Elämäkerta

”Mitä maksan takaisin Jehovalle?”

KERTONUT MARIA KERASINIS

Olin 18-vuotias ja olin tuottanut vanhemmilleni suunnattoman pettymyksen. Olin perheen hylkiö ja koko kylän pilkan kohde. Uskollisuuttani Jumalaa kohtaan yritettiin horjuttaa hartain pyynnöin, pakkokeinoin ja uhkauksin – mutta turhaan. Luotin siihen, että jos pitäisin lujasti kiinni Raamatun totuudesta, saisin hengellisiä siunauksia. Kun muistelen niitä yli 50:tä vuotta, jotka olen palvellut Jehovaa, voin vain toistaa psalmistan sanat: ”Mitä maksan takaisin Jehovalle kaikesta hyvästä, mitä hän on minulle tehnyt?” (Psalmit 116:12.)

SYNNYIN vuonna 1930 Angelokastron kylässä, joka sijaitsee Korintin kannaksen itäosassa noin 20 kilometrin päässä Kenkrean satamakaupungista, mihin ensimmäisellä vuosisadalla perustettiin tosi kristittyjen seurakunta (Apostolien teot 18:18; Roomalaisille 16:1).

Perheemme vietti rauhallista elämää. Isä oli kylän päällikkö, ja häntä kunnioitettiin. Minä olin viidestä lapsesta keskimmäinen. Vanhempani kasvattivat meistä hartaita ortodoksisen kirkon jäseniä. Kävin messussa joka sunnuntai. Tein katumusharjoituksia ikonien edessä, sytytin kynttilöitä kyläkappeleissa ja pidin kaikki paastot. Harkitsin usein ryhtyväni nunnaksi. Aikanaan minusta tuli kuitenkin perheessämme ensimmäinen, joka tuotti vanhemmilleen pettymyksen.

 Ihastun Raamatun totuuteen

Noin 18-vuotiaana sain kuulla, että Katina, erään lankoni sisar, joka asui naapurikylässä, luki Jehovan todistajien julkaisuja eikä käynyt enää kirkossa. Huolestuin tästä niin, että päätin auttaa häntä palaamaan tielle, joka oli mielestäni oikea. Kun hän sitten tuli käymään meillä, järjestin niin, että pääsimme yhdessä kävelylle; tarkoitukseni oli poiketa hänen kanssaan papin luona. Keskustelun aluksi pappi syyti solvausryöpyn Jehovan todistajia vastaan. Hän sanoi heitä harhaoppisiksi, jotka olivat eksyttäneet Katinan. Jatkoimme keskustelua kolmena perättäisenä iltana. Katinan esittämät raamatulliset todisteet, joita hän oli miettinyt etukäteen huolellisesti, kumosivat kaikki papin syytökset. Lopulta pappi sanoi hänelle, että koska hän oli niin viehättävä ja älykäs tyttö, hänen tulisi nauttia nuoruudestaan, kun vielä voi, ja kiinnostua Jumalasta vasta sitten vanhempana.

En kertonut vanhemmilleni mitään noista keskusteluista, mutta seuraavana sunnuntaina en mennyt kirkkoon. Puoliltapäivin pappi tuli suoraa päätä kirkosta kauppaamme. Keksin syyksi poissaolooni sen, että minun oli täytynyt jäädä kauppaan auttamaan isää.

”Onko syy todella tuo, vai vaikuttiko sinuun se tyttö?” kysyi pappi.

”Heidän uskonkäsityksensä ovat parempia kuin meidän”, vastasin suoraan.

Pappi kääntyi isäni puoleen ja sanoi: ”Herra Ekonomos, potkikaa se sukulaisenne pihalle heti paikalla; hän on sytyttänyt talonne tuleen.”

Perheeni kääntyy minua vastaan

Tämä tapahtui 1940-luvun loppupuolella, jolloin Kreikkaa ravisutti sisällissota. Koska isä pelkäsi sissien sieppaavan minut, hän järjesti niin, että lähdin kotikylästämme sisareni luo, joka asui samassa kylässä kuin Katina. Siellä viettämäni kahden kuukauden aikana opin ymmärtämään, mitä Raamattu sanoo monista eri asioista. Pettymyksekseni huomasin, että monet ortodoksisen kirkon opetukset ovat epäraamatullisia. Tajusin, että Jumala ei hyväksy ikonien käyttöä palvonnassa, että monet uskonnolliset perinteet – kuten ristin kunnioittaminen – eivät pohjaudu kristillisyyteen ja että Jumalaa täytyy palvoa ”hengessä ja totuudessa”, jotta voisi miellyttää häntä (Johannes 4:23; 2. Mooseksen kirja 20:4, 5). Ennen kaikkea opin, että Raamattu lupaa valoisan tulevaisuuden: ikuisen elämän maan päällä! Nämä arvokkaat Raamatun totuudet olivat ensimmäisiä niistä siunauksista, joita olen saanut Jehovalta.

Sisareni ja hänen miehensä puolestaan panivat merkille, etten tehnyt aterioilla ristinmerkkiä enkä rukoillut ikonien edessä. Eräänä iltana he kumpikin pieksivät minua. Seuraavana päivänä päätin lähteä heiltä ja menin tätini luokse. Lankoni ilmoitti tästä isälleni. Pian sen jälkeen isä tuli pyytämään itkien, että muuttaisin mieleni. Lankoni polvistui eteeni anelemaan anteeksiantoa, jonka hänelle soin. Lopuksi he pyysivät minua palaamaan kirkkoon, mutta minä pysyin lujana.

Palattuani kotikylään painostus jatkui. En voinut olla enää yhteydessä Katinaan, eikä minulla ollut mitään kirjallisuutta, ei edes Raamattua. Olin erittäin iloinen, kun eräs serkkuni yritti auttaa minua. Käydessään Korintissa hän tapasi Jehovan todistajan ja toi minulle kirjan ”Olkoon Jumala totinen” ja Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset, joita aloin lukea salaa.

Odottamaton käänne

Kiivasta vastustusta jatkui kolme vuotta. En saanut yhteyttä todistajiin enkä myöskään pystynyt hankkimaan kirjallisuutta. Tietämättäni elämässäni oli kuitenkin tapahtumassa jotain mullistavaa.

Isä sanoi minulle, että minun pitäisi lähteä enoni luo Thessaloníkiin. Ennen lähtöä menin teettämään itselleni takkia erääseen ompelimoon Korintissa. Hämmästyin suuresti, kun näin, että Katina oli siellä töissä! Olimme riemuissamme tavatessamme toisemme pitkän eron jälkeen. Lähtiessämme yhtä matkaa  ompelimosta tapasimme erittäin miellyttävän nuoren miehen, joka oli pyöräilemässä työstä kotiin. Hänen nimensä oli Haralampos. Tutustuttuamme toisiimme päätimme mennä naimisiin. Samoihin aikoihin menin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi kasteelle; kastepäiväni oli 9. tammikuuta 1952.

Haralampos oli käynyt kasteella jo aikaisemmin. Hänkin joutui kokemaan perheen vastustusta. Haralampos oli erittäin innokas. Hän toimi apulaisseurakunnanpalvelijana ja johti monia raamatuntutkisteluja. Pian hänen veljensäkin omaksuivat totuuden, ja nykyään useimmat heidän perheensä jäsenet palvelevat Jehovaa.

Isä piti kovasti Haralamposista ja antoi suostumuksensa avioliitollemme, mutta äidin taivutteleminen oli vaikeampaa. Kaikesta huolimatta Haralampos ja minä menimme naimisiin 29. maaliskuuta 1952. Vain vanhin veljeni ja yksi serkkuni tulivat häihin. En osannut tuolloin aavistaakaan, millaiseksi vertaansa vailla olevaksi siunaukseksi – todelliseksi lahjaksi Jehovalta – Haralampos osoittautuisi. Hänen kumppaninaan saatoin rakentaa elämäni Jehovan palveluksen ympärille.

Veljiemme vahvistaminen

Vuonna 1953 päätimme Haralamposin kanssa muuttaa Ateenaan. Haralampos halusi tehdä enemmän saarnaamistyötä, ja niinpä hän jätti perheyrityksen ja hankki osa-aikatyötä. Iltapäivisin kävimme yhdessä kristillisessä palveluksessa ja johdimme monia raamatuntutkisteluja.

Koska viranomaiset rajoittivat sananpalvelustamme, meidän täytyi olla kekseliäitä. Esimerkiksi Ateenan keskustassa eräässä kioskissa, jossa mieheni työskenteli osa-aikaisesti, päätimme panna ikkunaan näytteille Vartiotorni-lehden. Muuan korkea-arvoinen poliisi sanoi meille, että lehti oli kielletty, mutta kysyi kuitenkin, voisiko hän saada sen tiedustellakseen asiaa turvallisuusvirastosta. Kun hänelle vakuutettiin siellä, että lehti oli laillinen, hän palasi kertomaan meille siitä. Heti kun muut veljet, joilla oli kioskeja, kuulivat tästä, hekin alkoivat panna Vartiotorni-lehtiä näytteille. Eräästä miehestä, joka sai Vartiotornin kioskistamme, tuli todistaja, ja hän palvelee tätä nykyä vanhimpana.

Iloitsimme myös siitä, että nuorin veljeni oppi totuuden. Hän oli tullut Ateenaan opiskelemaan merenkulkuoppilaitoksessa, ja me veimme hänet konventtiin. Konventteja pidettiin salaa metsässä. Hän piti kuulemastaan, mutta vähän myöhemmin hän lähti merille. Eräällä matkallaan hän saapui satamaan Argentiinassa. Siellä muuan lähetystyöntekijä nousi laivaan saarnaamaan, ja veljeni pyysi häneltä lehtiämme. Olimme riemuissamme, kun saimme häneltä kirjeen, jossa sanottiin: ”Olen löytänyt totuuden. Tilatkaa minulle lehdet.” Nykyään hän ja hänen perheensä palvelevat uskollisesti Jehovaa.

Vuonna 1958 mieheni kutsuttiin palvelemaan matkavalvojana. Koska työmme oli kielletty ja olosuhteet olivat erittäin vaikeat, matkavalvojat työskentelivät tavallisesti ilman vaimoaan. Lokakuussa 1959 pyysimme haaratoimiston vastuullisilta veljiltä, että minä pääsisin mieheni mukaan. He suostuivat pyyntöömme. Meidän oli määrä käydä vahvistamassa seurakuntia Keski- ja Pohjois-Kreikassa.

 Nuo matkat eivät olleet helppoja. Päällystettyjä teitä oli vain harvakseltaan. Koska meillä ei ollut autoa, liikuimme tavallisesti julkisilla kulkuvälineillä tai avopakettiautojen kyydissä kanojen ja muiden kauppatavaroiden seassa. Käytimme kumisaappaita päästäksemme tarpomaan mutaisia teitä. Koska joka kylässä oli oma miliisinsä, meidän täytyi livahtaa kyliin pimeän turvin välttyäksemme kuulusteluilta.

Veljet arvostivat suuresti näitä vierailuja. Vaikka useimmat heistä uurastivat pelloillaan, he tekivät kaikkensa päästäkseen kokouksiin, joita pidettiin iltamyöhällä eri kodeissa. Veljet olivat myös erittäin vieraanvaraisia ja tarjosivat meille parastaan, vaikka heillä olikin hyvin vähän aineellista. Joskus nukuimme samassa huoneessa koko perheen kanssa. Veljien usko, kestävyys ja into olivat myös arvokas siunaus meille.

Laajennamme palvelusta

Kun olimme helmikuussa 1961 käymässä haaratoimistossa Ateenassa, meiltä kysyttiin, haluaisimmeko tulla palvelemaan Beteliin. Vastasimme Jesajan sanoin: ”Tässä minä olen! Lähetä minut.” (Jesaja 6:8.) Kaksi kuukautta myöhemmin saimme kirjeen, jossa meitä kehotettiin tulemaan Beteliin mahdollisimman pian. Niinpä aloitimme palveluksen Betelissä 27. toukokuuta 1961.

Olimme ihastuksissamme uudesta tehtävästämme ja viihdyimme Betelissä oikein hyvin. Mieheni oli työssä palvelus- ja tilausosastoilla, ja myöhemmin hän palveli jonkin aikaa haaratoimistokomiteassa. Minulla oli eri tehtäviä kodin puolella. Perheeseen kuului tuolloin 18 jäsentä, mutta lähes viiden vuoden ajan Betelissä oli noin 40 henkeä, koska siellä pidettiin vanhinten koulua. Aamupäivisin tiskasin astiat, autoin ruoanlaitossa, sijasin 12 vuodetta ja katoin lautaset päiväruokailua varten. Iltapäivisin silitin vaatteita ja siivosin WC-tiloja ja huoneita. Kerran viikossa olin töissä pesulassa. Työtä oli paljon, mutta olin iloinen voidessani olla avuksi.

Ahkeroimme Betel-palveluksessa samoin kuin kenttäpalveluksessakin. Monesti johdimme jopa seitsemää raamatuntutkistelua. Viikonloppuisin Haralampos piti esitelmiä eri seurakunnissa, ja minä olin usein hänen mukanaan. Olimme erottamattomat.

Johdimme raamatuntutkistelua eräälle pariskunnalle, jolla oli läheiset siteet ortodoksiseen kirkkoon ja jonka ystäväpiiriin kuului pappi, joka johti kerettiläisyyden vastaista toimintaa kirkossa. Pariskunnalla oli kotonaan huone, joka oli täynnä ikoneja ja jossa suitsuke paloi jatkuvasti ja ortodoksiset hymnit soivat kaiken päivää. Jonkin aikaa kävimme heillä aina torstaisin tutkimassa Raamattua, ja perjantaisin heidän luokseen tuli vierailulle heidän pappisystävänsä. Erään kerran he pyysivät meitä lupaamaan, että tulisimme aivan varmasti, koska heillä oli meille yllätys. Ensimmäiseksi he näyttivät meille tuon huoneen. He olivat vieneet sieltä pois kaikki ikonit ja remontoineet sen. Pariskunta jatkoi edistymistä ja kävi kasteella. Meillä on ollut ilo nähdä kaikkiaan noin 50 ihmisen, joille johdimme raamatuntutkistelua, vihkivän elämänsä Jehovalle ja menevän kasteelle.

Aivan erityinen siunaus on mielestäni ollut se, että saatoimme seurustella voideltujen veljien kanssa. Hallintoelimeen kuuluneiden  veljien – muun muassa veli Knorrin, Franzin ja Henschelin – vierailut olivat suunnattoman rohkaisevia. Yli 40 vuoden jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että Betelissä palveleminen on suuri etu ja kunnia.

Sairaus ja menetys

Vuonna 1982 miehelläni alkoi ilmetä Alzheimerin taudin oireita. Vuoteen 1990 mennessä hänen terveytensä oli huonontunut niin, että hän tarvitsi jo jatkuvaa huolenpitoa. Hänen elämänsä viimeisten kahdeksan vuoden aikana emme voineet poistua Betelistä lainkaan. Monet rakkaat Betel-perheen veljet, samoin kuin vastuutehtävissä toimivat valvojat, tekivät järjestelyjä meidän auttamiseksemme. Heidän huomaavaisesta avustaan huolimatta minun oli huolehdittava miehestäni yötä päivää. Tilanne oli toisinaan äärimmäisen vaikea, ja vietin monta unetonta yötä.

Heinäkuussa 1998 rakas mieheni nukkui pois. Vaikka kaipaankin häntä hyvin paljon, minua lohduttaa se, että hän on hyvissä käsissä, ja tiedän, että Jehova muistaa häntä niin kuin miljoonia muitakin ylösnousemuksessa (Johannes 5:28, 29).

Olen kiitollinen Jehovalta saamistani siunauksista

Vaikka menetinkin aviomieheni, en ole yksin. Minulla on edelleen ilo palvella Betelissä, ja saan osakseni koko Betel-perheen rakkauden ja tuen. ”Suurperheeseeni” kuuluu myös hengellisiä veljiä ja sisaria kaikkialta Kreikasta. Vaikka olenkin jo yli 70-vuotias, jaksan edelleen tehdä täysiä päiviä keittiössä ja ruokasalissa.

Vuonna 1999 toteutui suuri haaveeni, kun pääsin käymään Jehovan todistajien maailmankeskuksessa New Yorkissa. En voi sanoin kuvailla, miltä minusta tuntui. Se oli kannustava, unohtumaton kokemus.

Kun muistelen menneitä, olen varma siitä, etten olisi voinut käyttää elämääni paremmin. Paras elämänura, jonka itselleen voi valita, on Jehovan palveleminen kokoaikaisesti. Voin vakuuttaa, ettei minulta ole koskaan puuttunut mitään. Jehova on rakkaudessaan huolehtinut miehestäni ja minusta sekä hengellisesti että fyysisesti. Kokemani perusteella ymmärrän oikein hyvin, miksi psalmista kysyi: ”Mitä maksan takaisin Jehovalle kaikesta hyvästä, mitä hän on minulle tehnyt?” (Psalmit 116:12.)

[Kuva s. 26]

Haralampos ja minä olimme erottamattomat

[Kuva s. 27]

Mieheni työhuoneessaan haaratoimistossa

[Kuva s. 28]

Betel-palvelus on minulle suuri kunnia