Elämäkerta

Jehova pitää meistä aina huolta

KERTONUT ENELESI MZANGA

Oli vuosi 1972. Kymmenen nuorta miestä, jotka olivat Malawin nuorisoliiton jäseniä, murtautuivat kotiimme, tarttuivat minuun ja raahasivat minut läheiselle sokeriruokoviljelmälle. Siellä he pieksivät minut ja jättivät sitten maahan makaamaan, koska luulivat minun kuolleen.

Monien Jehovan todistajien kimppuun käytiin tällä tavoin julmasti Malawissa. Miksi heitä vainottiin? Mikä auttoi heitä kestämään? Kerron teille nyt oman perheeni tarinan.

SYNNYIN uskonnolliseen perheeseen 31. joulukuuta 1921. Isäni oli erään Keski-Afrikassa toimivan presbyteerisen kirkon pappi. Vartuin Nkhoman pikkukaupungissa lähellä Malawin pääkaupunkia Lilongwea. Kun olin 15-vuotias, minusta tuli Emmas Mzangan vaimo.

Kerran eräs isäni ystävä, itsekin pappi, tuli käymään luonamme. Hän oli huomannut, että kotimme lähellä asui Jehovan todistajia, ja hän varoitti meitä olemasta tekemisissä heidän kanssaan. Hän sanoi, että Jehovan todistajat olivat demonien riivaamia ja että ellemme olisi varovaisia, demonit voisivat alkaa ahdistella meitäkin. Tuo varoitus säikäytti meidät niin, että muutimme toiseen kylään, missä Emmas sai työtä kauppiaana. Mutta pian meille selvisi, että myös uusi kotimme sattui sijaitsemaan paikassa, jossa oli Jehovan todistajia!

Ennen pitkää Emmasin syvä rakkaus Raamattuun sai hänet kuitenkin puhumaan erään todistajan kanssa. Saatuaan vakuuttavia vastauksia moniin kysymyksiinsä Emmas  hyväksyi todistajan tarjouksen tutkia yhdessä Raamattua. Ensin he tutkivat kaupassa, jossa Emmas oli töissä, mutta myöhemmin tuo viikoittainen tutkistelu pidettiin meidän kotonamme. Joka kerta, kun Jehovan todistajat tulivat, minä lähdin, koska pelkäsin heitä. Emmas jatkoi Raamatun tutkimista kaikesta huolimatta. Huhtikuussa 1951, noin puolen vuoden kuluttua siitä, kun hän alkoi tutkia, hän kävi kasteella. Hän ei kuitenkaan sanonut minulle mitään, koska pelkäsi, että jos saisin tietää kasteesta, avioliittomme päättyisi siihen.

Vaikeita viikkoja

Eräänä päivänä ystäväni Ellen Kadzalero sanoi minulle, että mieheni oli kastettu Jehovan todistajaksi. Kiehuin raivosta! Siitä päivästä lähtien en puhunut hänelle enkä valmistanut hänelle ruokaa. Lakkasin myös noutamasta ja lämmittämästä vettä hänen kylpyään varten, mitä pidetään kulttuurissamme perinteisesti vaimon tehtävänä.

Kestettyään tällaista kohtelua kolme viikkoa Emmas pyysi minua ystävällisesti istumaan alas kanssaan ja kertoi sitten, miksi oli päättänyt ryhtyä todistajaksi. Hän luki ja selitti useita raamatunkohtia, kuten 1. Korinttilaiskirjeen 9:16:n. Se teki minuun syvän vaikutuksen, ja minusta tuntui, että minunkin pitäisi osallistua hyvän uutisen saarnaamiseen. Niinpä päätin alkaa tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Tuona samana iltana – rakastavan mieheni suureksi helpotukseksi – valmistin hänelle hyvän aterian.

Opetamme totuutta perheelle ja ystäville

Kun vanhempamme kuulivat, että olimme tekemisissä Jehovan todistajien kanssa, he vastustivat meitä ankarasti. Minun perheeni kirjoitti meille, ettemme olleet enää tervetulleita heidän luokseen. Heidän suhtautumisensa murehdutti meitä, mutta luotimme siihen Jeesuksen lupaukseen, että saisimme monia hengellisiä veljiä ja sisaria ja isiä ja äitejä (Matteus 19:29).

Edistyin raamatuntutkistelussani nopeasti, ja minut kastettiin elokuussa 1951, vain kolme ja puoli kuukautta mieheni jälkeen. Minusta tuntui, että minun oli pakko kertoa totuudesta ystävälleni Ellenille. Olin iloinen, kun hän suostui tutkimaan Raamattua kanssani. Toukokuussa 1952 Ellen kävi kasteella ja hänestä tuli hengellinen sisareni, mikä lujitti ystävyyttämme entisestään. Olemme edelleen mitä parhaimmat ystävykset.

Vuonna 1954 Emmas määrättiin vierailemaan seurakunnissa kierrosvalvojana. Meillä oli silloin jo kuusi lasta. Noihin aikoihin perheelliset matkavalvojat vierailivat viikon verran jossakin seurakunnassa ja olivat sitten seuraavan viikon kotona vaimonsa ja lastensa luona. Emmas kuitenkin varmisti aina, että kun hän oli poissa, minä johdin perheemme raamatuntutkistelun. Yritimme tehdä lasten kanssa tutkimisesta mukavaa. Lisäksi puhuimme sydämestämme siitä rakkaudesta, jota tunsimme Jehovaa ja hänen Sanansa totuutta kohtaan, ja osallistuimme saarnaamistyöhön perheenä. Tämä hengellinen koulutusohjelma vahvisti lastemme uskoa ja valmisti heitä edessä olevaan vainoon.

Uskonnollinen vaino alkaa

Malawista tuli itsenäinen valtio vuonna 1964. Kun hallitsevan puolueen virkailijat saivat tietää poliittisesta puolueettomuudestamme, he yrittivät pakottaa meidät ostamaan puolueen jäsenkortin. * Koska Emmas  ja minä kieltäydyimme ostamasta sitä, nuorisoliiton jäsenet tuhosivat maissiviljelmämme, tulevan vuoden pääasiallisen ravinnonlähteemme. He lauloivat maissia kaataessaan: ”Kaikilta niiltä, jotka kieltäytyvät ostamasta Kamuzun [presidentti Bandan] korttia, termiitit syövät heidän vihreän maissinsa, ja nämä ihmiset tulevat itkemään sen vuoksi.” Tästä menetyksestä huolimatta emme joutuneet epätoivon valtaan. Me tunsimme Jehovan huolenpidon. Hän vahvisti meitä rakkaudellisesti. (Filippiläisille 4:12, 13.)

Myöhään eräänä elokuun yönä vuonna 1964 olin yksin kotona lasten kanssa. Olimme nukkumassa, mutta heräsin etäältä kuuluvaan lauluun. Se oli Gulewamkulu, pelätty salaseura, johon kuuluvat heimotanssijat hyökkäävät ihmisten kimppuun ja tekeytyvät kuolleiden esi-isien hengiksi. Nuorisoliitto oli lähettänyt Gulewamkulun meidän kimppuumme. Herätin nopeasti lapset, ja pakenimme tiheikköön ennen kuin joukko ehti talollemme.

Piilopaikastamme näimme kirkkaan valon. Gulewamkulu oli sytyttänyt olkikattoisen talomme tuleen. Talo paloi maan tasalle ja sen mukana koko omaisuutemme. Kun salaseuralaiset kävelivät poispäin kotimme savuavilta raunioilta, kuulimme heidän sanovan: ”Järjestimme sille todistajalle mukavan nuotion, jolla lämmitellä.” Olimme syvästi kiitollisia Jehovalle siitä, että olimme päässeet turvallisesti pakoon. Siinä meni kyllä koko omaisuutemme, mutta he eivät kyenneet murtamaan päätöstämme luottaa ennemmin Jehovaan kuin ihmisiin (Psalmit 118:8).

Kuulimme, että Gulewamkulu oli tehnyt saman kammottavan teon viidelle muulle samalla alueella asuvalle Jehovan todistaja -perheelle. Miten onnellisia ja kiitollisia olimmekaan, kun naapuriseurakuntien veljet tulivat avuksemme! He rakensivat talomme uudelleen ja toimittivat meille ruokaa useiden viikkojen ajan.

Vaino kiihtyy

Syyskuussa 1967 maassa järjestettiin perusteellinen kampanja kaikkien Jehovan todistajien yhteen haalimiseksi. Säälimättömät ja julmat nuoret miehet, viidakkoveitsillä varustautuneet nuorisoliiton ja Malawin nuorten pioneerien jäsenet, etsivät todistajia ovelta ovelle. Kun he löysivät todistajia, he tarjoutuivat myymään näille puoluekortin.

Kun he tulivat meidän talollemme, he kysyivät, oliko meillä puoluekortti. Sanoin: ”Ei, en ole ostanut sitä. En aio ostaa sitä nyt enkä aio ostaa sitä tulevaisuudessa.” Silloin he tarttuivat mieheeni ja minuun ja veivät meidät paikalliselle poliisiasemalle antamatta meille mahdollisuutta ottaa mitään mukaamme. Kun nuoremmat lapsemme tulivat koulusta kotiin, he eivät löytäneet meitä ja huolestuivat kovasti. Onneksi vanhempi poikamme Daniel tuli kotiin pian heidän jälkeensä ja sai tietää eräältä naapurilta, mitä oli tapahtunut. Hän suuntasi heti nuorempien sisarustensa kanssa poliisiasemalle. He saapuivat juuri kun poliisit lastasivat meitä kuorma-autoihin viedäkseen meidät Lilongween. Lapset lähtivät mukaan.

Lilongwessa poliisin päämajassa pidettiin kulissioikeudenkäynti. Viranomaiset kysyivät meiltä: ”Pysyttekö edelleen Jehovan todistajina?” Vastasimme painokkaasti ”kyllä”, vaikka se merkitsi automaattisesti seitsemän vuoden vankeustuomiota. Niille, jotka ”johtivat” järjestöä, tuomio oli 14 vuotta.

Vietettyämme yön ilman ruokaa ja lepoa poliisi vei meidät Maulan vankilaan. Siellä sellit olivat niin täynnä, ettemme löytäneet nukkumapaikkaa edes lattialta. Käymälänä toimi vain yksi sanko jokaisen sellin nurkassa. Ruoka oli kehnoa ja annokset pieniä. Kahden viikon kuluessa vankilaviranomaiset tajusivat, että olemme rauhallisia ihmisiä, ja he antoivat meidän käyttää vankilan kävelypihaa. Koska meitä oli paljon yhdessä, meillä oli päivittäin tilaisuuksia rohkaista toisiamme ja antaa hyvä todistus muille vangeille.  Yllätykseksemme meidät vapautettiin noin kolmen kuukauden päästä, mikä johtui Malawin hallitukseen kohdistuneesta kansainvälisestä painostuksesta.

Poliisit kehottivat meitä palaamaan koteihimme mutta kertoivat myös, että Jehovan todistajien toiminta oli Malawissa kielletty. Tuo kielto kesti lokakuun 20. päivästä 1967 elokuun 12. päivään 1993 – lähes 26 vuotta. Ne olivat vaikeita vuosia, mutta Jehovan avulla kykenimme säilyttämään ehdottoman puolueettomuutemme.

Takaa-ajettuja

Lokakuussa 1972 hallituksen määräys aiheutti uuden väkivaltaisen vainon aallon. Määräyksen mukaan kaikki Jehovan todistajat piti erottaa työpaikastaan ja kaikki kylissä asuvat todistajat ajaa pois kodeistaan. Todistajia ajettiin takaa kuin eläimiä.

Noihin aikoihin eräs nuori kristitty veli tuli luoksemme tuomaan kiireellistä viestiä Emmasille: nuorisoliitto aikoi mestata hänet, panna hänen päänsä seipään päähän ja viedä sen paikallisille päälliköille. Emmas lähti kotoa nopeasti mutta järjesti ensin niin, että voisimme seurata perässä mahdollisimman pian. Lähetin kiireesti lapset pois. Sitten juuri kun olin itse lähdössä, kymmenen nuorisoliittolaista tuli etsimään Emmasia. He murtautuivat taloomme mutta huomasivat, että Emmas oli poissa. Vihoissaan he raahasivat minut läheiselle sokeriruokoviljelmälle, missä he potkivat minua ja hakkasivat sokeriruo’oilla. Sitten he jättivät minut makaamaan maahan, koska luulivat minun kuolleen. Tultuani tajuihini ryömin takaisin kotiin.

Yön pimeydessä Emmas palasi henkensä uhalla talollemme etsimään minua. Kun hän löysi minut pahasti piestynä, hän ja eräs ystävä nostivat minut varovasti tuon ystävän autoon. Sitten ajoimme erään veljen luokse Lilongween, missä minä toivuin hitaasti ja Emmas alkoi suunnitella maasta pakenemista.

Pakolaisia vailla paikkaa, minne mennä

Tyttärellämme Dinesillä ja hänen miehellään oli pieni kuorma-auto. Heillä oli työssä kuljettaja, joka oli joskus kuulunut Malawin nuoriin pioneereihin mutta oli muuttunut myötämieliseksi todistajia kohtaan. Hän tarjoutui auttamaan meitä ja muita todistajia. Hän poimi useana iltana todistajia kyytiin etukäteen sovituista piilopaikoista. Sitten hän sonnustautui nuorten pioneerien univormuunsa ja ajoi täyteen lastatun kuorma-auton monien poliisin tiesulkujen läpi. Hän otti suuren riskin auttaessaan satoja todistajia pääsemään rajan yli Sambiaan.

 Muutaman kuukauden kuluttua Sambian viranomaiset palauttivat meidät Malawiin, mutta emme voineet palata kotikyläämme. Kaikki jälkeen jäänyt omaisuutemme oli varastettu. Jopa talomme kattopellit oli revitty irti. Koska meillä ei ollut mitään turvallista paikkaa, minne mennä, pakenimme Mosambikiin ja asuimme kaksi ja puoli vuotta Mlangenin pakolaisleirillä. Kesäkuussa 1975 Mosambikin uusi hallitus kuitenkin sulki leirin ja pakotti meidät palaamaan Malawiin, missä Jehovan palvelijoiden olosuhteet eivät olleet muuttuneet. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin paeta uudelleen Sambiaan. Siellä pääsimme Chigumukiren pakolaisleiriin.

Kaksi kuukautta myöhemmin päätielle pysäköi bussien ja armeijan kuorma-autojen saattue ja leiriin tungeksi satoja raskaasti aseistautuneita sambialaisia sotilaita. He sanoivat, että meille oli rakennettu mukavia taloja ja että he kuljettaisivat meidät alueelle, jolla ne sijaitsivat. Tiesimme, ettei tämä ollut totta. Sotilaat alkoivat työntää ihmisiä kuorma-autoihin ja busseihin, ja syntyi paniikki. Sotilaat tulittivat ilmaan automaattiaseillaan, ja tuhannet veljemme ja sisaremme hajaantuivat kauhun vallassa.

Siinä sekasorrossa Emmas kaatui ja jäi toisten jalkoihin, mutta yksi veljistä auttoi hänet pystyyn. Ajattelimme, että tämä oli suuren ahdistuksen alkua. Kaikki pakolaiset pakenivat kohti Malawia. Ollessamme vielä Sambiassa saavuimme eräälle joelle, ja veljet muodostivat useita ketjuja auttaakseen kaikki yli turvallisesti. Toisella puolella jokea sambialaiset sotilaat kuitenkin saartoivat meidät, ja meidät vietiin väkipakolla Malawiin.

Olimme taas kerran Malawissa emmekä tienneet, minne mennä. Saimme tietää, että ihmisiä oli poliittisissa kokouksissa ja sanomalehdissä kehotettu pitämään silmänsä auki kyliin saapuvien ”uusien kasvojen”, toisin sanoen Jehovan todistajien, varalta. Päätimme siksi mennä pääkaupunkiin, missä emme erottuisi joukosta niin selkeästi kuin jossakin kylässä. Onnistuimme vuokraamaan pienen talon, ja Emmas jatkoi salaisten vierailujen tekemistä seurakuntiin matkavalvojana.

Seurakunnan kokouksissa käyminen

Mikä auttoi meitä pysymään uskollisina? Seurakunnan kokoukset! Mosambikin ja Sambian pakolaisleireissä pääsimme vapaasti kokouksiin, joita pidettiin yksinkertaisissa olkikattoisissa valtakunnansaleissa. Malawissa yhteen kokoontuminen oli vaarallista ja vaikeaa – mutta aina vaivan arvoista. Pidimme kokoukset tavallisesti myöhään illalla syrjäisissä paikoissa, jottemme olisi paljastuneet. Emme taputtaneet kiitokseksi puhujalle vaan pelkästään hieroimme käsiämme yhteen.

Kastetilaisuudet pidettiin myöhään illalla. Kun esimerkiksi poikamme Abiyudi meni kasteelle, hänet ja toiset kasteelle aikovat johdatettiin kastepuheen jälkeen pimeässä suoalueelle, minne oli kaivettu matala kuoppa. Heidät kastettiin tuossa kuopassa.

Pieni kotimme kätköpaikkana

Hallituksen asettaman kiellon myöhempinä vuosina Lilongwen-kotimme toimi salaisena jakelukeskuksena. Kotiimme toimitettiin salaa postia ja kirjallisuutta Sambian haaratoimistosta. Polkupyöräkuriireina toimivat veljet tulivat noutamaan Sambiasta saapuneen lähetyksen luotamme ja kuljettivat postin ja kirjallisuuden kaikkialle Malawiin. Jaettavat Vartiotornit olivat ohuita, koska ne painettiin raamattupaperille. Tämän ansiosta kuriirit saattoivat kuljettaa kaksi kertaa enemmän lehtiä kuin olisi ollut mahdollista, jos ne olisi painettu tavalliselle paperille. Kuriirit kuljettivat myös mini-Vartiotorneja, joissa oli pelkät tutkittavat kirjoitukset. Minilehti oli helppo piilottaa paidan taskuun, koska se koostui yhdestä paperiarkista.

Nämä kuriirit vaaransivat vapautensa ja henkensä, kun he pyöräilivät yön pimeydessä läpi syrjäseutujen mukanaan korkea pino paketteja, jotka sisälsivät kiellettyä kirjallisuutta. Poliisien tiesuluista ja muista vaaroista  huolimatta he polkivat satoja kilometrejä säässä kuin säässä toimittaakseen veljilleen hengellistä ravintoa. He olivat todellakin valtavan rohkeita!

Jehova pitää huolta leskistä

Joulukuussa 1992 Emmas sai aivohalvauksen pitäessään puhetta eräässä seurakunnassa, jossa hän vieraili kierrosvalvojana. Sen jälkeen hän ei enää pystynyt puhumaan. Jonkin ajan kuluttua hän sai toisen aivohalvauksen, minkä vuoksi toinen puoli hänen ruumiistaan halvaantui. Vaikka terveyden menettäminen olikin hänelle kova isku, seurakuntamme rakkaudellinen tuki esti minua vajoamasta epätoivoon. Pystyin huolehtimaan miehestäni kotona, kunnes hän kuoli 76 vuoden iässä marraskuussa 1994. Olimme naimisissa 57 vuotta, ja Emmas näki kiellon päättymisen ennen kuolemaansa. Suren kuitenkin yhä uskollisen elämäntoverini menetystä.

Jäätyäni leskeksi vävypoikani otti tehtäväkseen huolehtia minusta vaimonsa ja viiden lapsensa ohella. Surullista kyllä hän kuoli elokuussa 2000 lyhytaikaisen sairauden jälkeen. Miten tyttäreni pystyisi hankkimaan meille ruokaa ja asunnon? Jälleen havaitsin, että Jehova pitää meistä huolta ja että hän on totisesti ”isättömien poikien isä ja leskien tuomari” (Psalmit 68:5). Jehova järjesti meille maan päällä olevien palvelijoittensa välityksellä kauniin uuden talon. Miten kaikki oikein tapahtui? Kun seurakuntamme veljet ja sisaret näkivät, millaiseen hätään olimme joutuneet, he rakensivat meille talon vain viidessä viikossa! Muissa seurakunnissa olevat veljet, jotka toimivat muurareina, tulivat apuun. Näiden kaikkien todistajien osoittama rakkaus ja huomaavaisuus oli hyvin koskettavaa, sillä koti, jonka he rakensivat meille, on parempi kuin monet niistä taloista, joissa he itse asuvat. Tämä seurakunnan rakkauden ilmaus antoi hienon todistuksen naapurustossamme. Kun käyn illalla nukkumaan, minusta tuntuu kuin olisin paratiisissa! Uusi kaunis kotimme on tehty tiilestä ja laastista, mutta kuten monet ovat todenneet, se on talo, joka on rakennettu rakkaudella. (Galatalaisille 6:10.)

Jehovan jatkuva huolenpito

Olen monesti ollut epätoivon partaalla, mutta Jehova on ollut minulle hyvä. Seitsemän yhdeksästä lapsestani on vielä elossa, ja lähisukuuni kuuluu nyt 123 jäsentä. Saan olla hyvin kiitollinen siitä, että suuri enemmistö heistä palvelee uskollisesti Jehovaa.

Olen nyt 82-vuotias ja täynnä iloa nähdessäni, mitä Jumalan henki on saanut aikaan Malawissa. Vain neljän viime vuoden aikana olen nähnyt valtakunnansalien määrän kasvavan yhdestä yli 600:aan. Meillä on Lilongwessa myös uusi haaratoimisto, ja saamme rajoituksetta vahvistavaa hengellistä ravintoa. Minusta todella tuntuu, että olen kokenut sen Jumalan lupauksen täyttymyksen, joka on merkitty muistiin Jesajan 54:17:ään: ”Mikään ase, joka valmistetaan sinua vastaan, ei menesty.” Palveltuani Jehovaa yli 50 vuotta olen vakuuttunut siitä, että kohtasimmepa millaisia koettelemuksia tahansa, Jehova pitää meistä aina huolta.

[Alaviite]

[Kuva s. 24]

Mieheni Emmas kastettiin huhtikuussa 1951

[Kuva s. 26]

Ryhmä rohkeita kuriireja

[Kuva s. 28]

Talo, jota rakennetaan rakkaudella