Tatianus – apologeetta vai harhaoppinen?

KOLMANNEN lähetysmatkansa loppupuolella apostoli Paavali kutsui koolle Efesoksen seurakunnan vanhimmat. Hän kertoi heille: ”Minä tiedän, että poismenoni jälkeen keskuuteenne tulee sortavia susia, jotka eivät kohtele laumaa hellästi, ja omasta keskuudestanne nousee miehiä, jotka puhuvat vääristeltyjä asioita vetääkseen opetuslapset mukaansa.” (Apostolien teot 20:29, 30.)

Paavalin sanojen mukaisesti toinen vuosisata osoittautui sekä muutoksen että ennustetun luopumuksen ajaksi. Gnostilaisuus, laajalle levinnyt uskonnollinen ja filosofinen suuntaus, sai lisää kannatusta ja turmeli joidenkin kristityiksi tunnustautuvien uskon. Gnostilaiset uskoivat, että hengelliset asiat olivat hyviä, mutta kaikki aine edusti pahaa. Koska he järkeilivät, että kaikki liha edusti pahaa, he eivät hyväksyneet avioliittoa ja lisääntymistä, vaan väittivät niiden olevan lähtöisin Saatanasta. Jotkut heistä uskoivat, että hyvää oli vain se, mikä liittyi henkeen, ja siksi ei ollut väliä, mitä ihminen teki fyysiselle ruumiilleen. Tällaiset näkemykset johtivat äärimmäisiin elämäntyyleihin: joko askeettisuuteen tai lihallisten nautintojen tavoitteluun. Gnostilaisten väite, että pelastus saadaan vain mystisen gnostisismin eli itsetuntemuksen kautta, ei jättänyt sijaa Jumalan sanan totuudelle.

Miten kristityiksi tunnustautuvat suhtautuivat uhkaavaan gnostilaisuuteen? Jotkut oppineet vastustivat sen vääriä opetuksia, kun taas toiset antoivat myöten sen vaikutukselle. Esimerkiksi Irenaeus ryhtyi elinikäiseen taisteluun harhaoppeja vastaan. Hän oli saanut opetusta Polykarpokselta, joka oli apostolien aikalainen. Polykarpos kehotti pitämään lujasti kiinni Jeesuksen Kristuksen ja hänen apostoliensa opetuksista. Irenaeuksen ystävä Florinus oli saanut opetusta tuolta samalta mieheltä, mutta hän alkoi vähitellen uskoa Valentinuksen, gnostilaisuuden huomattavimman johtajan, opetuksiin. Elettiin todella melskeisiä aikoja.

Toisella vuosisadalla vaikuttaneen merkittävän kirjoittajan Tatianuksen teokset valottavat silloista uskonnollista ilmapiiriä. Millainen mies oli Tatianus? Miten hän kääntyi kristinuskoon? Miten hänelle kävi gnostilaisuuden harhaoppien vaikutuksen alaisuudessa? Nykyiset totuuden etsijät voivat oppia hänen kiinnostavista vastauksistaan ja hänen esimerkistään.

 ”Joihinkin barbaarien kirjoituksiin” tutustuminen

Tatianus oli kotoisin Syyriasta. Matkustamalla laajalti ja lukemalla paljon hän oppi tuntemaan aikansa kreikkalais-roomalaisen kulttuurin hyvin. Tatianus saapui Roomaan kiertelevänä puhetaidon opettajana. Siellä hänen huomionsa kääntyi kuitenkin kristillisyyteen. Hän liittyi Justinus Marttyyrin seuraan, ja hänestä kenties tuli tämän oppilas.

Kertoessaan avoimesti kääntymyksestään nimikristillisyyteen Tatianus vakuuttaa: ”Etsin keinoa saada selville totuus.” Selittäessään, millaisen vaikutuksen Raamatun kirjoitukset häneen tekivät, hän sanoo: ”Satuin tutustumaan joihinkin barbaarien kirjoituksiin, jotka olivat niin vanhoja, ettei niitä voinut verrata kreikkalaisten käsityksiin, ja niin suurenmoisia, ettei niitä voinut verrata heidän virheisiinsä; ja kielen vaatimaton sävy, kirjoittajien teeskentelemättömyys, tulevien tapahtumien edeltätietämys, ohjeiden oivallisuus ja ilmoitus yhden Olennon ympärille keskittyvästä kaikkeuden hallinnosta saivat minut uskomaan niihin.”

Tatianus kehotti oitis aikalaisiaan tutkimaan silloista kristillisyyttä ja kiinnittämään huomiota siihen, miten yksinkertaista ja selvää se oli pakanuuden vaikeaselkoisuuteen verrattuna. Mitä voimme oppia hänen kirjoituksistaan?

Mitä hänen kirjoituksensa paljastavat?

Kirjoitustensa perusteella Tatianus oli apologeetta, rohkea uskonsa puolustaja. Hän vastusti kiivaasti pakanafilosofiaa. Teoksessaan ”Puhe kreikkalaisille” hän tähdentää pakanuuden arvottomuutta ja tuntemansa kristillisyyden järkevyyttä. Hänen tyylinsä on varsin pureva, kun hän ilmaisee ylenkatseensa kreikkalaisia tapoja kohtaan. Esimerkiksi filosofi Herakleitoksesta hän sanoo: ”Tämän miehen typeryys ilmeni kuitenkin hänen kuolemansa yhteydessä, sillä kun häneen iski vesipöhö, hän lääketiedettä samoin kuin filosofiaa tutkineena peitti itsensä lehmänlannalla, joka kuivuessaan veti hänen koko ruumiinsa lihan kasaan, niin että hän repeytyi palasiksi ja kuoli.”

Tatianus arvosti suuresti uskoa yhteen Jumalaan, kaiken Luojaan (Heprealaisille 3:4). ”Puheessa kreikkalaisille” hän sanoo Jumalaa ”Hengeksi” ja toteaa: ”Hän yksin on ilman  alkua, ja Hän itse on kaiken alku.” (Johannes 4:24; 1. Timoteukselle 1:17.) Tatianus hylkää kuvien käytön palvonnassa ja kirjoittaa: ”Kuinka voisin sanoa kiviä ja kantoja jumaliksi?” (1. Korinttilaisille 10:14.) Hän uskoi, että Sana eli Logos tuli olemassaoloon taivaallisen Isän töiden esikoisena ja että häntä käytettiin sen jälkeen aineellisen kaikkeuden luomisessa (Johannes 1:1–3; Kolossalaisille 1:13–17). Määräaikana tapahtuvasta ylösnousemuksesta Tatianus sanoo: ”Uskomme, että kaiken lopun jälkeen tulee olemaan ruumiiden ylösnousemus.” Tatianuksen mukaan syy siihen, että me kuolemme, on seuraava: ”Meitä ei luotu kuolemaan, vaan me kuolemme omaa syytämme. Vapaa tahtomme on tuhonnut meidät; meistä, jotka olimme vapaita, on tullut orjia; meidät on myyty synnin välityksellä.”

Sielusta Tatianus antaa sekavan selityksen. Hän sanoo: ”Oi kreikkalaiset, sielu itsessään ei ole kuolematon, vaan kuolevainen. On kuitenkin mahdollista, että se ei kuole. Jos se ei tunne totuutta, se kuolee ja hajoaa ruumiin mukana mutta nousee viimein uudelleen maailman lopussa ruumiin kanssa ja kohtaa kuoleman, kun sitä rangaistaan katoamattomuudessa.” Näiden Tatianuksen sanojen merkitys on hämärä. Voisiko olla niin, että vaikka hän pitikin kiinni joistakin Raamatun opetuksista, hän yritti myös pysyä aikalaistensa suosiossa ja sekoitti siksi pakanafilosofiaa Raamatun totuuteen?

Toinen Tatianuksen merkkiteos on evankeliumiharmonia Diatessaron. Tatianus oli ensimmäinen, joka kirjoitti evankeliumit Syyrian seurakunnille niiden omalla kielellä. Se oli erittäin arvostettu teos, jossa neljä evankeliumia oli yhdistetty yhdeksi kertomukseksi, ja sitä käytti Syyriassa toimiva kirkko.

Kristitty vai harhaoppinen?

Tatianuksen kirjoitusten huolellinen tutkiminen paljastaa, että hän tunsi Raamatun kirjoitukset ja kunnioitti niitä suuresti. Hän kirjoittaa niiden vaikutuksesta itseensä: ”En tavoittele rikkautta; en hyväksy sotilaallista valtaa; inhoan haureutta; pohjaton voitonhimo ei aja minua merille; – – en tunne yletöntä kuuluisuuden janoa – –. kaikille paistaa sama aurinko, ja kaikki kuolevat, elivätpä he nautinnossa tai puutteessa.” Tatianus neuvoo: ”Kuole maailmalle ja torju sen mielettömyys. Elä Jumalalle, ja hänen pelossaan hylkää vanha luontosi.” (Matteus 5:45; 1. Korinttilaisille 6:18; 1. Timoteukselle 6:10.)

Tarkastellaanpa kuitenkin Tatianuksen kirjoittamaa teosta ”Pelastajan oppi täydellisyydestä”. Siinä hän sanoo, että avioliitto on lähtöisin Panettelijasta. Tatianus tuomitsee avioliiton ankarasti, koska hänen mukaansa sen välityksellä ihmiset kahlehtivat lihansa katoavaan maailmaan.

Nähtävästi noin vuonna 166, Justinus Marttyyrin kuoleman jälkeen, Tatianus joko perusti asketismia kannattavan enkratiittien lahkon tai liittyi siihen. Sen kannattajat tähdensivät ankaraa itsehillintää ja oman ruumiinsa hallintaa. He harjoittivat asketismia, joka edellytti sitä, että pidättyi viinistä, ei mennyt naimisiin eikä hankkinut omaisuutta.

Voimme ottaa opiksemme

Miksi Tatianus harhautui niin kauas Raamatun opetuksista? Tuliko hänestä ”unohtava kuulija”? (Jaakobin kirje 1:23–25.) Lankesiko Tatianus ihmisfilosofian ansaan siksi, ettei hän torjunut valheellisia kertomuksia? (Kolossalaisille 2:8; 1. Timoteukselle 4:7.) Tekikö hän nämä suuret erehdyksensä mahdollisesti jonkinlaisessa mielenhäiriössä?

Olipa syy mikä tahansa, Tatianuksen kirjoitukset ja esimerkki valottavat hänen aikansa uskonnollista ilmapiiriä. Ne osoittavat, miten tuhoisaa maailmallinen filosofia voi olla. Suhtautukaamme vakavasti apostoli Paavalin kehotukseen kääntyä pois ”tyhjistä puheista, jotka loukkaavat sitä, mikä on pyhää, ja sen ristiriitaisuuksista, jota valheellisesti nimitetään ’tiedoksi’” (1. Timoteukselle 6:20).