Elämäkerta

Jumalinen tyytyväisyys on tukenut minua

KERTONUT BENJAMIN IKECHUKWU OSUEKE

Pian sen jälkeen kun olin alkanut osallistua täysin voimin kristilliseen sananpalvelukseen, menin käymään isäni luona. Nähdessään minut hän tarrasi paitaani ja alkoi huutaa: ”Senkin varas!” Hän sieppasi leveäteräisen miekkansa ja löi minua sen lappeella kasvoihin. Melu kokosi kyläläisiä paikalle. Mitä minä olin varastanut? Minäpä kerron.

SYNNYIN vuonna 1930 Umuariamin kylässä Kaakkois-Nigeriassa seitsenlapsisen perheen esikoisena. Sisaristani vanhin kuoli 13-vuotiaana. Vanhempani olivat anglikaaneja. Isä oli maanviljelijä, ja äiti teki pientä kauppaa. Äiti käveli noin 30 kilometrin päähän toreille ostamaan astiallisen palmuöljyä ja palasi kotikylään myöhään illalla. Sitten varhain seuraavana aamuna hän käveli noin 40 kilometrin päähän rautatien varressa sijaitsevaan kaupunkiin myymään öljyn. Jos hän sai voittoa – tavallisesti siinä 10 senttiä – hän osti perheelle ruokaa ja palasi samana päivänä. Tällainen oli hänen normaali päivärutiininsa likipitäen 15 vuotta, kunnes hän kuoli vuonna 1950.

Aloitin koulunkäynnin anglikaanisen kirkon pitämässä kyläkoulussa, mutta voidakseni käydä koulun loppuun minun täytyi muuttaa täysihoitolaan suunnilleen 35 kilometrin päähän. Koska vanhemmillani ei ollut rahaa kouluttaa minua enempää, aloin etsiä työtä. Aluksi olin palvelijana erään konduktöörin kodissa Lagosissa Länsi-Nigeriassa ja sitten erään valtion virkamiehen taloudessa Kadunassa maan pohjoisosassa. Benin Cityssä keskilännessä sain työtä erään lakimiehen apulaisena, ja myöhemmin olin työssä sahalla.  Matkustin sieltä Kameruniin vuonna 1953 sukulaiseni luo, joka auttoi minua saamaan työtä kumipuuviljelmältä. Kuukausipalkkani oli kahdeksan euron paikkeilla. Vaikka tein pelkkiä hanttihommia, olin tyytyväinen, kunhan vain sain riittävästi ruokaa syödäkseni.

Rutiköyhä mies jakaa rikkauksia

Työtoverini Silvanus Okemiri oli Jehovan todistaja. Leikatessamme ruohoa ja levittäessämme katetta kumipuiden juurelle hän kertoi minulle aina tilaisuuden tullen Raamatusta. Vaikka kuuntelinkin häntä, en toiminut tuolloin kuulemani mukaan. Silti kun sukulaiseni sai kuulla, että olin tekemisissä todistajien kanssa, hän yritti parhaansa mukaan lannistaa minua. Hän varoitti: ”Kuule Benji, älä mene sen Okemirin luo. Se on niitä Jehovan miehiä ja rutiköyhä. Jokaisesta, joka on tekemisissä niiden kanssa, tulee samanlainen.”

Alkuvuodesta 1954 lähdin takaisin kotiin, koska en enää kestänyt yhtiön rankkoja työoloja. Anglikaaninen kirkko oli tuohon aikaan melko ankara moraaliasioissa. Opin inhoamaan moraalittomuutta. Pian minua kuitenkin alkoi tympäistä toisten kirkossakävijöiden ulkokultaisuus. He kyllä väittivät lujasti noudattavansa Raamatun mittapuita, mutta heidän elämäntapansa oli ristiriidassa heidän väitteensä kanssa (Matteus 15:8). Väittelimme toistuvasti isän kanssa, mikä kiristi kovasti välejämme. Eräänä iltana vain lähdin kotoa.

Muutin Omobaan, rautatien varrella sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Tapasin sielläkin Jehovan todistajia. Priscilla Isiocha, jonka olin tuntenut jo kotikylässäni, antoi minulle kirjaset ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta” ja Harmagedonin jälkeen – Jumalan uusi maailma. * Luin ne ahmien ja vakuutuin siitä, että olin löytänyt totuuden. Kirkossani ei tutkittu Raamattua; siellä keskityttiin ihmisten perinteisiin. Todistajien kirjallisuudessa taas lainattiin toistuvasti Raamattua.

Vajaan kuukauden kuluttua kysyin veli ja sisar Isiochalta, milloin he menisivät kirkkoonsa. Ollessani Jehovan todistajien kokouksessa ensimmäistä kertaa en ymmärtänyt kuulemastani mitään. Vartiotornin kirjoituksessa käsiteltiin ’Magogin Gogin’ hyökkäystä, joka mainitaan profeetallisessa Hesekielin kirjassa (Hesekiel 38:1, 2). Monet ilmaukset olivat minulle vieraita, mutta se, miten lämpimästi minut toivotettiin tervetulleeksi, teki minuun niin syvän vaikutuksen, että päätin mennä myös seuraavana sunnuntaina. Seuraavassa kokouksessa kuulin puhuttavan saarnaamisesta. Niinpä kysyin Priscillalta, milloin he menisivät saarnaamaan. Kolmantena sunnuntaina lähdin heidän mukaansa kädessäni pieni Raamattu. Laukkua tai raamatullista kirjallisuutta minulla ei ollut. Silti minusta tuli Valtakunnan julistaja ja raportoin kenttäpalvelusta kuukauden lopussa.

Kukaan ei tutkinut kanssani Raamattua, mutta aina kun kävin Isiochilla, poimin uskoa vahvistavia ja rohkaisevia ajatuksia Raamatusta ja sain raamatullista kirjallisuutta. Menin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle 11. joulukuuta 1954 Abassa pidetyssä piirikonventissa. Sukulaiseni, jonka luona asuin ja työskentelin oppipoikana, lakkasi antamasta minulle ruokaa ja valmentamasta minua, eikä hän maksanut minulle penniäkään hänelle suorittamistani palveluksista. En kuitenkaan kantanut kaunaa – olin vain kiitollinen siitä, että minulla oli henkilökohtainen suhde Jumalaan. Se lohdutti minua ja antoi  minulle mielenrauhan. Paikalliset todistajat tulivat avukseni. Isiochat antoivat minulle ruokaa, ja toiset lainasivat minulle rahaa, niin että saatoin alkaa harjoittaa pienimuotoista kauppaa. Vuoden 1955 puolivälissä ostin käytetyn polkupyörän, ja maaliskuussa 1956 aloitin vakituisen tienraivauksen. Pian sen jälkeen maksoin velkani. Kaupankäynnistä saamani voitto oli hyvin pientä, mutta pystyin nyt huolehtimaan itsestäni. Minulle riitti se, mitä Jehova antoi minulle.

Sisarusteni ”varastaminen”

Heti kun pääsin omilleni, ensimmäinen huoleni oli sisarusteni auttaminen hengellisesti. Ennakkoluulojensa ja voimakkaiden epäilystensä takia isä ei hyväksynyt sitä, että minusta oli tullut todistaja. Miten siis voisin auttaa sisaruksiani oppimaan Raamatun totuuden? Koska tarjouduin huolehtimaan nuoremmasta veljestäni Ernestistä, isä antoi hänen asua luonani. Ernest omaksui totuuden nopeasti, ja hänet kastettiin vuonna 1956. Hänen tekemänsä muutos voimisti isän vastustusta. Siitä huolimatta sisareni, joka oli jo naimisissa, tuli myös totuuteen miehensä kanssa. Vastahakoisesti isä suostui siihen, että vielä koulua käyvä toinen sisareni Felicia viettäisi lomansa luonani. Pian Feliciakin kastettiin Jehovan todistajaksi.

Vuonna 1959 menin kotiin hakemaan Berniceä, kolmatta sisartani, Ernestin luo. Silloin isä kävi minuun käsiksi ja syytti minua lastensa varastamisesta. Hän ei ymmärtänyt, että he olivat itse päättäneet ryhtyä palvelemaan Jehovaa. Isä vannoi, ettei hän milloinkaan antaisi Bernicen lähteä matkaani. Mutta Jehovan käsi ei ole lyhyt, sillä heti seuraavana vuonna Bernice tuli koulun loma-ajaksi Ernestin luokse. Sisartensa tavoin hänkin omaksui totuuden ja meni kasteelle.

’Salaisuuden oppiminen’

Syyskuussa 1957 aloin palvella erikoistienraivaajana, ja siitä lähtien käytin joka kuukausi noin 150 tuntia saarnaamistyöhön. Toverini Sunday Irogbelachi ja minä palvelimme laajalla alueella Akpu-na-abuon kaupungissa Etchessä. Ensimmäisessä kierroskonventissa, johon siellä asuessamme menimme, ryhmästämme kastettiin 13 henkeä. Olemme todella innoissamme siitä, että tuolla alueella toimii nykyään 20 seurakuntaa!

Vuonna 1958 tutustuin Christiana Azuikeen, vakituiseen tienraivaajaan joka toimi Aban Itäisen seurakunnan yhteydessä. Ihailin hänen intoaan, ja tuon vuoden joulukuussa menimme naimisiin. Alkuvuodesta 1959 minut nimitettiin matkavalvojaksi, joka käy seurakunnissa vahvistamassa hengellisiä veljiään. Siitä lähtien aina vuoteen 1972 saakka vaimoni ja minä vierailimme lähes kaikissa Jehovan kansan seurakunnissa Nigerian itäosissa ja keskilännessä.

Seurakunnat sijaitsivat kaukana toisistaan, ja tärkein kulkuvälineemme oli polkupyörä. Kun palvelimme seurakuntia suurissa kaupungeissa, veljemme vuokrasivat taksin viemään meidät seuraavaan seurakuntaan. Toisinaan huoneissa, joissa yövyimme, oli maalattia eikä lainkaan kattoa. Nukuimme raffiapalmusta tehdyissä vuoteissa. Joissakin vuoteissa oli matolla peitetty ruohopatja; toisissa ei ollut patjaa ollenkaan. Ruoan määrä ja laatu ei tuottanut meille ongelmia. Olimme jo aikaisemmin oppineet tyytymään niukkoihin annoksiin, joten nautimme kaikesta, mitä meille tarjottiin, ja tämä oli isäntiemme mieleen. Joissakin kaupungeissa ei noihin aikoihin ollut sähköä, joten meillä oli aina mukanamme öljylamppu. Vaikeista olosuhteista huolimatta vietimme seurakunnissa monia antoisia hetkiä.

Opimme noina vuosina arvostamaan apostoli Paavalin hyödyllistä kehotusta: ”Kun meillä siis on elatus sekä vaatetus ja suoja, me tyydymme niihin.” (1. Timoteukselle 6:8.) Vastoinkäymisten kautta Paavali sai tietää salaisuuden, joka auttoi häntä pysymään tyytyväisenä. Mikä se oli? Hän selitti: ”Osaanhan  elää niukkuudessa, osaanhan olla runsaudessa. Kaikessa ja kaikissa oloissa olen oppinut sekä kylläisenä olemisen että nälän näkemisen, sekä runsaudessa olemisen että puutteen kärsimisen salaisuuden.” Me opimme tuon saman salaisuuden. Paavali sanoi myös: ”Kaikkeen minulla on voimaa hänen [Jumalan] välityksellään, joka voimistaa minua.” (Filippiläisille 4:12, 13.) Kuinka todeksi se osoittautuikaan meidän tapauksessamme! Tunsimme tyytyväisyyttä ja mielenrauhaa, ja meillä oli runsaasti rakentavaa kristillistä toimintaa.

Palvelemme seurakuntia perheenä

Vuoden 1959 lopulla syntyi ensimmäinen poikamme Joel ja vuonna 1962 toinen poikamme Samuel. Christiana ja minä jatkoimme matkatyötä ja vierailimme seurakunnissa yhdessä poikiemme kanssa. Vuonna 1967 Nigeriassa puhkesi sisällissota. Koulut suljettiin toistuvien ilmahyökkäysten vuoksi. Vaimoni oli ollut opettajana ennen kuin hän lähti mukaani matkatyöhön, joten sodan aikana hän opetti lapsiamme kotona. Samuel osasi lukea ja kirjoittaa jo kuusivuotiaana. Kun hän meni sodan jälkeen kouluun, hän oli kaksi vuotta edellä ikätovereitaan.

Emme tuolloin matkatyössä ollessamme tajunneet täysin kaikkia lastenkasvatukseen liittyviä ongelmia. Olikin hyvä, että meidät määrättiin erikoistienraivaajiksi vuonna 1972, sillä siten saatoimme asua yhdessä paikassa ja kiinnittää riittävästi huomiota perheemme hengellisyyteen. Opetimme pojillemme heti pienestä saakka jumalisen tyytyväisyyden arvon. Samuel kastettiin vuonna 1973, ja Joel ryhtyi vakituiseksi tienraivaajaksi samana vuonna. Molemmat poikamme menivät naimisiin hyvien kristittyjen naisten kanssa ja kasvattavat nyt omaa perhettään totuudessa.

Sisällissodan kurjuutta

Palvelin kierrosvalvojana Onitshan seurakunnassa perheeni kanssa, kun sisällissota puhkesi. Sota teroitti meille entisestään, kuinka turhaa aineellisen kokoaminen ja siihen luottaminen on. Näin ihmisten pakenevan henkensä edestä – jättäen arvokkaan omaisuutensa kaduille.

Sodan laajetessa kaikki sotakelpoiset miehet kutsuttiin aseisiin. Monia veljiä, jotka kieltäytyivät ilmoittautumasta palvelukseen, kidutettiin. Emme voineet liikkua vapaasti. Nälänhätä teki tuhojaan. Maniokin kilohinta nousi muutamasta sentistä 24 euroon ja kupillinen suolaa 7 eurosta 37 euroon. Maitoa, voita ja sokeria ei saanut enää mistään. Hengenpitimiksemme hienonsimme raakaa papaijaa ja sekoitimme siihen vähän jauhettua maniokkia. Söimme myös heinäsirkkoja, maniokinkuoria, kiinanruusun lehtiä, elefanttiheinää – ja mitä tahansa löytämiämme lehtiä. Liha oli ylellisyyttä, joten pyydystin lasten syötäväksi liskoja. Olosuhteiden kurjistumisesta huolimatta Jehova piti meistä aina huolta.

Aineellista puutetta vaarallisempaa oli kuitenkin sodan aiheuttama hengellinen puute. Useimmat veljet pakenivat sota-alueelta  viidakkoon tai muihin kyliin, ja siinä tuoksinassa he menettivät joskus jopa kaiken raamatullisen kirjallisuutensa. Hallituksen joukkojen järjestämän saarron vuoksi Biafran alueelle ei myöskään saatu uusia raamatullisia julkaisuja. Vaikka useimmat seurakunnat yrittivätkin pitää kokouksia, veljien hengellinen tila heikkeni, koska haaratoimistosta tuleva ohjaus ei tavoittanut heitä.

Taistelu hengellistä nälänhätää vastaan

Matkavalvojat yrittivät parhaansa mukaan jatkaa vierailujaan seurakuntiin. Monet veljet olivat paenneet kaupungeista, joten etsin heitä kaikista mahdollisista paikoista. Erään kerran jätin vaimoni ja lapseni turvalliseen paikkaan ja matkustin omin päin kuusi viikkoa pitkin kyliä ja viidakkoa etsimässä veljiä.

Palvellessani Ogbunkan seurakunnassa kuulin, että Isuochin alueella Okigwessa asui joukko todistajia. Niinpä pyysin, että laitettaisiin sana kiertämään, että tuon alueen veljet tulisivat koolle pähkinäpuuplantaasille Umuakun kylään. Muuan iäkäs veli ja minä poljimme pyörillä noin 15 kilometrin matkan plantaasille, jolle oli kokoontunut parisataa todistajaa, naiset ja lapset mukaan lukien. Erään tienraivaajasisaren avulla onnistuin löytämään vielä toisen, noin sadan hengen ryhmän todistajia, jotka olivat paenneet Lomaran metsäseudulle.

Lawrence Ugwuegbu oli yksi niistä rohkeista veljistä, jotka asuivat sodan repimässä Owerrin kaupungissa. Kuulin häneltä, että Ohajissa oli paljon todistajia. He eivät voineet liikkua vapaasti, sillä sotilaat miehittivät tuon seudun. Poljimme sinne kahdestaan pyörillä pimeän turvin ja tapasimme siellä noin 120 todistajaa erään veljen omistamalla aidatulla alueella. Onnistuimme samalla kertaa käymään myös joidenkin muiden todistajien pakopaikoissa.

Veli Isaac Nwagwu auttoi minua henkensä kaupalla löytämään lisää evakkoon joutuneita veljiä. Hän vei minut kanootilla Otamirijoen yli tapaamaan Egbu-Etcheen kokoontuneita yli 150:tä todistajaa. Yksi veljistä huudahti: ”Tämä on elämäni paras päivä! En uskonut enää koskaan näkeväni kierrosvalvojaa. Nyt voin tyytyväisenä vaikka kuolla tämän sodan tiimellyksessä.”

Olin vaarassa joutua kutsutuksi sotaväkeen, mutta tunsin jatkuvasti Jehovan suojeluksen ylläni. Kun olin eräänä iltapäivänä palaamassa majapaikkaani pidettyämme kokouksen noin 250 veljen kanssa, sotilaspartio pysäytti minut tiesululla. ”Miksi et ole armeijassa?” sotilaat kysyivät. Selitin, että olin lähetystyöntekijä ja saarnasin Jumalan valtakuntaa. Tajusin, että he aikoivat pidättää minut. Esitin hiljaa pikaisen rukouksen ja pyysin sitten heidän päälliköltään, että he päästäisivät minut menemään. Yllätyksekseni hän vastasi: ”Pitäisikö meidän muka antaa sinun mennä menojasi?” ”Pitäisi. Päästäkää minut menemään”, toistin. Hän sanoi: ”Olet vapaa.” Yksikään sotilaista ei sanonut enää sanaakaan. (Psalmit 65:1, 2.)

Tyytyväisyys tuo lisää siunauksia

Sodan päätyttyä vuonna 1970 jatkoin kierrostyötä. Oli hienoa saada auttaa seurakuntien uudelleen järjestämisessä. Sitten Christiana  ja minä palvelimme erikoistienraivaajina vuoteen 1976 saakka, jolloin minut määrättiin jälleen kierrosvalvojaksi. Tuon vuoden puolessavälissä minut määrättiin piirityöhön. Seitsemän vuotta myöhemmin vaimoni ja minut pyydettiin palvelemaan Jehovan todistajien Nigerian-haaratoimistoon, joka on kotimme nykyään. Täällä haaratoimistossa on aina ollut suuri ilo nähdä uudelleen niitä veljiä ja sisaria, joita tapasimme sisällissodan aikana ja muulloin ja jotka edelleen palvelevat Jehovaa uskollisesti.

Christiana on vuosien ajan ollut erinomainen tuki ja uskollinen kumppani. Vaikka terveysongelmat ovatkin kiusanneet häntä hellittämättä vuodesta 1978 lähtien, hän on pysynyt myönteisenä ja lujana, mikä on auttanut minua jatkamaan palvelusta. Olemme kokeneet tosiksi psalmistan sanat: ”Jehova itse tukee häntä tautivuoteessa.” (Psalmit 41:3.)

Kun muistelen teokraattisessa palveluksessa viettämiämme vuosia, en voi muuta kuin kiittää Jehovaa hänen suurenmoisista siunauksistaan. Tyytymällä siihen, mitä hän antaa, voin sanoa todella löytäneeni suuren onnen. Vertaansa vailla oleva siunaus on se, että näen sisarusteni, lasteni ja heidän perheidensä palvelevan Jehovaa yhdessä vaimoni ja minun kanssani. Jehova on antanut minulle rikkaan ja tarkoituksellisen elämän. Yksikään toiveeni ei ole jäänyt täyttymättä.

[Alaviite]

[Tekstiruutu s. 27]

Oikeaan aikaan tehty järjestely veljien tukena

1960-luvun puolivälissä Itä- ja Pohjois-Nigerian etnisten ryhmien välinen vihamielisyys johti levottomuuksiin, kapinaan, laittomuuksiin ja väkivaltaan. Näiden tapahtumien vuoksi Jehovan todistajat, jotka olivat päättäneet pysyä ehdottoman puolueettomina tässä selkkauksessa, joutuivat erittäin tukalaan tilanteeseen. Noin 20 heistä murhattiin. Useimmat menettivät kaiken omaisuutensa.

30. toukokuuta 1967 Nigerian itäiset osavaltiot erottautuivat liittovaltiosta ja muodostivat Biafran tasavallan. Liittovaltion armeija pantiin liikekannalle, ja Biafra joutui täydelliseen saartoon. Alkoi verinen ja väkivaltainen sisällissota.

Biafran alueella asuvat Jehovan todistajat joutuivat hyökkäyksen kohteeksi puolueettomuutensa takia. Sanomalehdissä julkaistiin kiivaita lausuntoja, jotka nostattivat yleisen mielipiteen heitä vastaan. Jehova kuitenkin huolehti siitä, että he saivat hengellistä ravintoa. Miten?

Vuoden 1968 alussa yksi valtion virkamies nimitettiin hoitamaan tehtävää Euroopassa ja toinen sai työn lentokentän virkaa toimittavalta kiitoradalta Biafrassa. Kumpikin heistä oli Jehovan todistaja. Työnsä vuoksi he toimivat vastakkaisissa päissä sitä ainoaa yhteyttä, joka Biafran ja ulkomaailman välillä oli. Nämä kaksi todistajaa tarjoutuivat vaaralliseen hankkeeseen: välittämään hengellistä ruokaa Biafraan. He auttoivat ahdinkoon joutuneita veljiämme toimittamalla heille myös avustustarvikkeita. Nämä kaksi veljeä pystyivät huolehtimaan tästä tärkeästä tehtävästä läpi sodan, joka päättyi vuonna 1970. Toinen heistä sanoi myöhemmin: ”Tämä järjestely oli enemmän kuin mikään, mitä ihmiset olisivat voineet suunnitella.”

[Kuva s. 23]

Vuonna 1956

[Kuva s. 25]

Vuonna 1965 poikiemme Joelin ja Samuelin kanssa

[Kuva s. 26]

Jehovan palveleminen perheenä on suuri siunaus!

[Kuva s. 27]

Nykyään Christiana ja minä palvelemme Nigerian haaratoimistossa