Elämäkerta

Vertaansa vailla olevia iloja!

KERTONUT REGINALD WALLWORK

”Tässä maailmassa ei ole mitään, mitä voisi verrata iloihin, joita kokoaikainen lähetyspalveluksemme Jehovalle on tuonut!” Löysin tämän muistiinmerkinnän vaimoni papereista pian hänen kuoltuaan toukokuussa 1994.

IRENEN sanoja ajatellessani mieleeni palautuvat ne 37 onnellista ja antoisaa vuotta, jotka olimme lähetystyössä Perussa. Iloitsimme kallisarvoisesta kristillisestä kumppanuudesta aina siitä saakka, kun meidät vihittiin joulukuussa 1942. Aloitankin kertomukseni noilta ajoilta.

Irene kasvoi Jehovan todistajaksi Liverpoolissa Englannissa. Hän ja hänen kaksi sisartaan menettivät isänsä ensimmäisessä maailmansodassa. Hänen äitinsä avioitui myöhemmin Winton Fraserin kanssa, ja he saivat pojan, Sidneyn. Juuri ennen toisen maailmansodan puhkeamista perhe muutti Bangoriin Pohjois-Walesiin, missä Irene meni kasteelle vuonna 1939. Sidney oli käynyt kasteella vuotta aiemmin, joten hän ja Irene palvelivat yhdessä tienraivaajina eli kokoaikaisina evankelistoina Walesin pohjoisrannikolla aina Bangorista Caernarvoniin saakka, Angleseyn saari mukaan lukien.

Minä toimin tuolloin Runcornin seurakunnan yhteydessä parisenkymmentä kilometriä Liverpoolista kaakkoon. Palvelin tehtävässä, joka vastaa nykyistä esivalvojan tointa. Irene tuli eräässä kierroskonventissa pyytämään minulta aluetta, jolla saarnata, sillä hän aikoi viipyä jonkin aikaa naimisissa olevan sisarensa Veran luona, joka asui Runcornissa. Tulimme Irenen kanssa hyvin juttuun niinä kahtena viikkona, jotka hän oli kanssamme, ja myöhemmin vierailin hänen luonaan Bangorissa useita kertoja. Olin äärettömän onnellinen, kun hän eräänä viikonloppuna suostui kosintaani!

 Palasin sunnuntaina kotiin ja aloin heti suunnitella häitämme. Tiistaina sain kuitenkin sähkeen. ”Anteeksi, että sähkeeni pahoittaa mielesi”, siinä luki. ”Perun häämme. Kerron kirjeessä lisää.” Olin järkyttynyt. Mitä oikein oli tapahtunut?

Irenen kirje saapui seuraavana päivänä. Hän kertoi lähtevänsä Hilda Padgettin kanssa Horsforthiin Yorkshireen tienraivaajaksi. * Hän selitti, että oli vuotta aiemmin luvannut mennä pyydettäessä palvelemaan sinne, missä tarve on suurempi. Kirjeessä luki: ”Pidin sitä ikään kuin juhlallisena lupauksena Jehovalle, ja minusta tuntuu, että koska annoin lupauksen hänelle ennen kuin tapasin sinut, minun on täytettävä se.” Niin surullinen kuin olinkin, ihailin suuresti hänen uskollisuuttaan ja sähkötin hänelle vastauksen: ”Mene. Minä odotan sinua.”

Yorkshiressa ollessaan Irene sai kolme kuukautta vankeutta, koska hän kieltäytyi omantunnonsyistä tukemasta sotaponnisteluja. Puolitoista vuotta myöhemmin, joulukuussa 1942, menimme viimein naimisiin.

Minun varhaisvuoteni

Äiti oli hankkinut vuonna 1919 Raamatun tutkielmia -nimisen kirjasarjan. * Vaikka hän ei ollut aiemmin lukenut ainoatakaan kirjaa, kuten isä tuolloin aivan oikein totesi, hän ryhtyi päättäväisesti tutkimaan noita kirjoja Raamatun avulla. Ne luettuaan hän meni kasteelle vuonna 1920.

Isä oli leppoisa mies eikä estänyt äitiä toimimasta, kuten tämä halusi. Äiti sai muun muassa kasvattaa meidät neljä lasta – sisareni Gwenin ja Ivyn, veljeni Alecin ja minut – totuuteen. Stanley Rogers ja muut uskolliset liverpoolilaistodistajat kävivät pitämässä raamatullisia puheita Runcornissa, jonne perustettiin pian uusi seurakunta. Sekä perheemme että seurakuntamme kukoistivat hengellisesti.

Gwen kävi Englannin kirkon rippikoulua, mutta lopetti heti, kun hän alkoi äidin lailla tutkia Raamattua. Kun kirkkoherra tuli käymään meillä tiedustellakseen, miksei Gwen enää käynyt hänen tunneillaan, hän joutuikin itse äkkiarvaamatta kysymysten ristituleen. Gwen kysyi Herran rukouksen merkitystä ja päätyi lopulta selittämään sen kirkkoherralle! Gwen lainasi lopuksi 1. Korinttilaiskirjeen 10:21:tä ja selitti, ettei voisi enää ’syödä kahdessa pöydässä’. Lähtiessään kirkkoherra sanoi rukoilevansa Gwenin puolesta ja lupasi palata vastaamaan tämän kysymyksiin, mutta niin ei koskaan käynyt. Pian kasteensa jälkeen Gwenistä tuli kokoaikainen evankelista.

Seurakuntamme huolehti esimerkillisesti nuorista. Muistan puheen, jonka muuan vieraileva vanhin piti ollessani seitsenvuotias. Puheensa jälkeen hän tuli juttelemaan kanssani. Kerroin hänelle, että olin lukenut Abrahamista ja siitä, miten hän oli yrittänyt uhrata poikansa Iisakin. ”Nouse tuonne lavan kulmalle ja kerro minulle kaikki, mitä tiedät siitä”, hän sanoi. Olin aivan innoissani, kun sain seistä siellä ja pitää ensimmäisen ”esitelmäni”.

Kävin kasteella 15-vuotiaana vuonna 1931. Tuona samana vuonna äiti kuoli ja minä pääsin koulusta ja menin sähköasentajan oppiin. Vuonna 1936 soitettiin äänitettyjä raamatullisia puheita julkisesti, ja muuan iäkäs sisar kannusti veljeäni ja minua osallistumaan tähän toimintaan. Niinpä menimme Alecin kanssa Liverpooliin ostamaan polkupyörän ja sitä varten suunnitellun sivuvaunun, jossa saatoimme kuljettaa äänentoistolaitteita. Kaiutin asennettiin sivuvaunun takaosaan parimetrisen kokoonpantavan putken päähän. Asentaja sanoi, ettei ollut koskaan tehnyt mitään vastaavaa, mutta se toimi loistavasti. Kävimme innokkaasti läpi aluettamme kiitollisina tuon iäkkään sisaren kannustuksesta ja meille uskotuista palvelustilaisuuksista.

 Toinen maailmansota – koetuksen aika

Sodan pilvien kerääntyessä taivaalle Stanley Rogers ja minä mainostimme ahkerasti esitelmää ”Katso tosiasioita suoraan silmiin”, joka oli määrä pitää Lontoon Royal Albert Hallissa 11. syyskuuta 1938. Esitelmän pohjalta valmistettiin kirjanen, ja myöhemmin levitimme sitä sekä seuraavana vuonna julkaistua kirjasta Fascismi vai vapaus. Molemmissa kirjasissa paljastettiin selvästi Hitlerin Saksan totalitaariset pyrkimykset. Noihin aikoihin monet Runcornin asukkaat jo tunsivatkin minut ja myös kunnioittivat minua julkisen sananpalvelukseni johdosta. Se, että olin aina ollut teokraattisen toiminnan eturintamassa, osoittautuikin hyvin hyödylliseksi.

Yritys, jossa työskentelin, oli lupautunut huolehtimaan kaupungin laidalle rakennettavan tehtaan sähkötöistä. Kun sain tietää, että tehtaassa valmistettaisiin sota-aseita, tein selväksi, etten voisi työskennellä siellä. Tämä ei miellyttänyt työnantajiani, mutta esimieheni puhui puolestani ja sain toisen työn. Myöhemmin kuulin, että esimiehen täti oli Jehovan todistaja.

Muuan työtoverini rohkaisi minua suuresti sanoessaan, etteivät he olleet odottaneetkaan minun suostuvan tuohon työhön, koska olin tehnyt niin monia vuosia Raamattu-työtä, kuten hän sanoi. Minun oli kuitenkin oltava valpas, sillä monet työtoverini halusivat aiheuttaa minulle ongelmia.

Liverpoolin oikeus hyväksyi kesäkuussa 1940 luetteloimiseni aseistakieltäytyjäksi sillä ehdolla, että pysyisin silloisessa ammatissani. Tämän ansiosta saatoin tietenkin jatkaa kristillistä sananpalvelustani.

Kokoaikaiseen palvelukseen

Sodan lähetessä loppuaan päätin jättää työpaikkani ja astua Irenen rinnalle kokoaikaiseen sananpalvelukseen. Vuonna 1946 rakensin viisimetrisen asuntovaunun, josta tuli kotimme, ja seuraavana vuonna meitä pyydettiin muuttamaan Alvestonin kylään Gloucestershireen. Myöhemmin toimimme tienraivaajina ikivanhassa Cirencesterin kaupungissa sekä Bathissa. Sitten vuonna 1951 sain kutsun vierailla Etelä-Walesin seurakunnissa matkavalvojana, mutta vajaat pari vuotta myöhemmin olimme matkalla Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin saamaan lähetysvalmennusta.

Koulun 21. kurssi pidettiin South Lansingissa New Yorkin osavaltion pohjoisosassa, ja päättäjäiset olivat vuonna 1953 Uuden maailman yhteiskunnan konventissa New Yorkissa. Saimme Irenen kanssa tietää määrämaamme vasta päättäjäispäivänä. Olimme valtavan  innoissamme kuullessamme, että meidät lähetettäisiin Peruun. Irenen velipuoli Sidney Fraser ja hänen vaimonsa Margaret olivat nimittäin palvelleet Liman haaratoimistossa reilun vuoden verran sen jälkeen, kun he olivat valmistuneet Gileadin 19. kurssilta.

Viisumeita odotellessamme työskentelimme vähän aikaa Brooklynin Betelissä, mutta pian suunnistimme kohti Limaa. Ensimmäinen kymmenestä lähetysalueestamme oli Perun tärkein satamakaupunki Callao aivan Liman länsipuolella. Vaikka olimmekin opiskelleet espanjan alkeita, emme kumpikaan osanneet tuossa vaiheessa keskustella espanjaksi. Miten me selviytyisimme?

Ongelmia ja iloja saarnaamistyössä

Gileadissa oli sanottu, että äiti ei opeta pienokaiselleen kieltä, vaan lapsi oppii kielen, kun äiti puhuu sitä hänelle. Niinpä saimme neuvon lähteä saarnaamaan saman tien ja opetella kielen paikallisilta asukkailta, jotka kyllä auttaisivat meitä. Lienee helppo kuvitella, miltä minusta tuntui, kun kamppaillessani uuden kielen kanssa minut pari viikkoa saapumisemme jälkeen nimitettiin Callaon seurakunnan esivalvojaksi! Menin tapaamaan Sidney Fraseria, mutta hänen neuvonsa oli sama kuin Gileadissa: olkaa kanssakäymisissä seurakunnan ja alueenne ihmisten kanssa. Päätin siis noudattaa tuota ohjetta.

Eräänä lauantaiaamuna tapasin puusepän, joka työskenteli verstaassaan. ”Minun täytyy jatkaa työtä tässä samalla”, hän sanoi, ”mutta istukaa toki ja kertokaa asianne.” Suostuin, mutta yhdellä ehdolla: ”Haluaisin, että korjaatte virheet, joita teen. En loukkaannu siitä.” Mies myöntyi nauraen. Kävin hänen luonaan kahdesti viikossa ja huomasin, että se oli paras mahdollinen keino oppia uusi kieli, aivan kuten minulle oli kerrottu.

Sattumalta tapasin toisen puusepän myös uudella lähetysalueellamme Icassa ja selitin hänelle, millainen järjestely meillä oli ollut Callaossa. Hän suostui auttamaan minua samaan tapaan, joten espanjantaitoni parani varsin mukavasti, vaikka kestikin kolme vuotta ennen kuin hallitsin sen hyvin. Tuo puuseppä oli aina hyvin kiireinen, mutta onnistuin johtamaan hänelle raamatuntutkistelua siten, että luin raamatunkohtia ja selitin hänelle niiden merkityksen. Kun eräällä viikolla menin taas tapaamaan häntä, hänen työnantajansa kertoi miehen hankkineen uuden työpaikan Limasta. Kun joitakin aikoja myöhemmin menimme Irenen kanssa Limassa pidettävään konventtiin, tapasin puusepän uudelleen. Oli totisesti mukava kuulla, että hän oli ottanut yhteyttä sikäläisiin todistajiin jatkaakseen tutkimista ja että sekä hänestä että hänen perheestään oli tullut Jehovan vihkiytyneitä palvelijoita!

Eräässä seurakunnassa kuulimme, että muuan nuori pariskunta ei ollutkaan naimisissa, vaikka heidät oli kyllä kastettu. Keskustelimme heidän kanssaan asiaan liittyvistä Raamatun periaatteista, ja he päättivät laillistaa liittonsa, jotta olisivat kelvollisia palvelemaan kastettuina todistajina. Niinpä vein heidät kaupungintalolle, jossa he voisivat rekisteröidä avioliittonsa. Eteen tuli kuitenkin ongelma: heidän neljää lastaankaan ei ollut rekisteröity lain vaatimusten mukaisesti. Me tietysti pohdimme, mitä pormestari mahtaisi tehdä. ”Koska nämä hyvät ihmiset, Jehovan todistaja -ystävänne, ovat huolehtineet siitä, että te avioidutte laillisesti, luovun syytteistä, jotka pitäisi nostaa jokaisen lapsenne vuoksi, ja rekisteröin teidät maksutta”, pormestari sanoi. Olimme erittäin kiitollisia, sillä tuo perhe oli köyhä ja sakot olisivat olleet heille raskas taakka.

Myöhemmin Albert D. Schroeder Jehovan todistajien maailmankeskuksesta Brooklynista vieraili luonamme ja ehdotti, että erääseen toiseen osaan Limaa perustettaisiin uusi lähetyskoti. Niinpä Irene, minä, sisaret Frances ja Elizabeth Good Yhdysvalloista sekä eräs kanadalaispariskunta muutimme San Borjan kaupunginosaan. Parin kolmen vuoden kuluttua meitä siunattiin uudella kukoistavalla seurakunnalla.

Kun palvelimme keskiylängöllä yli kolmen kilometrin korkeudessa sijaitsevassa Huancayossa,  työskentelimme sikäläisen seurakunnan yhteydessä, johon kuului 80 todistajaa. Olin siellä mukana rakentamassa tuon maan toista valtakunnansalia. Minut nimitettiin Jehovan todistajien lailliseksi edustajaksi, sillä meidän oli ryhdyttävä kolmeen otteeseen oikeustoimiin, jotta olisimme saaneet laillisen oikeuden ostamaamme maahan. Kaikki tämä samoin kuin monien uskollisten lähetystyöntekijöiden laajakantoinen työ opetuslasten tekemiseksi noina varhaisina vuosina laskivat lujan perustan sille suurenmoiselle kasvulle, joka nyt on nähtävissä Perussa. Todistajien määrä on noussut 283:sta vuonna 1953 nykyiseen yli 83000:een.

Haikeat jäähyväiset

Nautimme toisten lähetystyöntekijöiden miellyttävästä seurasta kaikissa lähetyskodeissamme, joissa sain usein palvella kodinvalvojana. Joka maanantaiaamu kokoonnuimme keskustelemaan edessä olevan viikon toiminnasta ja jakamaan kodin hoitamiseen liittyvät vuorot. Me kaikki ymmärsimme, että tärkeintä oli saarnaaminen, ja tämä mielessä työskentelimme sopusointuisesti yhdessä. On mukava todeta, että yhdessäkään kodissa ei koskaan syntynyt mitään isoja kiistoja.

Viimeisin määräalueemme oli Liman kaupunginosa Breña. Sen rakkaudellinen seurakunta kasvoi nopeasti 70 todistajasta pitkälti yli sataan, jolloin perustettiin uusi seurakunta Palominiaan. Noihin aikoihin Irene sairastui. Ensin huomasin, että hän välillä unohti, mitä oli sanonut, ja toisinaan hänen oli vaikea löytää takaisin kotiin. Erinomaisesta lääkärinhoidosta huolimatta hänen tilansa vähitellen heikkeni.

Vuonna 1990 jouduin surukseni järjestämään meille paluun Englantiin, missä sisareni Ivy otti meidät tervetulleina vastaan kotiinsa. Neljä vuotta myöhemmin Irene kuoli 80 vuoden iässä. Olen jatkanut kokoaikaista sananpalvelusta, ja toimin vanhimpana yhdessä kotikaupunkini kolmesta seurakunnasta. Aika ajoin matkustan Manchesteriin rohkaisemaan sikäläistä espanjankielistä ryhmää.

Äskettäin sattui hyvin sydäntälämmittävä kokemus, joka sai alkunsa jo vuosikymmeniä sitten, kun kävin kodeissa soittamassa viiden minuutin saarnoja gramofonillani. Muistan elävästi erään nuoren koulutytön, joka seisoi äitinsä takana ovensuussa ja kuunteli sanomaa.

Tyttö muutti aikanaan Kanadaan, ja eräs hänen ystävänsä, joka asuu edelleen Runcornissa ja on tätä nykyä todistaja, piti häneen yhteyttä. Äskettäin hän kirjoitti, että kaksi todistajaa oli käynyt hänen luonaan ja että he olivat käyttäneet ilmauksia, jotka odottamatta palauttivat hänen mieleensä jotakin, mitä tuossa viiden minuutin saarnassa oli sanottu. Hän tunnisti totuuden soinnin ja on nyt vihkiytynyt Jehovan palvelija. Hän pyysi välittämään kiitoksensa sille nuorelle miehelle, joka kävi tapaamassa hänen äitiään pitkälti yli 60 vuotta sitten! Koskaan ei voi tietää, miten totuuden siemenet juurtuvat ja alkavat kasvaa (Saarnaaja 11:6).

Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että olen saanut käyttää elämäni Jehovan kallisarvoisessa palveluksessa. Siitä lähtien kun kävin kasteella vuonna 1931, en ole koskaan jättänyt yhteen kokoontumista Jehovan kansan kanssa. Vaikka Irenellä ja minulla ei ollutkaan omia lapsia, olen iloinen niistä pitkälti yli 150 hengellisestä pojasta ja tyttärestä, jotka kaikki palvelevat taivaallista Isäämme Jehovaa. Kuten rakas vaimoni sanoi, palvelustehtävämme ovat totisesti tuoneet vertaansa vailla olevia iloja.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 24]

Äiti 1900-luvun alussa

[Kuva s. 24, 25]

Vasemmalta: Hilda Padgett, minä, Irene ja Joyce Rowley Leedsissä Englannissa vuonna 1940

[Kuva s. 25]

Yllä: Irene ja minä asuntovaunukotimme edessä

[Kuva s. 27]

Mainostan esitelmää Cardiffissa Walesissa vuonna 1952