Westfalenin rauha – käännekohta Euroopan historiassa

”SE ETTÄ koolla on näin monia eurooppalaisia valtion päämiehiä kuin täällä on tänään, on totisesti harvinaista”, sanoi Saksan liittotasavallan entinen presidentti Roman Herzog lokakuussa 1998. Yleisön joukossa oli tuolloin neljä kuningasta, neljä kuningatarta, kaksi prinssiä, suurherttua ja useita presidenttejä. Tämä Euroopan neuvoston sponsoroima tilaisuus oli hyvin tärkeä tapahtuma nykyisen Saksan valtion 50-vuotisessa historiassa. Mikä tuo tilaisuus oli?

Lokakuussa 1998 vietettiin Westfalenin rauhan 350-vuotisjuhlaa. Rauhansopimukset ovat usein historian käännekohtia, ja tässä suhteessa Westfalenin rauhansopimus oli erityisen merkittävä. Sen allekirjoittaminen vuonna 1648 päätti kolmikymmenvuotisen sodan ja antoi alun nykyisen kaltaiselle suvereenien valtioiden muodostamalle Euroopalle.

Vanha järjestys järkkyy

Keskiajalla Euroopan voimakkaimmat instituutiot olivat roomalaiskatolinen kirkko ja Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Keisarikunta koostui sadoista erikokoisista valtioista, ja sen alue käsitti nykyiset Alankomaat, Belgian, Itävallan, Luxemburgin, Itä-Ranskan, Saksan, Sveitsin ja Tšekin tasavallan sekä osia Italiasta. Enemmistö valtioista oli kuitenkin saksalaisia. Jokaista valtiota hallitsi jokseenkin itsenäisesti ruhtinas. Keisari taas oli Itävallan roomalaiskatolista Habsburg-sukua. Paavinvallan ja keisarikunnan hallitsevan aseman vuoksi Eurooppa oli siis lujasti katolilaisten käsissä.

Vakiintunut järjestys kuitenkin järkkyi 1500- ja 1600-luvuilla. Roomalaiskatolisen kirkon kohtuuttomuudet herättivät ärtymystä kaikkialla Euroopassa. Uskonpuhdistajat Martti Luther ja Jean Calvin puhuivat paluusta raamatullisiin arvoihin. He saivatkin laajaa kannatusta, ja tämä johti reformoitujen ja protestanttisten suuntausten syntyyn. Uskonpuhdistus jakoi keisarikunnan kolmeen osaan sen mukaan, mitä uskoa mikäkin valtio tunnusti – katolista, luterilaista vai kalvinistista.

Katolilaiset eivät luottaneet protestantteihin, ja protestantit ylenkatsoivat katolisia kilpailijoitaan. Tällainen ilmapiiri johti 1600-luvun alussa evankelisen unionin ja katolisen liigan muodostamiseen. Toiset keisarikunnan ruhtinaista liittyivät unioniin, toiset taas liigaan. Kyräily teki Euroopasta, ja erityisesti keisarikunnasta, kuin ruutitynnyrin, jonka yksi ainoa kipinä saattoi räjäyttää taivaan tuuliin. Kun tuo kipinä sitten ilmaantui, se käynnisti konfliktin, joka kesti seuraavat 30 vuotta.

Kohtalokas kipinä sytyttää Euroopan liekkeihin

Protestanttiset hallitsijat yrittivät saada katoliset Habsburgit sallimaan suuremman uskonnonvapauden. Myönnytyksiä tehtiin kuitenkin vastahakoisesti, ja vuosina 1617 ja 1618 Böömissä (Tšekin tasavallassa) suljettiin väkipakolla kaksi luterilaista kirkkoa. Tämä loukkasi  protestanttista ylhäisöä, ja joukko aatelisia tunkeutui Prahassa erääseen palatsiin, tarttui kolmeen katoliseen viranomaiseen ja heitti heidät ulos yläkerran ikkunasta. Tämä oli kipinä, joka sytytti Euroopan liekkeihin.

Näiden kilpailevien uskonnollisten ryhmien jäsenet olivat nyt sotajalalla, vaikka olivatkin olevinaan Rauhan Ruhtinaan Jeesuksen Kristuksen seuraajia (Jesaja 9:6). Valkeanvuoren taistelussa katolinen liiga sai evankelisesta unionista murskavoiton, minkä seurauksena unioni hajosi. Protestanttisia aatelismiehiä teloitettiin Prahan torilla. Uskostaan kiinni pitävien protestanttien omaisuus takavarikoitiin kaikkialla Böömissä ja jaettiin katolilaisten kesken. Kirja 1648—Krieg und Frieden in Europa (1648 – sota ja rauha Euroopassa) sanoo tätä takavarikkoa ”yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista omaisuuden siirroista Keski-Euroopassa”.

Uskonnollisena selkkauksena Böömissä alkanut konflikti paisui kansainväliseksi valtakamppailuksi. Seuraavien 30 vuoden aikana taisteluun yhtyivät Alankomaat, Espanja, Ranska, Ruotsi ja Tanska. Katoliset ja protestanttiset hallitsijat, joiden vaikuttimena oli usein ahneus ja vallanhalu, tavoittelivat poliittista herruutta ja taloudellista hyötyä. Kolmikymmenvuotinen sota voidaan jakaa neljään vaiheeseen, jotka on nimetty keisarin kulloistenkin päävastustajien mukaan: Böömin–Pfalzin sota, Ala-Saksin–Tanskan sota, Ruotsin sota ja Ruotsin–Ranskan sota. Suurin osa taisteluista käytiin keisarikunnan alueella.

Tuon ajan aseita olivat pistoolit, musketit, mörssärit ja kanuunat, ja Ruotsi oli niiden pääasiallinen toimittaja. Tilanne katolilaisten ja protestanttien välillä oli lukkiutunut. Sotilaat lähtivät taistoon huutaen joko ”Santa Maria” tai ”Jumala on kanssamme”. Kulkiessaan Saksan valtioiden läpi sotajoukot ryöstelivät minkä ehtivät, ja kohtelivat vastustajiaan ja siviilejä kuin eläimiä. Sota rappeutui barbaarisuudeksi. Millainen vastakohta vallitseva tilanne olikaan Raamatun ennustukselle: ”He eivät nosta miekkaa, kansakunta kansakuntaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotaa.” (Miika 4:3.)

Sodan keskellä varttui kokonainen saksalaisten sukupolvi, ja uupunut väestö kaipasi rauhaa. Ilman hallitsijoiden poliittisia eturistiriitoja rauha olisikin ilmeisesti voitu saada aikaan. Sodan maallistuessa ja menettäessä uskonnollisen luonteensa politiikka nousi yhä enemmän etualalle. Ironista kyllä eräs henkilö, joka joudutti tätä muutosta, oli korkeassa asemassa oleva katolinen kirkonmies.

Kardinaali Richelieu vallan kahvassa

Armand Jean du Plessis tunnetaan paremmin kardinaali Richelieunä. Hän toimi myös Ranskan pääministerinä vuosina 1624–42. Richelieun tavoitteena oli tehdä Ranskasta Euroopan mahtavin valtakunta, ja sen vuoksi hän yritti murentaa katolisten uskonveljiensä  Habsburgien vallan. Mikä oli hänen menetelmänsä? Hän antoi taloudellista tukea Habsburgeja vastaan taistelevien Saksan valtioiden sekä Alankomaiden, Ruotsin ja Tanskan protestanttisille armeijoille.

Vuonna 1635 Richelieu lähetti sotaan ensi kertaa ranskalaisia joukkoja. Kirja vivat pax—Es lebe der Friede! (Kauan eläköön rauha!) selittää, että viimeisen vaiheensa aikana ”kolmikymmenvuotinen sota ei ollut enää – – uskonnollisten ryhmien välinen konflikti. – – Sota muuttui – – taisteluksi Euroopan poliittisesta herruudesta.” Katolilaisten ja protestanttien välinen selkkaus vaihtui lopulta sodaksi, jossa katolilaiset taistelivat protestanttien rinnalla toisia katolilaisia vastaan. Katolinen liiga, joka oli 1630-luvun alussa jo heikentynyt, hajosi vuonna 1635.

Westfalenin rauhanneuvottelut

Ryöstely, tappaminen, raiskaukset ja taudit olivat johtaneet Euroopan perikadon partaalle. Rauhantahtoa kasvatti vähitellen sen tajuaminen, että tämä oli sota, jota kukaan ei voinut voittaa. Kirjassa vivat pax—Es lebe der Friede! todetaan, että ”vihdoin 1630-luvun loppupuolella vallassa olevat ruhtinaat tunnustivat, ettei sotilaallisesta voimasta enää olisi apua heidän päämääränsä saavuttamisessa”. Mutta jos kaikki kerran halusivat rauhaa, niin miten se saataisiin aikaan?

Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Ferdinand III, Ranskan kuningas Ludvig XIII ja Ruotsin kuningatar Kristiina olivat yhtä mieltä siitä, että rauhanehdoista pitäisi sopia neuvotteluissa, joissa kaikki sodan osapuolet olisivat koolla. Neuvottelut päätettiin järjestää Saksassa kahdessa paikassa, Osnabrückin ja Münsterin kaupungeissa Westfalenin provinssissa. Nämä kaupungit valittiin sen vuoksi, että ne olivat puolimatkassa Ruotsin ja Ranskan pääkaupunkien välillä. Vuodesta 1643 lähtien kaupunkeihin saapui noin 150 valtuuskuntaa, joillakin mukanaan suuri neuvonantajien joukko. Katoliset edustajat kokoontuivat Münsteriin ja protestanttiset Osnabrückiin.

Ensin laadittiin etiketti, jotta päästäisiin yhteisymmärrykseen edustajien arvonimistä ja asemasta sekä istumajärjestyksestä ja menettelytavoista. Sitten käynnistyivät rauhanneuvottelut. Esitykset lähetettiin valtuuskunnalta toiselle välittäjien kautta. Kului lähes viisi vuotta – joiden aikana sota jatkui – ennen kuin rauhanehdoista päästiin sopimukseen. Westfalenin rauhansopimus koostui useammasta kuin yhdestä asiakirjasta. Yksi sopimus tehtiin keisari Ferdinand III:n ja Ruotsin välillä ja toinen keisarin ja Ranskan välillä.

Kun uutiset sopimuksesta levisivät, alkoi juhlinta. Ilotulitukset valaisivat taivaan monissa kaupungeissa. Kirkonkellot soivat ja tykit jylisivät sopimuksen kunniaksi, ja ihmiset lauloivat kaduilla. Voisiko Eurooppa odottaa nyt kestävää rauhaa?

Onko kestävä rauha mahdollinen?

Westfalenin rauhansopimuksessa tunnustettiin suvereniteetin periaate. Tämä merkitsi sitä, että jokainen sopimuksen osapuoli sitoutui kunnioittamaan kaikkien muiden osapuolten alueellisia oikeuksia ja olemaan puuttumatta niiden sisäisiin asioihin. Näin syntyi nykyisen kaltainen suvereenien valtioiden muodostama Eurooppa. Jotkin valtiot hyötyivät sopimuksesta enemmän kuin toiset.

Ranska kohosi Euroopan mahtavimmaksi valtakunnaksi, ja Alankomaat ja Sveitsi saivat kumpikin itsenäisyyden. Saksan valtioille, joista monet olivat tuhoutuneet sodan jaloissa, sopimuksella oli varjopuolensa. Saksan kohtalosta päättivät pitkälti vieraat vallat.  Tietosanakirja The New Encyclopædia Britannica kertoo: ”Sen mitä saksalaiset ruhtinaat saivat ja menettivät, ratkaisi suurten valtojen – Ranskan, Ruotsin ja Itävallan – etu.” Saksan valtiot eivät yhdistyneet yhdeksi kansakunnaksi, vaan ne pysyivät erillisinä kuten aiemminkin. Lisäksi joitakin alueita luovutettiin ulkomaisten hallitsijoiden valvontaan samoin kuin osuuksia Saksan suurimmista joista, Reinistä, Elbestä ja Oderista.

Katolinen, luterilainen ja kalvinistinen usko saivat yhtäläisen aseman. Tämä ei miellyttänyt kaikkia. Paavi Innocentius X vastusti sopimusta kiivaasti ja julisti sen mitättömäksi. Silloin vedetyt uskonnolliset rajat pysyivät kaikesta huolimatta suurelta osin muuttumattomina kolmen vuosisadan ajan. Vaikka yksittäiset kansalaiset eivät vielä saaneetkaan uskonnonvapautta, se oli nyt askelta lähempänä.

Westfalenin rauha lopetti kolmikymmenvuotisen sodan, ja sen mukana päättyivät myös useimmat vihollisuudet. Tämä oli Euroopan viimeinen suuri uskonsota. Sodat eivät loppuneet, mutta niiden taustalla olevat syyt eivät olleet enää uskonnollisia, vaan poliittisia tai kaupallisia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei uskonnolla olisi ollut enää mitään osuutta Euroopan vihollisuuksissa. Ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa saksalaissotilaiden vyönsoljessa komeili tutun kuuloinen kaiverrus: ”Jumala on kanssamme.” Noissa hirvittävissä sodissa katolilaiset ja protestantit järjestäytyivät jälleen kerran rintaman molemmin puolin taistellakseen vastapuolella olevia katolilaisia ja protestantteja vastaan.

Westfalenin rauha ei selvästikään tuonut kestävää rauhaa. Tottelevainen ihmiskunta saa kuitenkin pian nauttia pysyvästä rauhasta. Jehova Jumala tuo ihmiskunnalle ikuisen rauhan Poikansa Jeesuksen Kristuksen messiaanisen Valtakunnan välityksellä. Tuon hallituksen alaisuudessa ainoa tosi uskonto tulee olemaan yhdistävä eikä jakava voima. Kukaan ei tule sotimaan uskonnollisista eikä mistään muistakaan syistä. Millaisen helpotuksen ihmiskunta saakaan kokea, kun Valtakunta hallitsee koko maata eikä ”rauhalla – – ole loppua” (Jesaja 9:6, 7).

[Huomioteksti s. 21]

Katolilaisten ja protestanttien välinen selkkaus vaihtui lopulta sodaksi, jossa katolilaiset taistelivat protestanttien rinnalla toisia katolilaisia vastaan

[Huomioteksti s. 22]

Sotilaat lähtivät taistoon huutaen joko ”Santa Maria” tai ”Jumala on kanssamme”

[Kuva s. 21]

Kardinaali Richelieu

[Kuva s. 23]

1500-luvun piirros, jossa kuvataan Lutherin, Calvinin ja paavin välistä taistelua

[Kuvan lähdemerkintä s. 20]

Kirjasta Spamers Illustrierte Weltgeschichte VI

[Kuvien lähdemerkinnät s. 23]

Uskonnolliset johtajat taistelevat: kirjasta Wider die Pfaffenherrschaft; kartta: The Complete Encyclopedia of Illustration/J. G. Heck