Elämäkerta

Olen saanut osakseni Jehovan rakkaudellisen huomaavaisuuden ja huolenpidon

KERTONUT FAY KING

Vanhempani olivat ystävällisiä ihmisiä, mutta monien muiden tavoin heidänkään elämässään ei ollut tilaa uskonnolle. Äiti tapasi sanoa, että Jumala on varmasti olemassa – kuka muutoin olisi tehnyt kukat ja puut! Tämä kuitenkin riitti hänelle.

ISÄNI kuoli vuonna 1939, jolloin olin 11-vuotias. Asuimme äidin kanssa Stockportissa Manchesterin eteläpuolella Englannissa. Olin aina halunnut saada tietää enemmän Luojasta ja arvostin Raamattua, vaikken tuntenutkaan sitä yhtään. Päätinkin siksi mennä Englannin kirkkoon katsomaan, mitä sillä oli tarjottavana.

En saanut oikein mitään irti jumalanpalveluksista, mutta kun evankeliumeja luettiin, jollakin tapaa Jeesuksen sanat saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että Raamatun täytyy olla totta. Näin jälkeenpäin vaikuttaa oudolta, etten lukenut Raamattua itsekseni. Myöhemminkään, kun muuan perheystävä antoi minulle ”Uuden testamentin” nykykielisen käännöksen, en koskaan tullut lukeneeksi sitä.

Korean sodan puhkeaminen vuonna 1950 pani minut ajattelemaan. Leviäisikö se, kuten toinen maailmansota oli levinnyt? Jos niin kävisi, miten voisin totella Jeesuksen käskyä rakastaa vihollisiani? Voisinko toisaalta vain katsoa sivusta, kun maani vallattaisiin, ja olla tekemättä mitään vihollisen pysäyttämiseksi? Tällöin en varmastikaan kantaisi vastuutani.  Ajatukseni olivat sekavia, mutta olin kuitenkin täysin vakuuttunut siitä, että Raamatussa olisi vastaukset kaikkiin kysymyksiini, vaikkei minulla ollut aavistustakaan, miten ja mistä löytäisin ne.

Etsin totuutta Australiassa

Vuonna 1954 äiti ja minä päätimme muuttaa Australiaan, missä sisareni Jean asui. Muutama vuosi myöhemmin Jean kertoi minulle, että hän oli pyytänyt Jehovan todistajia käymään luonani, koska hän tiesi minun olevan kiinnostunut Raamatusta ja käyvän kirkossa. Hän halusi kuulla mielipiteeni heistä. ”En tiedä, ovatko heidän selityksensä oikeita vai vääriä”, hän sanoi, ”mutta ainakin heillä on selityksiä – toisin kuin kirkoilla.”

Bill ja Linda Schneider, pariskunta joka tuli käymään luonani, olivat mukavia ihmisiä. He olivat seitsemissäkymmenissä, ja he olivat olleet Jehovan todistajia monta vuotta. He olivat työskennelleet Jehovan todistajien radioasemalla Adelaidessa, ja kun saarnaamistyö kiellettiin Australiassa toisen maailmansodan aikana, he ryhtyivät kokoaikaisiksi evankelistoiksi. Bill ja Linda auttoivat minua kyllä parhaansa mukaan, mutta minä tutkin silti edelleen eri uskontoja.

Työtoverini vei minut herätyssaarnaaja Billy Grahamin kokoukseen, jonka jälkeen jotkut meistä tapasivat vielä erään papin, joka kehotti meitä esittämään kysymyksiä. Kysyin minua edelleenkin askarruttaneen kysymyksen: ”Miten voi olla kristitty ja rakastaa vihollisiaan, kun menee sotaan tappamaan heitä?” Tämä kysymys oli ilmeisesti vaivannut koko ryhmää, koska siitä puhkesi äänekäs keskustelu. Lopulta pappi sanoi: ”En osaa vastata tähän kysymykseen. Mietin sitä yhä itsekin.”

Tutkisteluni Billin ja Lindan kanssa edistyi kuitenkin hyvää vauhtia, ja syyskuussa 1958 minut kastettiin. Päätin seurata opettajieni esimerkkiä, ja niinpä seuraavan vuoden elokuussa ryhdyin vakituiseksi tienraivaajaksi, kokoaikaiseksi evankelistaksi. Kahdeksan kuukautta myöhemmin sain kutsun erikoistienraivaukseen. Ilahduin suuresti kuullessani, että myös sisareni Jean oli edistynyt tutkistelussaan ja hänetkin oli kastettu.

Tilaisuuden ovi aukenee

Palvelin eräässä seurakunnassa Sydneyssä ja johdin useita Raamatun kotitutkisteluja. Eräänä päivänä tapasin eläkkeelle jääneen Englannin kirkon papin ja kysyin häneltä, mitä hänen kirkkonsa opetti maailmanlopusta. Vaikka hän kertoi minulle opettaneensa kirkon oppia 50 vuotta, hänen vastauksensa oli ällistyttävä: ”Tuon asian tutkiminen veisi aikaa, sillä en tunne Raamattua yhtä hyvin kuin Jehovan todistajat.”

Pian tämän jälkeen etsittiin vapaaehtoisia palvelemaan Pakistanissa. Täytin anomuksen tajuamatta, että kutsu koski vain naimattomia miehiä tai aviopareja, ei naimattomia naisia. Ilmeisesti anomukseni lähetettiin kuitenkin Brooklynin päätoimistoon, koska sain pian kirjeen, jossa minulle ilmoitettiin, että voisin halutessani lähteä Bombayhin (nyk. Mumbai) Intiaan. Oli vuosi 1962, ja noudatin kutsua. Asuin Bombayssa puolitoista vuotta, minkä jälkeen muutin Allahabadiin.

Aloin tuota pikaa opiskella hindiä. Tuo Intian kieli on yleensä yhdenmukainen oikeinkirjoitukseltaan ja lausumistavaltaan, joten sitä on melko helppo oppia. Usein tuntui kuitenkin  turhauttavalta, kun yritin parhaani mukaan keskustella ihmisten kanssa heidän kielellään, mutta he pyysivätkin minua puhumaan englantia. Tuo uusi maa tarjosi joka tapauksessa kiinnostavia ja innostavia haasteita, ja nautin muiden Australiasta tulleiden todistajien seurasta.

Nuorempana olin ajatellut avioliittoa, mutta kasteella käynnin jälkeen minulla oli niin paljon tehtävää Jehovan palveluksessa, ettei se enää tullut mieleeni. Nyt aloin kuitenkin jälleen kaivata elämäntoveria. En tietenkään halunnut jättää ulkomaista aluettani, joten esitin asian rukouksessa Jehovalle ja työnsin sen sitten mielestäni.

Odottamaton siunaus

Tuohon aikaan Intian haaratoimiston työtä valvoi Edwin Skinner. Hän oli ollut Vartiotornin raamattukoulun Gileadin kahdeksannella kurssilla vuonna 1946 monien muiden uskollisten veljien kanssa; näitä olivat muun muassa Harold King ja Stanley Jones, jotka määrättiin Kiinaan. * Vuonna 1958 Harold ja Stanley vangittiin ja suljettiin yksinäisselliin, koska he olivat saarnanneet Shanghaissa. Kun Harold vapautettiin vuonna 1963, Edwin kirjoitti hänelle. Harold vastasi kirjeeseen sen jälkeen, kun hän oli palannut Hongkongiin Yhdysvalloista ja Britanniasta, ja mainitsi haluavansa avioitua. Hän kertoi Edwinille, että hän oli rukoillut asian johdosta vankilassa, ja kysyi Edwiniltä, tunsiko tämä ketään todistajaa, josta saisi sopivan vaimon.

Intiassa useimmat avioliitot ovat järjestettyjä, ja Edwiniäkin pyydettiin jatkuvasti tekemään sellaisia järjestelyjä, mihin hän ei silti koskaan suostunut. Sen vuoksi hän antoi Haroldin kirjeen Ruth McKaylle, jonka aviomies Homer oli matkavalvoja. Lopulta Ruth kirjoitti minulle, että muuan lähetystyöntekijä, joka oli ollut totuudessa monta vuotta, etsi itselleen vaimoa, ja hän kysyi, kiinnostaisiko minua kirjoittaa tälle veljelle. Ruth ei kertonut veljen nimeä eikä mitään muutakaan hänestä.

Kukaan muu – paitsi tietysti Jehova – ei tiennyt minun rukoilleen elämäntoveria, ja ensimmäiseksi mieleeni tuli vastata kieltävästi Ruthin ehdotukseen. Mutta mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä varmemmaksi tulin siitä, että Jehova ei yleensä vastaa rukouksiimme siten kuin me ehkä kuvittelemme hänen vastaavan. Niinpä kirjoitin Ruthille, että hän voisi pyytää tuota veljeä kirjoittamaan, kunhan se ei velvoittaisi minua mihinkään. Seuraava kirje, joka Harold Kingiltä tuli, oli osoitettu minulle.

 Haroldin valokuvia ja kokemus oli julkaistu monissa sanoma- ja aikakauslehdissä sen jälkeen, kun hänet oli vapautettu eräästä Kiinan vankilasta. Hän oli tuolloin varsin tunnettu kautta maailman, mutta minuun teki vaikutuksen hänen uskollinen teokraattinen palveluksensa. Olimme kirjeenvaihdossa viisi kuukautta, ja sitten lähdin Hongkongiin. Menimme naimisiin 5. lokakuuta 1965.

Me molemmat halusimme mennä naimisiin ja pysyä kokoaikaisessa palveluksessa. Iän karttuessa tunsimme kumpikin kaipaavamme ennen kaikkea toveruutta. Opin rakastamaan Haroldia, ja kun näin, miten ystävällisesti ja huomaavaisesti hän kohteli toisia ihmisiä ja hoiti palveluksessamme syntyneitä ongelmia, kunnioitukseni häntä kohtaan syveni. 27 vuoden ajan nautimme erittäin onnellisesta avioliitosta ja saimme monia siunauksia Jehovan kädestä.

Kiinalaiset ovat ahkeria ihmisiä, ja pidän heistä kovasti. Hongkongissa puhutaan kiinaa Kantonin murteella, jonka sävelkulku vaihtelee paljon enemmän kuin mandariinikiinan ja jota on siksi melko vaikea oppia. Aloitimme Haroldin kanssa yhteisen taipaleemme Jehovan todistajien haaratoimiston yhteydessä sijainneessa lähetyskodissa, minkä  jälkeen palvelimme useilla eri alueilla. Olimme hyvin onnellisia, mutta vuonna 1976 minulle ilmaantui vakavia terveysongelmia.

Kamppailua terveysongelmien kanssa

Olin kärsinyt verenvuodosta usean kuukauden ajan, ja hemoglobiiniarvoni oli romahtanut. Tarvitsin leikkausta, mutta sairaalassa lääkärit sanoivat, etteivät he leikkaisi ilman verta, koska kuolisin luultavasti sokkiin. Eräänä päivänä lääkäreiden keskustellessa tapauksestani sairaanhoitajat yrittivät saada minut muuttamaan mieleni sanomalla, ettei minulla ollut oikeutta heittää elämääni menemään. Tuolle päivälle oli merkitty 12 leikkausta, joista 10 oli abortteja, mutta huomasin, ettei raskaana oleville naisille sanottu sanaakaan siitä, että heidän lapsiltaan riistettiin henki.

Lopulta Harold kirjoitti kirjeen, joka vapauttaisi sairaalan kaikesta vastuusta, mikäli kuolisin, ja lääkärit suostuivat tekemään leikkauksen. Minut vietiin leikkaussaliin, ja nukutusta ruvettiin valmistelemaan. Viime hetkellä nukutuslääkäri kuitenkin kieltäytyi jatkamasta, ja minut täytyi lähettää kotiin.

Keskustelimme sen jälkeen erään yksityisen gynekologin kanssa. Hän tajusi tilani vakavuuden ja tarjoutui tekemään leikkauksen halvalla – sillä ehdolla, ettemme kertoisi kenellekään, mitä hän meiltä veloitti. Leikkaus onnistui – täysin ilman verta. Harold ja minä tunsimme tuolloin elävästi nauttivamme Jehovan rakkaudellisesta huomaavaisuudesta ja huolenpidosta.

Vuonna 1992 Harold sairastui vakavasti. Muutimme haaratoimistoon, missä meistä kummastakin huolehdittiin rakkaudellisesti. Rakas mieheni päätti maallisen vaelluksensa 81-vuotiaana vuonna 1993.

Paluu Englantiin

Kuuluin mielelläni Hongkongin Betel-perheeseen, mutta minun oli jatkuvasti yhä vaikeampi selviytyä kuumassa ja kosteassa ilmastossa. Yllätyksekseni sain Brooklynin päätoimistosta kirjeen, jossa kysyttiin, haluaisinko siirtyä haaratoimistoon, jossa olisi paremmat mahdollisuudet hoitaa terveyttäni. Niinpä vuonna 2000 muutin takaisin Englantiin, ja minusta tuli Lontoon Betel-perheen jäsen. Tämä on osoittautunut todella rakkaudelliseksi järjestelyksi. Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi, ja nautin suuresti eri työtehtävistäni, joihin sisältyy muun muassa Betel-perheen kirjastosta ja sen 2000 teoksesta huolehtiminen.

Lisäksi kuulun kiinankieliseen seurakuntaan, joka kokoontuu Lontoossa. Olosuhteet ovat tosin muuttuneet täällä, ja nykyään suurin osa siirtolaisista tulee Manner-Kiinasta eikä Hongkongista. He puhuvat mandariinikiinaa, mikä on uusi haaste saarnaamistyössä. Eri puolilta maata saatavien raporttien mukaan monille Kiinasta tulleille opiskelijoille johdetaan kiinnostavia raamatuntutkisteluja. He ovat ahkeria ja arvostavat oppimaansa Raamatun totuutta. On ilo auttaa heitä.

Uuden kotini hiljaisuudessa muistelen usein onnellista elämääni ja hämmästelen edelleen Jehovan rakkaudellista huomaavaisuutta. Se ulottuu kaikkeen, mikä liittyy hänen tarkoitukseensa, ja huolenpito, jota hän osoittaa palvelijoitaan kohtaan yksilöinä, on hyvin ilmeistä. Minulla on kaikki syyt olla kiitollinen siitä, että hän on huolehtinut minusta rakkaudellisesti (1. Pietarin kirje 5:6, 7).

[Alaviite]

[Kuva s. 24]

Palvelusta Intiassa

[Kuvat s. 25]

Harold King vuonna 1963 ja palvellessaan Kiinassa 1950-luvulla

[Kuvat s. 26]

Hääpäivänämme Hongkongissa 5. lokakuuta 1965

[Kuva s. 26]

Hongkongin Betel-perheen jäsenten kanssa: Liangit keskellä, Gannawayt oikealla