron oman palvontansa ja juutalaisten ja pakanoiden palvonnan välillä.”

Koska kristillisyys perustui ennen kaikkea periaatteisiin, jotka tuli tunnustaa ja joita tuli noudattaa jokapäiväisessä elämässä joka maassa, enää ei tarvittu maan päällä olevaa pyhää kaupunkia, aineellista temppeliä alttareineen eikä erillistä ihmispappien luokkaa, joka käyttäisi sille tunnusomaisia vaatteita. Jeesus sanoi: ”Tulee hetki, jolloin ette palvo Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. – – tosi palvojat palvovat Isää hengessä ja totuudessa.” (Johannes 4:21, 23.) Palvontamenojen kirjo ja alttareiden käyttö monissa kirkoissa osoittaa, että nuo kirkot jättävät huomiotta Jeesuksen sanat tavasta, jolla tosi Jumalaa tulee palvoa.

[Alaviite]