Elämäkerta

Jehovan opettama nuoruudestani asti

KERTONUT RICHARD ABRAHAMSON

”Oi Jumala, sinä olet opettanut minua nuoruudestani asti, ja yhä vielä kerron ihmeellisistä teoistasi.” Haluan nyt kertoa, miksi näillä psalmin 71:17 sanoilla on minulle aivan erityinen merkitys.

ÄITINI Fannie Abrahamson tapasi vuonna 1924 raamatuntutkijoita, kuten Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin. Itse olin silloin vasta yksivuotias. Kun äiti oppi Raamatun totuuksia, hän alkoi käydä naapureiden luona kertomassa niistä, ja hän opetti myös minua ja vanhempaa veljeäni ja sisartani. Ennen kuin osasin lukea hän auttoi minua opettelemaan ulkoa monia raamatunkohtia, jotka kertovat Jumalan valtakunnan siunauksista.

1920-luvun lopulla La Grandessa Oregonin osavaltiossa Yhdysvalloissa, missä synnyin ja vartuin, raamatuntutkijoihin kuului joitakin naisia ja lapsia. Joukkomme toimi erillään ryhmästä (seurakuntia sanottiin tuolloin ryhmiksi), mutta saarnaajaveljinä tunnetut matkavalvojat vierailivat luonamme kerran pari vuodessa. He pitivät rohkaisevia puheita, olivat kanssamme talosta-taloon-työssä ja osoittivat kiinnostusta myös lapsia kohtaan. Näitä rakkaita veljiä olivat muiden muassa Shield Toutjian, Gene Orrell ja John Booth.

Yksikään meidän pienestä joukostamme ei päässyt vuonna 1931 Columbuksessa Ohiossa pidettyyn konventtiin, jossa raamatuntutkijat omaksuivat nimen Jehovan todistajat. Sekä organisoidut ryhmät että niistä erillään olevat ryhmät, jotka eivät olleet läsnä konventissa, kokoontuivat kuitenkin yhteen saman vuoden elokuussa ja hyväksyivät päätöksen tuon  uuden nimen omaksumisesta. Myös pikkuinen La Granden joukkomme oli mukana. Sitten vuonna 1933, kun oli käynnissä Ratkaisu-nimisen kirjasen levityskampanja, opettelin ulkoa raamatullisen esityksen ja todistin ensi kertaa yksin talosta taloon.

1930-luvulla työtämme alettiin vastustaa yhä enemmän. Ryhmät liittyivät sen vuoksi niin kutsutuiksi osastoiksi, jotka pitivät pieniä konventteja ja järjestivät kerran tai kahdesti vuodessa osastorynnistyksinä tunnettuja saarnamatkoja. Konventeissa meille opetettiin saarnaamismenetelmiä ja neuvottiin, miten toimia kunnioittavasti poliisin puuttuessa työhömme. Koska todistajia vietiin jatkuvasti tuomareina toimivien poliisien eteen tai tavalliseen oikeusistuimeen, opettelimme osuuksia ohjelehtisestä ”Oikeudenkäyntijärjestys”. Näin valmistauduimme selviytymään vastustuksesta.

Raamatun totuuden vaikutus lapsuuteeni

Opin jo lapsena arvostamaan Raamatun totuuksia ja Raamattuun perustuvaa toivoa elää ikuisesti maan päällä Jumalan taivaallisen valtakunnan alaisuudessa. Tuohon aikaan ei kastetta erityisemmin painotettu niille, joiden toivona ei ollut päästä hallitsemaan taivaassa Kristuksen kanssa (Ilmestys 5:10; 14:1, 3). Minulle kuitenkin sanottiin, että jos olin sydämessäni päättänyt tehdä Jehovan tahdon, minun olisi sopivaa käydä kasteella. Niin teinkin elokuussa 1933.

Kun olin kahdentoista, opettajani katsoi minun selviytyvän hyvin julkisessa puhumisessa, ja hän kehotti äitiä järjestämään minulle lisäopetusta. Äiti ajatteli, että sen ansiosta voisin ehkä palvella Jehovaa paremmin, joten hän maksoi oppituntini huolehtimalla vuoden ajan puhetaidonopettajan pyykeistä. Opetus osoittautuikin hyödylliseksi sananpalvelukseni kannalta. Neljäntoista vuoden iässä minuun iski kuitenkin reumakuume, minkä takia en pystynyt runsaaseen vuoteen tekemään juuri mitään.

Vuonna 1939 alueellemme tuli kokoaikainen sananpalvelija Warren Henschel *. Hän oli minulle hengellinen isoveli, ja olin hänen kanssaan pitkiä päiviä kenttäpalveluksessa. Hän auttoi minua aloittamaan pian lomatienraivauksen, joka oli eräs tilapäisen kokoaikaisen palveluksen muoto. Tuona kesänä pieni La Granden joukkomme organisoitiin ryhmäksi. Warren nimitettiin ryhmänpalvelijaksi ja minut Vartiotornin tutkistelun johtajaksi. Kun Warren lähti palvelemaan Beteliin, Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevaan Jehovan todistajien maailmankeskukseen, minusta tuli ryhmänpalvelija.

Kokoaikainen palvelus alkaa

Ryhmänpalvelijana saamani lisävastuu voimisti entisestään haluani astua vakituiseen kokoaikaiseen palvelukseen, minkä teinkin 17-vuotiaana, jolloin lopetin koulun. Isän uskonkäsitykset poikkesivat omistamme, mutta hän oli hyvä perheen huoltaja ja periaatteen  mies. Hän toivoi minun menevän korkeakouluun, mutta sanoi, että saisin tehdä mitä halusin, kunhan en odottaisi hänen maksavan asumistani ja ruokaani. Niinpä aloitin tienraivauksen 1. syyskuuta 1940.

Kotoa lähtiessäni äiti luetti minulla Sananlaskujen 3:5, 6:n: ”Luota Jehovaan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Ota hänet huomioon kaikilla teilläsi, niin hän itse tekee polkusi suoriksi.” Olenkin aina ajatellut, että elämäni on Jehovan kädessä, mikä on ollut minulle suureksi avuksi.

Siirryin pian Washingtonin osavaltion pohjoisosan keskivaiheille, missä palvelin yhdessä Joe ja Margaret Hartin kanssa. Alue oli vaihteleva: karjatiloja, lammastarhoja ja intiaanireservaatteja sekä useita pieniä kaupunkeja ja kyliä. Keväällä 1941 minut määrättiin ryhmänpalvelijaksi Washingtonissa sijaitsevan Wenatcheen seurakuntaan.

Yhdessä Walla Wallassa pidetyistä konventeistamme toimin yleisönpalvelijana ja toivotin sisääntulijat tervetulleiksi. Kesken kaiken huomasin erään nuoren veljen, joka yritti epätoivoisesti saada äänentoistolaitteita toimimaan. Ehdotin hänelle, että hän huolehtisi minun tehtävästäni ja minä hänen tehtävästään. Kun piiripalvelija Albert Hoffman takaisin tullessaan näki, että olin jättänyt oman työni, hän selitti minulle ystävällisesti hymyillen, miten tärkeää on pysyä tehtävässään, ellei toisin määrätä. Olen muistanut hänen neuvonsa siitä lähtien.

Elokuussa 1941 Jehovan todistajat suunnittelivat suurta konventtia pidettäväksi Saint Louisissa Missourissa. Veli ja sisar Hart kattoivat avopakettiautonsa takaosan ja asensivat sinne penkit. Olin yksi niistä yhdeksästä tienraivaajasta, jotka tekivät tuolla autolla 2400 kilometrin matkan Saint Louisiin. Matka kesti noin viikon verran yhteen suuntaan. Konventissa oli poliisin arvion mukaan enimmillään 115000 henkeä. Vaikka todellinen luku oli luultavasti pienempi, läsnä oli varmasti enemmän kuin noin 65000, Yhdysvaltojen silloinen todistajamäärä. Konventti oli hengellisesti valtavan rohkaiseva.

Palvelus Brooklynin Betelissä

Palattuani Wenatcheehen sain kirjeen, jossa minua pyydettiin ilmoittautumaan Brooklynin Beteliin. Saavuin sinne 27. lokakuuta 1941, ja minut johdatettiin painonvalvojana toimineen Nathan H. Knorrin toimistoon. Hän selitti ystävällisesti, millainen Betel on, ja korosti, että Jehovan lähellä pysyminen on välttämätöntä, jotta elämä siellä sujuisi hyvin. Sitten minut ohjattiin lähetysosastolle, jossa sain tehtäväkseni sitoa kirjallisuuslaatikoita kuljetusta varten.

Tammikuun 8. päivänä 1942 Jehovan todistajien maailmanlaajuisen työn johdossa ollut Joseph Rutherford kuoli. Viisi päivää myöhemmin Seuran johtokunnan jäsenet valitsivat veli Knorrin hänen seuraajakseen. Kun Seuran pitkäaikainen sihteeri-rahastonhoitaja  W. E. Van Amburgh ilmoitti tästä Betel-perheelle, hän sanoi: ”Voin muistaa ajan, jolloin C. T. Russell kuoli [vuonna 1916] ja J. F. Rutherford tuli hänen tilalleen. Herra on jatkuvasti johtanut työtään ja saanut sen menestymään. Nyt luotan täysin siihen, että työ menee eteenpäin Nathan H. Knorrin ollessa presidenttinä, koska tämä on Herran työtä, ei ihmisen.”

Helmikuussa 1942 ilmoitettiin, että alkaisi ”teokraattisen palveluksen täydennyskurssi”. Sen oli määrä auttaa beteliläisiä edistymään raamatullisten aiheiden tutkimisessa, aineiston jäsentelyssä ja sen tehokkaassa esittämisessä. Julkisessa puhumisessa aiemmin saamani opetuksen ansiosta edistymiseni oli nopeaa.

Ennen pitkää minut määrättiin palvelusosastolle, joka valvoo Yhdysvaltojen Jehovan todistajien toimintaa. Myöhemmin samana vuonna päätettiin alkaa jälleen noudattaa sitä käytäntöä, että palvelijat vierailisivat todistajien ryhmissä. Aikanaan näitä veljienpalvelijoiksi sanottuja matkavalvojia alettiin kutsua kierrosvalvojiksi. Kesällä 1942 Betelissä järjestettiin kurssi, joka valmensi veljiä tähän tehtävään, ja minäkin sain osallistua siihen. Yksi opettajista oli veli Knorr, jonka muistan erityisesti painottaneen seuraavaa: ”Älä yritä miellyttää ihmisiä. Lopulta et miellytä ketään. Miellytä Jehovaa, niin miellytät kaikkia, jotka rakastavat häntä.”

Matkatyö alkoi lokakuussa 1942. Jotkut meistä beteliläisistä tekivät sitä tiettyinä viikonloppuina, ja me vierailimme seurakunnissa, jotka sijaitsivat 400 kilometrin säteellä New Yorkista. Kävimme läpi seurakuntien raportit saarnaamistoiminnasta ja kokousten läsnäolijamääristä, pidimme kokouksen seurakunnan vastuullisten veljien kanssa ja yksi tai kaksi puhetta sekä työskentelimme sananpalveluksessa paikallisten todistajien kanssa.

Vuonna 1944 olin niiden palvelusosaston työntekijöiden joukossa, jotka lähetettiin puoleksi vuodeksi matkatyöhön Delawareen, Marylandiin, Pennsylvaniaan ja Virginiaan. Myöhemmin vierailin muutaman kuukauden ajan Connecticutin, Massachusettsin ja Rhode Islandin seurakunnissa. Beteliin palattuani työskentelin osa-aikaisesti veli Knorrin ja hänen sihteerinsä Milton Henschelin kanssa toimistossa, jossa perehdyin maailmanlaajuiseen työhömme. Palvelin osan aikaa myös Vartiotorni-seuran sihteeri-rahastonhoitajan toimistossa W. E. Van Amburghin ja hänen apulaisensa Grant Suiterin alaisuudessa. Sitten vuonna 1946 minut määrättiin muutamien Betelin toimistojen valvojaksi.

Suuria elämänmuutoksia

Seurakuntia palvellessani tutustuin vuonna 1945 Providencessa Rhode Islandilla Julia Charnauskas -nimiseen sisareen. Vuoden 1947 puolivälissä aloimme harkita avioitumista. Rakastin Betel-palvelusta hyvin paljon, mutta tuohon aikaan ei ollut mahdollista tuoda Beteliin aviopuolisoa. Niinpä lähdin Betelistä tammikuussa 1948, ja Julia (Julie) ja minä menimme naimisiin. Sain osa-aikatyötä providencelaisesta valintamyymälästä, ja aloitimme yhdessä tienraivauspalveluksen.

Syyskuussa 1949 sain kutsun kierrostyöhön Luoteis-Wisconsiniin. Meille oli suuri muutos saarnata enimmäkseen pikkukaupungeissa ja maaseudun maidontuotantoalueilla. Talvet olivat pitkiä ja kylmiä. Mittari saattoi näyttää viikkokausia likimain 20:tä miinusastetta, ja lunta oli paljon. Meillä ei ollut autoa, mutta joku tarjosi meille aina kyydin seuraavaan seurakuntaan.

Meillä oli pian kierrostyön aloitettuani kierroskonventti. Muistan, miten kuljin jännittyneenä tarkistamassa, että kaikesta oli huolehdittu kunnolla, ja se vähän hermostutti joitakuita. Niinpä piirivalvoja Nicholas Kovalak selitti ystävällisesti, että paikalliset veljet olivat tottuneet huolehtimaan asioista omalla tavallaan ja ettei minun tarvitsisi murehtia jokaisesta yksityiskohdasta. Neuvo on osoittautunut  hyödylliseksi monissa tehtävissäni sen jälkeenkin.

Vuonna 1950 sain tehtävän valvoa ensimmäisen Yankee-stadionilla New Yorkissa pidettävän suuren konventtimme majoitusjärjestelyjä. Konventti oli innostava alusta loppuun asti. Edustajia oli 67 maasta, ja läsnä oli enimmillään 123707 henkeä! Konventin jälkeen jatkoimme Julien kanssa matkatyötä. Pidimme kyllä siitä, mutta meistä tuntui, että meidän pitäisi edelleen tarjoutua tekemään mitä tahansa kokoaikaista palvelusta. Niinpä täytimme joka vuosi anomuksen sekä Beteliin että lähetyspalvelukseen. Vuonna 1952 saimme iloksemme kutsun Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 20. kurssille, jolla saimme valmennusta lähetystyöhön.

Palvelus ulkomailla

Valmistuttuamme Gileadista vuonna 1953 saimme määräyksen Britanniaan, missä palvelin piirityössä Etelä-Englannissa. Nautimme työstämme suunnattomasti, mutta jo vajaan vuoden kuluttua meitä pyydettiin yllättäen muuttamaan Tanskaan. Siellä tarvittiin uutta haaratoimistonvalvojaa. Koska satuin olemaan melko lähellä ja olin saanut Brooklynissa valmennusta sen tyyppiseen työhön, minut lähetettiin sinne auttamaan. Matkustimme lautalla Alankomaihin ja sieltä junalla Kööpenhaminaan, jonne saavuimme 9. elokuuta 1954.

Yksi Tanskan haaratoimiston ongelmista oli se, että jotkut vastuuasemissa olleet veljet olivat haluttomia noudattamaan päätoimistosta Brooklynista tulevaa ohjausta. Lisäksi kolme neljästä kääntäjästä, jotka käänsivät julkaisujamme tanskaksi, lähtivät Betelistä ja  lakkasivat lopulta olemasta Jehovan todistajien yhteydessä. Jehova kuitenkin vastasi rukouksiimme. Kaksi tienraivaajaa, Jørgen ja Anna Larsen, jotka olivat tehneet käännöstyötä osa-aikaisesti, tarjoutuivat tekemään sitä koko ajallaan. Lehtiemme kääntäminen tanskaksi siis jatkui keskeytyksettä. Larsenit ovat Tanskan Betelissä edelleenkin, ja Jørgen on haaratoimistokomitean koordinaattori.

Todellinen rohkaisun lähde noina varhaisina vuosina olivat veli Knorrin säännölliset vierailut. Hän kävi juttelemassa kaikkien kanssa ja kertoi kokemuksia, jotka auttoivat näkemään, miten käsitellä ongelmia. Vuonna 1955 Knorrin vierailulla päätettiin, että meidän pitäisi rakentaa uusi haaratoimisto ja painotilat, jotta voisimme tuottaa lehtiä Tanskaa varten. Kööpenhaminan esikaupunkialueen pohjoisosasta hankittiin tontti, ja kesällä 1957 muutimme vasta valmistuneeseen rakennukseen. Harry Johnson, joka oli vaimonsa Karinin kanssa valmistunut äskettäin Gileadin 26. kurssilta ja tullut Tanskaan, auttoi painokoneen asentamisessa ja toimintakuntoon laittamisessa.

Kehitimme organisaatiotamme niin, että saatoimme pitää Tanskassa suuria konventteja, ja kokemus, jota olin saanut konventtitöistä Yhdysvalloissa, osoittautui hyödylliseksi. Vuonna 1961 Kööpenhaminan suuressa kansainvälisessä konventissa oli edustajia yli 30 maasta. Läsnäolijoita oli enimmillään 33513. Vuonna 1969 pidimme konventin, joka oli suurin Pohjoismaissa järjestetty konventti, ja läsnä oli enimmillään 42073 henkeä!

Vuonna 1963 sain kutsun Gileadin 38. kurssille. Tämä kymmenkuinen kurssi oli suunniteltu erityisesti haaratoimiston henkilökunnan kouluttamiseen. Oli mukavaa olla jälleen Brooklynin Betel-perheen kanssa ja hyötyä niiden kokemuksesta, jotka olivat työskennelleet vuosikausia päätoimistossa.

Kurssin jälkeen palasin Tanskaan huolehtimaan vastuistani siellä. Sain myös tilaisuuden palvella vyöhykevalvojana. Vierailin Länsi- ja Pohjois-Euroopan haaratoimistoissa rohkaisemassa niiden jäseniä ja auttamassa heitä huolehtimaan vastuistaan. Olen myöhemmin vieraillut myös Länsi-Afrikassa ja Karibialla.

Lisääntyvän käännös- ja painotoiminnan vuoksi Tanskan veljet alkoivat 1970-luvun lopulla etsiä paikkaa, johon voitaisiin rakentaa suuremmat tilat. Sopiva tontti löytyikin noin 60 kilometrin päästä Kööpenhaminasta länteen. Olin mukana rakennuksen suunnittelussa, ja Julie ja minä odotimme, että pääsisimme asumaan hienoon uuteen kotiin Betel-perheen kanssa. Toisin kuitenkin kävi.

Takaisin Brooklyniin

Marraskuussa 1980 saimme Julien kanssa kutsun Brooklynin Beteliin, jonne saavuimme tammikuun alussa 1981. Olimme kumpikin jo lähes 60-vuotiaita, ja palveltuamme melkein puolet elämästämme rakkaiden veljien ja sisarten kanssa Tanskassa oli vaikea palata Yhdysvaltoihin. Emme kuitenkaan jääneet miettimään, missä itse olisimme mieluiten, vaan yritimme keskittyä uusiin tehtäviin ja niiden mukanaan tuomiin haasteisiin.

Palasimme siis Brooklyniin ja asetuimme aloillemme. Julie määrättiin tiliosastolle samanlaiseen työhön kuin mitä hän oli tehnyt Tanskassa. Minut määrättiin kirjoitusosastolle, missä osallistuin julkaisujemme tuotantoaikataulun laatimiseen. 1980-luvun alkupuolella Brooklynin toiminnassa tapahtui  muutoksia: siirryimme kirjoituskoneiden ja kohopainomenetelmän aikakaudelta tietokoneiden ja offsetmenetelmän aikaan. En tiennyt mitään tietokoneista, mutta olin perehtynyt järjestön menettelytapoihin ja toisten kanssa työskenteleminen oli minulle tuttua.

Hieman myöhemmin tarvittiin vahvistusta taideosaston organisaatioon, kun siirryimme monivärioffsetkoneisiin ja aloimme käyttää julkaisuissamme värikuvia. En ollut hankkinut kokemusta taiteilijana, mutta saatoin auttaa organisoinnissa. Olin taideosaston valvojana yhdeksän vuotta.

Vuonna 1992 sain tehtäväkseni auttaa hallintoelimen kustannuskomiteaa, ja minut siirrettiin sihteeri-rahastonhoitajan toimistoon. Tällä osastolla palvelen edelleenkin Jehovan todistajien talousasioiden parissa.

Palvelus nuoruudestani asti

Aina varhaisesta nuoruudestani asti ja kaikkien niiden 70 vuoden ajan, jotka olen palvellut Jehovaa vihkiytyneenä, hän on kärsivällisesti opettanut minua Sanansa, Raamatun, ja suurenmoisen järjestönsä avuliaiden veljien välityksellä. Olen ollut kokoaikaisessa palveluksessa yli 63 vuotta, joista runsaat 55 vuotta uskollisen vaimoni Julien kanssa. Tunnen Jehovan siunanneen minua erittäin runsaasti.

Kun vuonna 1940 lähdin kotoa aloittaakseni tienraivauspalveluksen, isä pilkkasi ratkaisuani ja sanoi: ”Kun lähdet tuon takia kotoa, poika, älä kuvittele, että voit juosta takaisin anelemaan minulta apua.” Minun ei tarvinnut kertaakaan tehdä siten. Jehova on huolehtinut tarpeistani runsaskätisesti, monesti avuliaiden kristittyjen veljien välityksellä. Myöhemmin isä alkoi kunnioittaa työtämme, ja hän jopa edistyi jonkin verran Raamatun totuuden tuntemuksessa, kunnes hän kuoli vuonna 1972. Äiti, jolla oli taivaallinen toivo, palveli Jehovaa uskollisesti vuoteen 1985 saakka, jolloin hän kuoli 102 vuoden iässä.

Vaikka kokoaikaisessa palveluksessa tulee ongelmia, Julie ja minä emme ole koskaan harkinneet työmme jättämistä. Jehova on aina tukenut meitä päätöksessämme. Silloinkin kun vanhempani ikääntyivät ja tarvitsivat apua, sisareni Victoria Marlin tarjoutui huomaavaisesti huolehtimaan heistä. Olemme syvästi kiitollisia hänen avustaan, jonka ansiosta olemme voineet jatkaa kokoaikaista palvelustamme.

Julie on tukenut minua uskollisesti kaikissa tehtävissämme ja katsonut sen kuuluvan Jehovalle vihkiytymiseensä. Vaikka olen nyt 80-vuotias ja minulla on joitakin terveysongelmia, tunnen Jehovan runsaan siunauksen ylläni. Saan paljon rohkaisua psalmistalta, joka julisti, että Jumala oli opettanut häntä hänen nuoruudestaan asti, ja anoi sitten: ”Älä jätä minua, oi Jumala, vanhana – – ennen kuin saan kertoa – – väkevyydestäsi kaikille tuleville.” (Psalmit 71:17, 18.)

[Alaviite]

[Kuva s. 20]

Äidin kanssa vuonna 1940, kun aloitin tienraivauksen

[Kuva s. 21]

Minä ja tienraivaustoverini Joe ja Margaret Hart

[Kuva s. 23]

Hääpäivänämme tammikuussa 1948

[Kuva s. 23]

Vuonna 1953 toisten Gilead-oppilaiden kanssa. Vasemmalta oikealle: Don ja Virginia Ward, Geertruida Stegenga, Julie ja minä

[Kuva s. 23]

Frederick W. Franzin ja Nathan H. Knorrin kanssa Kööpenhaminassa Tanskassa 1961

[Kuva s. 25]

Julie ja minä nykyään