Elämäkerta

Onnellinen on se jonka Jumala on Jehova

KERTONUT TOM DIDUR

Kokoussali oli jo vuokrattu. Odotettiin, että kolmisensataa henkeä saapuisi konventtiin, joka pidettäisiin Porcupine Plainin kaupungissa Saskatchewanissa Kanadassa. Keskiviikkona alkoi sataa lunta, ja perjantaihin mennessä preerialla oli noussut todellinen lumimyräkkä: lunta tuiskutti niin ettei eteensä nähnyt. Lämpötila laski 40 pakkasasteeseen. Läsnä oli 28 henkeä, joukossa muutamia lapsia. Minulle, 25-vuotiaalle hermostuneelle nuorellemiehelle, tämä oli ensimmäinen konventtini uutena kierrosvalvojana. Ennen kuin selitän, mitä tapahtui, haluaisin kertoa, miten sain tämän erikoispalvelustehtävän.

OLEN seitsemäs kahdeksasta veljeksestä. Bill oli esikoinen, sitten tulivat Metro, John, Fred, Mike ja Alex. Minä synnyin vuonna 1925, ja Wally on kuopus. Asuimme Ukraina-nimisen kaupungin lähellä Manitobassa, missä vanhemmillani, Michael ja Anna Didurilla, oli pieni maatila. Isä työskenteli ratatyömiehenä. Koska syrjäisen rautatien varrella sijaitseva asuntoparakki ei ollut sopiva paikka suuren perheen kasvattamiseen, me asuimme maatilalla. Isä oli suurimman osan ajasta poissa kotoa, joten meidän kasvatuksemme jäi äidin harteille. Hän meni silloin tällöin isän luo viikoksi tai pitemmäksi ajaksi, mutta hän huolehti siitä, että me opimme laittamaan ruokaa, leipomaan ja tekemään taloustöitä. Koska olimme kreikkalaiskatolisen kirkon jäseniä, äidin antamaan opetukseen kuuluivat lisäksi  ulkoa opeteltavat rukoukset ja erilaisiin rituaaleihin osallistuminen.

Kosketus Raamatun totuuteen

Kiihkeä haluni ymmärtää Raamattua sai alkunsa nuoruudessani. Muuan naapuri, joka oli Jehovan todistaja, kävi säännöllisesti luonamme lukemassa raamatunkohtia, jotka käsittelivät Jumalan valtakuntaa, Harmagedonia ja uuden maailman siunauksia. Äiti ei ollut tippaakaan kiinnostunut hänen puheistaan, mutta Mikeen ja Alexiin sanoma vetosi. Oppimansa perusteella he kieltäytyivät jopa sotapalveluksesta toisen maailmansodan aikana. Mike sai tämän vuoksi lyhyen vankilatuomion, ja Alex taas lähetettiin työleirille Ontarioon. Aikanaan myös Fred ja Wally omaksuivat totuuden. Kolmea vanhinta veljeäni asia ei kuitenkaan kiinnostanut. Äiti jopa vastusti totuutta joitakin vuosia, mutta myöhemmin hän meidän kaikkien yllätykseksi asennoitui Jehovan puolelle. Hänet kastettiin 83-vuotiaana. Kuollessaan äiti oli 96-vuotias. Isäkin suhtautui myönteisesti totuuteen ennen kuolemaansa.

Lähdin 17-vuotiaana Winnipegiin etsimään työtä sekä niiden seuraa, jotka voisivat auttaa minua tutkimaan Raamattua. Jehovan todistajien toiminta oli tuohon aikaan kielletty, mutta kokouksia järjestettiin säännöllisesti. Ensimmäinen kokous, jossa olin läsnä, pidettiin yksityiskodissa. Koska olin saanut kreikkalaiskatolisen kasvatuksen, kuulemani asiat tuntuivat aluksi oudoilta. Ymmärsin kuitenkin vähitellen, miksi jako pappeihin ja maallikoihin oli epäraamatullinen ja miksi Jumala ei hyväksynyt sitä, että papit siunasivat sotaponnistelut (Jesaja 2:4; Matteus 23:8–10; Roomalaisille 12:17, 18). Elämä paratiisissa maan päällä tuntui paljon todellisemmalta ja järkevämmältä kuin meneminen jonnekin kauas ikuisiksi ajoiksi.

Koska olin varma siitä, että tämä oli totuus, vihkiydyin Jehovalle ja kävin kasteella Winnipegissä vuonna 1942. Vuonna 1943 Kanadan Jehovan todistajien toimintaa koskeva kielto poistettiin ja saarnaamistyö pääsi vauhtiin. Näihin aikoihin Raamatun totuus oli painumassa entistä syvemmälle sydämeeni. Saatoin toimia seurakunnassa palvelijana eli vanhimpana, osallistua esitelmärynnistyksiin ja työskennellä vapaalla alueella. Hengellistä edistymistäni vauhditti merkittävästi läsnäolo suurissa konventeissa Yhdysvalloissa.

Jehovan palveluksen laajentaminen

Aloitin tienraivauksen vuonna 1950, ja saman vuoden joulukuussa minut kutsuttiin kierrostyöhön. Minulla oli tilaisuus saada valmennusta kokeneelta, uskolliselta veljeltä Charlie Hepworthilta eräällä Toronton lähellä sijaitsevalla kierroksella. Lisäksi minusta oli mukava viettää viimeinen koulutusviikko veljeni Alexin kanssa, joka jo palveli kierrostyössä Winnipegissä.

Alussa kuvailtu ensimmäinen kierroskonventtini on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Olin tietysti huolissani siitä, miten kaikki sujuisi. Piirivalvojamme veli Jack Nathan järjesti kuitenkin meille kaikille tekemistä ja piti meidät hyvällä tuulella. Kävimme lyhennetyn konventtiohjelman läpi niiden kanssa, jotka olivat paikalla. Kerroimme vuorotellen kokemuksia, harjoittelimme talosta-taloon-työssä käytettäviä esityksiä ja uusintakäyntejä sekä näytimme, miten johdetaan Raamatun kotitutkisteluja. Lauloimme valtakunnanlauluja. Ruokaa oli vaikka kuinka paljon. Parin tunnin välein oli tarjolla kahvia ja kahvileipää. Jotkut nukkuivat penkeillä ja puhujalavalla, toiset lattialla. Sunnuntaihin mennessä myrsky oli hieman laantunut, joten esitelmässä oli läsnä 96 henkeä. Tämä kokemus opetti minua suoriutumaan vaikeista tilanteista.

 Minut määrättiin seuraavaksi uudelle kierrokselle Pohjois-Albertaan Brittiläiseen Kolumbiaan ja Yukonin territorioon, keskiyön auringon maahan. Matkustaminen pitkin hankalaa Alaskan valtatietä Dawson Creekistä Brittiläisestä Kolumbiasta Whitehorseen Yukoniin (lähes 1500 kilometriä) sekä todistaminen matkan varrella vaativat kestävyyttä ja varovaisuutta. Lumivyöryt, liukkaat vuorenrinteet ja tuulen pöllyttämästä lumesta johtuva huono näkyvyys muodostivat todellisen haasteen.

Olin hämmästynyt nähdessäni, miten totuus tunkeutui kauas pohjoiseen. Kerran ollessamme lähellä Lower Postia Brittiläisessä Kolumbiassa Walter Lewkowicz ja minä menimme käymään eräässä vaatimattomassa pikkumökissä, joka oli Alaskan tien varrella Yukonin territorion rajan tuntumassa. Tiesimme, että joku asui tuossa mökissä, koska erotimme pienessä ikkunassa heikon valonkajon. Kello oli noin yhdeksän illalla, kun koputimme oveen. Miehen ääni pyysi meitä tulemaan sisään, joten astuimme mökkiin. Yllätykseksemme näimme vanhan miehen, joka oli pitkällään kerrossängyssä ja luki Vartiotorni-lehteä! Kuinka ollakaan, hänen lehtensä oli uudempi kuin se, jota olimme tarjoamassa. Hän selitti, että posti tuli hänelle lentoteitse. Me emme olleet vielä saaneet uusimpia lehtiä, koska olimme siihen mennessä olleet poissa seurakunnasta jo yli kahdeksan päivää. Mies sanoi nimekseen Fred Berg ja mainitsi, että vaikka hän oli tilannut Vartiotornia vuosien ajan, tämä oli ensimmäinen kerta, kun Jehovan todistajat tulivat hänen luokseen. Fred suostutteli meidät jäämään yöksi. Kerroimme hänelle monia raamatullisia totuuksia ja järjestimme niin, että toiset todistajat, jotka kulkivat tuon alueen läpi säännöllisesti, kävisivät hänen luonaan.

Palvelin useita vuosia kolmea pientä kierrosta; ne ulottuivat Grande Prairiesta Albertasta Kodiakiin Alaskaan, eli matkaa idästä länteen kertyi yli 3500 kilometriä.

Oli ihanaa huomata, että Jehovan ansaitsematon hyvyys ulottuu kaikille ihmisille – yhtä lailla  kaukaisiin paikkoihin kuin mihin tahansa muuallekin – ja että Jumalan henki vaikuttaa niiden mielessä ja sydämessä, jotka on asetettu ehdolle ikuiseen elämään. Yksi heistä oli Henry Lepine, joka oli lähtöisin Dawson Citystä (nykyisin Dawson) Yukonista. Henry asui syrjäseudulla, eikä hän ollut poistunut kultakaivosalueelta yli 60 vuoteen. Jehovan henki sai kuitenkin tämän 84-vuotiaan miehen matkustamaan yli 1600 kilometriä suuntaansa Anchorageen kierroskonventtiin, vaikka hän ei ollut koskaan käynyt edes seurakunnankokouksessa. Hän oli aivan haltioissaan ohjelmasta ja iloitsi kovasti ystävien seurasta. Palattuaan Dawson Cityyn Henry pysyi uskollisena kuolemaansa saakka. Monet, jotka tunsivat Henryn, ihmettelivät, mikä sai tämän vanhan miehen lähtemään tuollaiselle pitkälle matkalle. Tämä uteliaisuus johti siihen, että muutamat muutkin iäkkäät omaksuivat totuuden. Näin Henry saattoi välillisesti antaa hyvää todistusta.

Jehovan ansaitsematon hyvyys minua kohtaan

Iloitsin saadessani vuonna 1955 kutsun Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 26. kurssille. Tuo valmennus vahvisti uskoani ja auttoi minua pääsemään lähemmäs Jehovaa. Kurssin jälkeen minut määrättiin jatkamaan kierrostyötä Kanadassa.

Vuoden verran palvelin Ontarion provinssissa. Sitten minut lähetettiin jälleen majesteettisen kauniiseen pohjolaan. Voin yhä nähdä silmieni edessä maisematiet, jotka kiemurtelevat kristallinkirkkaiden järvien vieritse ja kohoavat lumihuippuisille vuorille. Kesällä luonnonvaraisten kukkien henkeäsalpaavan kaunis matto peittää laaksot ja niityt. Ilma on raikasta ja vesi puhdasta. Karhut, sudet, hirvet, karibut ja muut villieläimet kuljeksivat kaikessa rauhassa luonnollisessa elinympäristössään.

Alaskassa on kuitenkin omat haasteensa: epävakaa sää ja lisäksi valtavat etäisyydet. Kierrokseni oli 3200 kilometriä idästä länteen. Kierrosvalvojan käyttöön ei tuohon aikaan järjestetty autoa. Paikalliset veljet tarjoutuivat kuljettamaan minut seurakunnasta toiseen. Toisinaan minun oli kuitenkin matkustettava peukalokyydillä kuorma-auton kuljettajien tai turistien kyydissä.

Yksi sellainen tapaus sattui Alaskan tiellä Tok Junctionin ja Mile 1202:n eli Scotty Creekin alueen välillä. Näiden paikkojen tulliasemat ovat noin 160 kilometrin päässä toisistaan. Ohitin Tokissa sijaitsevan Yhdysvaltojen tullin ja sain kyydin noin 50 kilometrin päähän. Sen jälkeen ei enää tullut muita autoja, joten kävelin kymmenisen tuntia ja taitoin matkaa yli 40 kilometriä. Vasta myöhemmin sain kuulla, että pian sen jälkeen kun olin ohittanut tullin, kaikki liikenne oli pysäytetty tällä tieosuudella, koska vähän matkan päässä tullialueelta oli tapahtunut lumivyöry. Keskiyöllä lämpötila laski noin 23 pakkasasteeseen, ja olin yhä noin 80 kilometrin päässä lähimmästä yösijasta. Minun oli ehdottomasti löydettävä jokin suojainen paikka, jossa voisin levätä.

Laahustaessani eteenpäin näin tien varressa hylätyn auton, joka oli osittain lumen peitossa. Ajattelin, että jos pääsisin sinne sisään ja nukkuisin penkeillä, voisin selvitä hengissä  tuosta kylmästä yöstä. Onnistuin puhdistamaan sen verran lunta pois, että sain oven auki, mutta harmikseni huomasin, että sisällä ei ollut jäljellä muuta kuin paljasta metallia. Onneksi löysin vähän matkan päästä tien varrelta autiotuvan. Minulla oli ensin vähän vaikeuksia päästä sinne sisään ja saada tuli syttymään, mutta sitten saatoin levähtää muutaman tunnin. Aamulla onnistuin saamaan kyydin seuraavalle majalle, missä söin hyvällä ruokahalulla ja hoidin haavoilla olevia sormiani.

Jehova saa aikaan kasvun pohjoisessa

Ensimmäinen vierailuni Fairbanksiin oli erittäin rohkaiseva. Saimme hyviä tuloksia palveluksessa, ja noin 50 henkeä oli läsnä esitelmässä sinä sunnuntaina. Kokoonnuimme pienessä lähetyskodissa, jossa asuivat Vernor ja Lorraine Davis. Kuullakseen puheen ihmiset kurkottelivat päätään keittiöstä, makuuhuoneesta ja eteisestä. Tämä myönteinen suhtautuminen osoitti meille, että valtakunnansali vakiinnuttaisi saarnaamistyötä Fairbanksissa. Ostimme siis – Jehovan avulla – suurehkon rakennuksen, joka oli entinen tanssisali, ja siirsimme sen eräälle sopivalle tontille. Sitten porattiin kaivo ja asennettiin WC:t ja lämmityslaitteet. Vuodessa Fairbanksiin saatiin toimiva valtakunnansali. Vuonna 1958, keittiön rakentamisen jälkeen, salissa pidettiin piirikonventti, jossa oli läsnä 330 henkeä.

Kesällä 1960 ajoin autolla kauas New Yorkiin Jehovan todistajien maailmankeskukseen, jossa osallistuin kaikille Yhdysvaltojen ja Kanadan matkavalvojille järjestettyyn täydennyskoulutukseen. Siellä ollessani veli Nathan Knorr ja muut vastuulliset veljet keskustelivat kanssani mahdollisuuksista perustaa haaratoimisto Alaskaan. Muutaman kuukauden kuluttua kuulimme ilouutisen: vuoden 1961 syyskuun 1. päivästä lähtien Alaskassa olisi oma haaratoimisto. Veli Andrew K. Wagner määrättiin sinne vastuuhenkilöksi. Hän ja hänen vaimonsa Vera olivat palvelleet Brooklynissa 20 vuotta, ja heillä oli kokemusta myös matkatyöstä. Alaskan haaratoimiston perustaminen oli onnistunut järjestely, sillä sen ansiosta kierrosvalvojan ei tarvinnut matkustaa yhtä paljon kuin ennen, vaan hän pystyi keskittymään paremmin seurakuntien ja syrjäisten alueiden tarpeisiin.

Kesällä 1962 elettiin onnellista aikaa pohjoisessa. Silloin pidettiin Alaskan haaratoimiston vihkiäiset ja piirikonventti Juneaussa Alaskassa. Juneauhun sekä Whitehorseen Yukoniin rakennettiin valtakunnansalit, ja lisäksi perustettiin muutamia uusia seurakunnasta erillään olevia ryhmiä.

Takaisin Kanadaan

Olin ollut vuosia kirjeenvaihdossa kanadalaisen Margareta Petrasin kanssa. Reta – kuten häntä on aina nimitetty – aloitti tienraivauksen vuonna 1947, valmistui Gileadista vuonna 1955, ja hän toimi tienraivaajana Itä-Kanadassa. Kosin häntä ja sain myöntävän vastauksen. Meidät vihittiin Whitehorsessa helmikuussa 1963. Tuon vuoden syksyllä minut määrättiin kierrostyöhön Länsi-Kanadaan, ja meillä oli ilo palvella siellä seuraavat 25 vuotta.

Terveyssyistä meidät lähetettiin vuonna 1988 erikoistienraivaajiksi Winnipegiin Manitobaan. Tähän tehtävämääräykseen sisältyi konventtisalista huolehtiminen noin viiden vuoden ajan. Mahdollisuuksiemme mukaan osallistumme yhä iloiseen opetuslasten tekemiseen. Kierrostyössä aloitimme useita raamatuntutkisteluja, mutta toiset johtivat niitä. Nyt me Jehovan ansaitsemattoman hyvyyden ansiosta aloitamme tutkisteluja ja voimme iloita myös siitä, että näemme oppilaittemme edistyvän vihkiytymiseen ja kasteeseen saakka.

Olen varma siitä, että Jehovan palveleminen on paras elämäntapa. Se on mielekästä ja antoisaa, ja se syventää rakkauttamme Jehovaan päivä päivältä. Juuri tämä tuottaa aitoa onnellisuutta. Onpa teokraattinen tehtävämme tai maantieteellinen sijaintipaikkamme mikä tahansa, yhdymme psalmistan sanoihin: ”Onnellinen on se kansa, jonka Jumala on Jehova!” (Psalmit 144:15.)

[Kuva s. 24, 25]

Kierrosvalvojana

[Kuva s. 25]

Henry Lepinen luona Dawson Cityssä. Olen vasemmalla

[Kuva s. 26]

Anchoragen ensimmäinen valtakunnansali

[Kuva s. 26]

Reta ja minä vuonna 1998