Elämäkerta

Jehova vetää nöyriä totuuteen

KERTONUT ASANO KOSHINO

Vuonna 1949, vain muutama vuosi toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, eräs kookas, ystävällinen ulkomaalainen vieraili Koben kaupungissa perheessä, jossa työskentelin. Hän oli aivan ensimmäinen Japaniin tullut Jehovan todistajien lähetystyöntekijä. Tuon miehen vierailu avasi minulle mahdollisuuden tulla vedetyksi Raamatun totuuteen. Mutta voisin ensin kertoa taustastani.

SYNNYIN vuonna 1926 pienessä kylässä Okayaman prefektuurin pohjoisosassa. Olin viides kahdeksasta lapsesta. Isä uskoi vilpittömästi paikallisen šintopyhäkön jumalaan. Niinpä me lapset vietimme uskonnollisia juhlia, joihin suku kokoontui vuoden eri aikoina.

Nuorena monet elämää koskevat kysymykset askarruttivat mieltäni, mutta eniten minua huolestutti kuolema. Ihmiset kuolivat perinteisesti kotona, ja lasten piti olla perheenjäsenten kuolinvuoteen ääressä. Olin murheen murtama, kun isoäitini kuoli ja kun veljeni kuoli vain alle vuoden vanhana. Oli kauhistuttavaa ajatella, että vanhempani kuolisivat. ”Tässäkö on tosiaan kaikki? Voisiko elämässä olla jotain muuta?” Halusin hartaasti vastauksia.

Vuonna 1937 ollessani kuudennella luokalla koulussa alkoi Japanin ja Kiinan välinen sota. Miehiä kutsuttiin asepalvelukseen ja lähetettiin taistelukentille Kiinaan. Koululaiset saattoivat rintamalle matkustavia isiään ja veljiään ”banzai!”-huudoin, joilla toivotettiin  keisarille pitkää ikää. Ihmiset uskoivat vakaasti, että Japani, jumalan kansa, ja sen keisari, elävä jumala, saisivat voiton.

Pian perheille alkoi tulla rintamalta kuolinsanomia. Mikään ei lievittänyt jälkeenjääneiden omaisten surua. Viha kasvoi heidän sydämessään, ja he iloitsivat, kun viholliselle aiheutettiin raskaita tappioita. Samaan aikaan kuitenkin ajattelin, että vihollisen puolella ihmiset kärsivät varmasti aivan yhtä paljon kuin me, kun heidän omaisiaan kuoli. Kun pääsin koulusta, sota laajeni parhaillaan syvälle Kiinan sisäosiin.

Tapaan ulkomaalaisen

Maanviljelijäperheenä olimme aina olleet köyhiä, mutta isä antoi minun opiskella, kunhan siitä ei koitunut kuluja. Niinpä menin vuonna 1941 tyttökouluun Okayaman kaupunkiin, joka sijaitsi noin sadan kilometrin päässä. Koulun tarkoitus oli valmentaa tyttöjä hyviksi vaimoiksi ja äideiksi, ja oppilaat määrättiin asumaan kaupungin rikkaissa perheissä, joissa he harjoittelivat taloustöitä. Aamuisin oppilaat työskentelivät näissä kodeissa, ja iltapäivällä he menivät kouluun.

Tervetuliaistilaisuuden jälkeen kimonoasuinen opettajani vei minut erääseen suureen taloon. Jostain syystä tuon talon rouva ei kuitenkaan hyväksynyt minua. ”Mitä jos menisimme rouva Kodan luokse?” opettaja kysyi. Hän vei minut tyyliltään länsimaisen talon luo ja soitti ovikelloa. Jonkin ajan kuluttua ovelle tuli kookas, hopeahiuksinen nainen. En ollut uskoa silmiäni! Hän ei ollut japanilainen, enkä ollut ikinä nähnyt länsimaalaista. Opettaja esitteli minut rouva Maud Kodalle ja lähti nopeasti pois. Astuin laukkujani raahaten hermostuneena sisään. Sain myöhemmin selville, että Maud Koda oli amerikkalainen, joka oli mennyt naimisiin Yhdysvalloissa opiskelleen japanilaismiehen kanssa. Rouva opetti kaupallisissa kouluissa englantia.

Heti seuraavasta aamusta alkaen käteni olivat täynnä työtä. Rouva Kodan aviomies sairasti epilepsiaa, ja minun piti auttaa huolehtimaan hänestä. Minua huolestutti hiukan se, etten ymmärtänyt ollenkaan englantia, mutta helpotuksekseni rouva Koda puhui minulle japania. Kuulin joka päivä heidän puhuvan keskenään englantia, ja vähitellen korvani tottuivat tuohon kieleen. Pidin kodissa vallitsevasta miellyttävästä ilmapiiristä.

Oli liikuttavaa nähdä, miten rakkaudellisesti Maud huolehti sairaalloisesta miehestään. Tämä luki mielellään Raamattua. Sain myöhemmin tietää, että pariskunta oli hankkinut antikvariaatista japaniksi kirjan Jumalan aikakausisuunnitelma ja tilannut useiden vuosien ajan englanninkielistä Vartiotorni-lehteä.

Eräänä päivänä sain lahjaksi Raamatun. Olin onnellinen, koska nyt minulla oli ensi kertaa elämässäni oma Raamattu. Luin sitä koulumatkoilla, mutta en ymmärtänyt siitä paljoakaan. Koska minut oli kasvatettu Japanin šintolaiseksi, Jeesus Kristus tuntui minusta hyvin kaukaiselta. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että omaksuisin lopulta Raamatun totuuden, joka vastaisi elämää ja kuolemaa koskeviin kysymyksiini.

 Kolme surullista tapahtumaa

Kaksivuotinen harjoitteluaikani päättyi pian, ja minun oli jätettävä perheelle jäähyväiset. Koulun loputtua liityin tyttöjen vapaaehtoiseen joukko-osastoon ja osallistuin merivoimien univormujen valmistamiseen. Amerikkalaiset B-29-pommikoneet aloittivat ilmahyökkäykset, ja 6. elokuuta 1945 pudotettiin atomipommi Hiroshimaan. Muutamaa päivää myöhemmin sain sähkösanoman, jossa kerrottiin äidin olevan vakavasti sairaana. Kiiruhdin heti ensimmäisellä junalla kotiin, mutta kun nousin junasta, eräs minua vastaan tullut sukulainen kertoi, että äiti oli nukahtanut pois. Se oli tapahtunut 11. elokuuta. Se, mitä olin vuosikausia pelännyt, oli käynyt toteen! Äiti ei koskaan enää puhuisi eikä hymyilisi minulle.

15. elokuuta kävi ilmi, että Japani oli hävinnyt sodan. Vain kymmenen päivän kuluessa olin siis joutunut kestämään kolme surullista tapahtumaa: ensimmäinen atomipommi oli räjäytetty, äiti oli kuollut ja Japani oli kärsinyt historiallisen tappion. Ainakin oli lohduttavaa tietää, ettei päättynyt sota enää tappaisi ihmisiä. Apealla mielellä lähdin tehtaasta ja palasin kotiin maalle.

Totuus vetää minua puoleensa

Eräänä päivänä sain odottamatta kirjeen Maud Kodalta Okayamasta. Hän kysyi, voisinko tulla auttamaan häntä joissakin talousaskareissa, koska hän aikoi avata englantilaisen koulun. Mietittyäni asiaa noudatin hänen kutsuaan. Muutamaa vuotta myöhemmin muutin Kodan pariskunnan kanssa Kobeen.

Alkukesästä 1949 Kodan perheen luona vieraili kookas, ystävällinen mies. Hän oli Donald Haslett, joka oli tullut Tokiosta etsimään asuntoa Koben lähetystyöntekijöille. Hän oli Jehovan todistajien ensimmäinen Japaniin tullut lähetystyöntekijä. Talo löytyi, ja marraskuussa 1949 Kobeen saapui useita lähetystyöntekijöitä. Eräänä päivänä viisi heistä tuli Kodan perheen luo kylään. Kaksi heistä, Lloyd Barry ja Percy Iszlaub, puhuivat kumpikin noin 10 minuutin ajan englanniksi taloon kokoontuneille ihmisille. Lähetystyöntekijät tunsivat Maudin kristittynä sisarena ja selvästi rohkaisivat häntä seurallaan. Silloin päätin, että haluan opiskella englantia.

Innokkaat lähetystyöntekijät auttoivat minua vähitellen ymmärtämään Raamatun perustotuuksia. Sain vastaukset kysymyksiin, jotka olivat askarruttaneet minua lapsuudesta saakka. Raamattu esittää tosiaan toivon elää ikuisesti paratiisissa maan päällä ja lupauksen ylösnousemuksesta ”kaikille muistohaudoissa oleville” (Johannes 5:28, 29; Ilmestys 21:1, 4). Olin kiitollinen Jehovalle siitä, että hän mahdollistaa tämän toivon Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, lunastusuhrin välityksellä.

Iloisia teokraattisia toimia

Japanin ensimmäinen teokraattinen konventti pidettiin Koben lähetyskodissa 30. joulukuuta 1949 – 1. tammikuuta 1950. Menin sinne Maudin kanssa. Natsit olivat aiemmin omistaneet tuon suuren talon, ja siitä oli mahtava näkymä Sisämerelle ja Awaji-shiman saarelle. Koska tiesin hyvin vähän Raamatusta, en ymmärtänyt puheista juuri mitään. Minuun teki kuitenkin syvän vaikutuksen se, että lähetystyöntekijät seurustelivat hyvin vapaasti japanilaisten kanssa. Tässä konventissa pidetyssä esitelmässä oli läsnä yhteensä 101 henkeä.

Pian sen jälkeen päätin osallistua kenttäpalvelukseen. Työ talosta taloon vaati minulta rohkeutta, sillä olin luonteeltani ujo. Eräänä aamuna veli Lloyd Barry tuli meille hakemaan minua sananpalvelukseen. Hän aloitti heti sisar Kodan naapurista. Kuuntelin hänen esitystään piilossa hänen selkänsä takana. Toisella kertaa lähdin sananpalvelukseen kahden muun lähetystyöntekijän kanssa. Iäkäs japanilaisnainen kutsui meidät sisään, kuunteli ja tarjosi meille myöhemmin lasilliset maitoa. Hänen kanssaan sovittiin Raamatun kotitutkistelusta, ja hänestä tuli lopulta kastettu kristitty.  Oli rohkaisevaa seurata hänen edistymistään.

Huhtikuussa 1951 veli Nathan H. Knorr päätoimistosta Brooklynista tuli ensi vierailulle Japaniin. Noin 700 henkeä saapui kuuntelemaan esitelmää, jonka hän piti Kyoritsun kokoussalissa Kandassa Tokiossa. Tässä erikoiskokouksessa ilmoitettiin läsnäolijoiden iloksi, että Vartiotorni alkaa ilmestyä japaniksi. Seuraavassa kuussa veli Knorr vieraili Kobessa, ja siellä pidetyssä erikoiskokouksessa kävin kasteella sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehovalle.

Noin vuotta myöhemmin minua kannustettiin kokoaikaiseen sananpalvelukseen eli tienraivaukseen. Japanissa oli silloin vain vähän tienraivaajia, ja toimeentulon hankkiminen askarrutti minua. Mietin myös, pääsisinkö koskaan naimisiin. Mutta sitten tajusin, että Jehovan palvelemisen pitäisi olla ensi sijalla elämässäni, ja niin liityin tienraivaajien riveihin vuonna 1952. Onneksi sain tienraivaajana ollessani sisar Kodalta osapäivätyötä.

Noihin aikoihin veljeni, jonka luulin saaneen surmansa sodassa, palasi perheineen kotiin Taiwanista. Sukulaiseni eivät olleet koskaan osoittaneet kiinnostusta kristillisyyteen, mutta innokkaana tienraivaajana aloin lähettää heille lehtiämme ja kirjasiamme. Myöhemmin veljeni muutti työnsä takia perheineen Kobeen. ”Oletteko lukeneet lehtiä?” kysyin kälyltäni. Yllätyksekseni hän vastasi: ”Ne ovat kiinnostavia.” Hän alkoi tutkia Raamattua erään lähetystyöntekijän kanssa, ja pikkusiskoni, joka asui heillä, liittyi tutkisteluun mukaan. Aikanaan molemmista tuli kastettuja kristittyjä.

Kansainvälinen veljeys tekee vaikutuksen

Pian sen jälkeen sain yllätyksekseni kutsun Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 22. kurssille. Veli Tsutomu Fukase ja minä olimme ensimmäiset, jotka kutsuttiin tuohon kouluun Japanista. Vuonna 1953 saatoimme ennen kurssin alkamista olla Yankee-stadionilla New Yorkissa pidetyssä Uuden maailman yhteiskunnan konventissa. Jehovan palvelijoiden kansainvälinen veljeys teki minuun syvän vaikutuksen.

Konventin viidentenä päivänä Japanin edustajien – joista useimmat olivat lähetystyöntekijöitä – oli määrä pukeutua kimonoihin. Koska etukäteen lähettämäni kimono ei ollut saapunut ajoissa, lainasin sisar Knorrin kimonoa. Ohjelman aikana alkoi sataa, ja pelkäsin, että kimono kastuisi. Juuri silloin joku takaani pani huomaavaisesti sadetakin harteilleni. ”Tiedätkö, kuka hän on?” kysyi vieressäni seisova sisar. Sain myöhemmin selville, että hän oli veli Frederick W. Franz, hallintoelimen jäsen. Miten selvästi tunsinkaan Jehovan järjestön lämmön!

Gileadin 22. kurssi oli todella kansainvälinen: sillä oli 120 oppilasta 37 maasta. Vaikka kommunikaatio ei ollut kieliongelmien vuoksi aina helppoa, nautimme kovasti kansainvälisestä veljeydestä. Eräänä lumisateisena päivänä helmikuussa 1954 vietettiin kurssin päättäjäisiä, ja minut määrättiin takaisin Japaniin. Samalla kurssilla ollut ruotsalaissisar Inger Brandt tulisi toverikseni Nagoyan kaupunkiin. Liityimme siellä sellaisten lähetystyöntekijöiden ryhmään, jotka oli sodan  vuoksi evakuoitu Koreasta. Lähetystyössä viettämäni muutamat vuodet olivat minulle hyvin kallisarvoisia.

Iloinen palvelus avioparina

Syyskuussa 1957 minut kutsuttiin palvelemaan Tokion Beteliin. Japanin haaratoimistona toimi kaksikerroksinen puutalo. Henkilökuntaan kuului vain neljä jäsentä, joista yksi oli haaratoimistonvalvoja veli Barry. Muut perheessä olivat lähetystyöntekijöitä. Minut määrättiin huolehtimaan kääntämisestä ja korjausluvusta sekä siivoamisesta, pyykinpesusta, ruoanlaitosta ja muusta sellaisesta.

Toiminta laajeni Japanissa, ja Beteliin kutsuttiin lisää veljiä. Yhdestä heistä tuli sen seurakunnan valvoja, jonka yhteydessä olin. Vuonna 1966 tuo veli, Junji Koshino, ja minä menimme naimisiin. Avioiduttuamme Junji määrättiin kierrostyöhön. Matkustaessamme eri seurakunnissa olimme iloisia voidessamme tutustua hyvin moniin veljiin ja sisariin. Minulle oli annettu käännöstöitä, ja tein niitä aina siinä kodissa, jossa kulloinkin olimme vierailuviikon ajan. Jouduimme matkoillamme kantamaan matka- ja muiden laukkujemme lisäksi vielä painavia sanakirjojakin.

Saimme olla kierrostyössä yli neljä vuotta ja nähdä, miten järjestö jatkuvasti kasvoi. Haaratoimisto muutti Numazuun ja vuosia myöhemmin Ebinaan, jossa sen tilat ovat nykyään. Olemme Junjin kanssa saaneet olla pitkään Betel-palveluksessa, ja työskentelemme parhaillaan noin 600 jäsentä käsittävän perheen kanssa. Toukokuussa 2002 ystävät Betelissä järjestivät huomaavaisesti juhlan sen kunniaksi, että olin ollut kokoaikaisessa palveluksessa 50 vuotta.

Kasvu tuottaa iloa

Kun aloin palvella Jehovaa vuonna 1950, Japanissa oli vain kourallinen julistajia. Nyt Valtakunnan julistajia on yli 210000. Tuhansia lampaankaltaisia ihmisiä on minun tavallani vedetty Jehovan luo.

Ne neljä lähetystyöntekijäveljeä ja -sisar, jotka olivat vierailulla sisar Maud Kodan luona vuonna 1949, samoin kuin sisar Koda palvelivat kaikki uskollisina kuolemaansa saakka. Sama pitää paikkansa veljestäni, joka toimi avustavana palvelijana, ja kälystäni, joka oli tienraivauspalveluksessa noin 15 vuotta. Millaiset tulevaisuudenodotteet on vanhemmillani, joiden kuolemaa pelkäsin lapsena? Raamatun lupaus ylösnousemuksesta antaa minulle toivoa ja lohtua (Apostolien teot 24:15).

Kun mietin elämääni, tapaamiseni Maudin kanssa vuonna 1941 tuntuu tärkeältä käännekohdalta. Ellen olisi silloin tavannut häntä enkä noudattanut hänen kutsuaan tulla uudelleen hänen palvelukseensa sodan jälkeen, olisin luultavasti jäänyt kotipaikallemme syrjäkylälle saamatta mitään kosketusta noiden varhaisten päivien lähetystyöntekijöihin. Olen hyvin kiitollinen Jehovalle siitä, että hän veti minut totuuteen Maudin ja noiden varhaisten lähetystyöntekijöiden välityksellä.

[Kuva s. 25]

Maud Kodan ja hänen miehensä kanssa. Olen edessä vasemmalla

[Kuva s. 27]

Japanista olevien lähetystyöntekijöiden kanssa Yankee-stadionilla vuonna 1953. Olen äärimmäisenä vasemmalla

[Kuvat s. 28]

Betelissä mieheni Junjin kanssa