Elämäkerta

Pienet uhraukset toivat meille suuria siunauksia

KERTONEET GEORGE JA ANN ALJIAN

Emme ikimaailmassa osanneet vaimoni kanssa kuvitella, että vielä jonain päivänä sekoittaisimme keskenään sanat ”opettaja” ja ”hiiri”. Mieleemme ei juolahtanutkaan, että 60-vuotiaina pohdiskelisimme oudonnäköisiä kirjoitusmerkkejä yrittäessämme kommunikoida Kaukoidästä kotoisin olevien ihmisten kanssa. Tällaisessa tilanteessa me kuitenkin Annin kanssa olimme 1980-luvun lopulla. Kertoisimme mielellämme, miten vuosien varrella tekemämme pienet uhraukset ovat johtaneet moniin siunauksiin.

OLEN syntyperältäni armenialainen ja kuuluin Armenian kirkkoon. Ann oli roomalaiskatolilainen. Jouduimme siis molemmat tinkimään uskonkäsityksistämme, kun menimme naimisiin vuonna 1950. Olin 27-vuotias ja Ann oli 24-vuotias. Minulla oli tuolloin ollut nelisen vuotta Jersey Cityssä New Jerseyssä Yhdysvalloissa kemiallinen pesula, ja me asetuimme asumaan sen yläpuolella olevaan huoneistoon.

Vuonna 1955 ostimme Middletownista New Jerseystä kauniin talon, jossa oli kolme makuuhuonetta. Se sijaitsi noin 60 kilometrin päässä pesulastani, missä työskentelin kuutena päivänä viikossa. Tulin myöhään kotiin joka ilta. Ainoa kontaktini Jehovan todistajiin oli se, kun he aika ajoin kävivät liikkeessäni tuomassa minulle raamatullista kirjallisuutta, jota luin hyvin kiinnostuneena. Vaikka liikeyritykseni vei suurimman osan ajastani ja huomiostani, aloin arvostaa syvästi Raamattua.

Huomasin ennen pitkää, että Vartiotornin  radioasema WBBR lähetti raamatullisia puheita juuri siihen aikaan, kun olin ajamassa pesulaani tai sieltä kotiin. Kuuntelin niitä korva tarkkana ja kiinnostuin siinä määrin, että pyysin todistajia käymään luonani. Marraskuussa 1957 George Blanton tuli meille ja alkoi tutkia Raamattua kanssani.

Puhdas palvonta yhdistää perheemme

Mitä Ann ajatteli tästä kaikesta? Annetaanpa hänen kertoa.

”Aluksi vastustin jyrkästi. Aiheutin niin paljon häiriötä Georgen raamatuntutkistelun aikana, että hän päätti tutkia muualla. Näin vierähti kahdeksan kuukautta. Kun George alkoi noihin aikoihin käydä sunnuntaisin kokouksissa valtakunnansalissa, tajusin, että hän tutki Raamattua aivan vakavissaan, koska hän uhrasi siihen ainoan vapaapäivänsäkin. Hän oli kuitenkin edelleen hyvä aviomies ja isä, jopa parempi kuin ennen, joten asenteeni alkoi muuttua. Pyyhkiessäni pölyjä sohvapöydältä otinkin toisinaan – kun kukaan ei ollut näkemässä – luettavakseni Herätkää!-lehden, jonka George aina jätti pöydälle. Välistä George luki minulle sellaisia Herätkää!-lehden artikkeleita, jotka eivät käsitelleet varsinaisesti mitään oppikysymyksiä mutta kohdistivat aina huomion Luojaan.

Eräänä iltana, kun George oli jossain veli Blantonin kanssa tutkimassa, otin käteeni julkaisun, jonka kaksivuotias George-poikamme oli pannut yöpöydälleni. Siinä puhuttiin jotain kuolleiden toivosta. Vaikka olin väsynyt, aloin lukea sitä, koska isoäitini oli hiljattain kuollut ja olin hyvin masentunut. Tajusin välähdyksenomaisesti sen Raamatun totuuden, että kuolleet eivät kärsi missään ja että tulevaisuudessa heidät herätetään eloon ylösnousemuksessa. Ryhdistäydyin tuota pikaa vuoteessani ja luin aivan ahmimalla ja alleviivasin samalla kohtia, joita halusin näyttää Georgelle, kun hän palaisi raamatuntutkistelustaan.

Mieheni ei ollut uskoa minua samaksi ihmiseksi: hänen kotoa lähtiessään olin ollut vastaan mutta nyt olin aivan haltioissani niistä suurenmoisista Raamatun totuuksista, joita olin oppinut! Keskustelimme Raamatusta pikkutunneille saakka, ja George selitti minulle Jumalan maata koskevaa tarkoitusta. Sinä yönä pyysin häntä siirtämään tutkistelun meille kotiin, jotta minäkin voisin olla siinä mukana.

Veli Blanton ehdotti, että myös lapset otettaisiin mukaan tutkisteluun. Ajattelimme heidän olevan vielä liian pieniä, koska toinen heistä oli vasta kaksivuotias ja toinen nelivuotias, mutta veli Blanton näytti meille 5. Mooseksen kirjan 31:12:ta, jossa sanotaan: ’Kokoa kansa, miehet ja naiset sekä pienokaiset – –, jotta he kuuntelisivat ja oppisivat.’ Arvostimme tuota ohjausta ja annoimme lapsille  jopa mahdollisuuden vastata raamatuntutkistelussamme. Valmistimme vastaukset yhdessä, mutta emme koskaan panneet heille sanoja suuhun. Uskomme, että tämä auttoi meitä ohjaamaan lapsemme totuuden tielle. Olemme ikuisesti kiitollisia niistä neuvoista, joita veli Blanton antoi meille, kun hän auttoi perhettämme kasvamaan hengellisesti.”

Haasteita ja niihin liittyviä uhrauksia

Nyt kun me kaikki tutkimme Raamattua, eteemme tuli uudenlaisia haasteita. Koska pesulaani oli pitkä matka, olin kotona tavallisesti vasta iltayhdeksältä. En tämän vuoksi päässyt kokouksiin arkisin vaan ainoastaan sunnuntaisin. Ann kävi jo kaikissa kokouksissa ja edistyi nopeasti. Minäkin halusin olla niissä mukana ja johtaa rakentavaa perhetutkistelua. Tajusin, että minun oli tehtävä uhrauksia. Niinpä päätin lyhentää liikkeeni aukioloaikoja silläkin uhalla, että menettäisin asiakkaita.

Tämä järjestely toimi oikein hyvin. Suhtauduimme perhetutkisteluun yhtä vakavasti kuin viiteen viikoittaiseen valtakunnansalissa pidettävään kokoukseen. Nimitimme tutkisteluamme kuudenneksi kokoukseksi. Varasimme sille näin ollen tietyn päivän ja ajan: joka keskiviikko kello 20. Joskus kun olimme iltaruokailun jälkeen keittiössä panemassa pois viimeisiä astioita, joku meistä tokaisi: ”Hei, kohta alkaa ’kokous’!” Jos minä olin myöhässä, Ann aloitti tutkistelun ja minä jatkoin sitä heti kotiin tultuani.

Myös päivän tekstin lukeminen yhdessä aamuisin vahvisti perhettämme ja lujitti ykseyttämme. Tämän järjestäminen ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista, koska heräsimme kaikki eri aikaan. Keskustelimme asiasta ja päätimme, että nousisimme kaikki ylös samaan aikaan, söisimme aamiaisen kello 6.30 ja käsittelisimme yhdessä päivän tekstin. Tästä oli meille paljon hyötyä. Aikuistuttuaan poikamme päättivät astua Betel-palvelukseen. Meistä tuntui, että näillä päivittäisillä keskustelutuokioilla oli ollut hyvä vaikutus heidän hengellisyyteensä.

Kasteen jälkeiset palvelustehtävät vaativat suuria uhrauksia

Kävin kasteella vuonna 1962. Myin liikeyritykseni, jota olin johtanut 21 vuotta, ja hankin työpaikan läheltä kotia, jotta voisimme palvella Jehovaa yhdessä perheenä. Tämä avasi oven moniin siunauksiin. Asetimme kaikki tavoitteeksemme kokoaikaisen sananpalveluksen. Niinpä 1970-luvun alussa ensin vanhin poikamme Edward aloitti heti koulusta päästyään kokoaikaisen sananpalveluksen eli vakituisen tienraivauksen. Vähän myöhemmin nuorempi poikamme George ryhtyi tienraivaajaksi, ja pian Ann seurasi perässä. He kaikki rohkaisivat minua suuresti, koska heillä oli tapana kertoa minulle kenttäpalveluskokemuksiaan. Mietimme perheenä, miten voisimme yksinkertaistaa elämäämme, niin että pystyisimme kaikki osallistumaan kokoaikaiseen palvelukseen. Päätimme myydä talomme, jossa olimme asuneet 18 vuotta ja jossa poikamme olivat viettäneet lapsuutensa. Jehova siunasi päätöstämme myydä tuo meille hyvin rakas koti.

Edward kutsuttiin Beteliin vuonna 1972 ja George vuonna 1974. Vaikka me Annin kanssa kaipasimme heitä, emme miettineet, kuinka mukavaa olisi, jos he asuisivat lähellämme, menisivät naimisiin ja saisivat lapsia. Iloitsimme sen sijaan siitä, että poikamme palvelivat Jehovaa Betelissä. * Yhdymme Sananlaskujen  23:15:n sanoihin: ”Poikani, jos sydämesi on viisastunut, minunkin sydämeni iloitsee.”

Aloitamme erikoistienraivauksen

Poikien mentyä Beteliin me jatkoimme tienraivausta. Sitten eräänä päivänä vuonna 1975 saimme kirjeen, jossa meitä pyydettiin lähtemään erikoistienraivaajiksi vapaalle alueelle Clinton Countyyn Illinoisiin. Mikä yllätys! Se merkitsi muuttoa New Jerseystä, mistä oli lyhyt matka poikiemme luo New Yorkiin ja missä meillä oli ystäviä ja sukulaisia. Pidimme kutsua kuitenkin Jehovalta tulleena työmääräyksenä ja teimme uhrauksen, joka johti uusiin siunauksiin.

Työskenneltyämme useita kuukausia vapaalla alueella aloimme pitää kokouksia eräässä juhlasalissa Carlylessa Illinoisissa. Meillä ei kuitenkaan ollut vakinaista kokouspaikkaa. Eräs paikallinen veli ja hänen vaimonsa löysivät tontin, jolla oli pikkuinen mökki, ja me onnistuimme vuokraamaan sen. Siivosimme mökin – ulkohuoneineen päivineen – ja kunnostimme siitä meille pienen kokouspaikan. Meillä on mukavia muistoja hevosesta, joka seurasi uteliaana touhujamme. Usein se työnsi päänsä ikkunasta sisään nähdäkseen, mitä kokouksessa tapahtui!

Aikaa myöten Carlyleen perustettiin seurakunta, ja olimme mielissämme siitä, että olimme voineet tehdä oman osamme sen hyväksi. Meillä oli apunamme nuori tienraivaajapariskunta Steve ja Karil Thompson. Hekin olivat tulleet vapaalle alueelle, ja he jäivät paikkakunnalle useiksi vuosiksi. Myöhemmin Thompsonit kävivät Vartiotornin raamattukoulun Gileadin ja muuttivat lähetystyöhön Itä-Afrikkaan, missä he palvelevat nykyään matkatyössä.

Pikkuruinen kokouspaikkamme kävi pian ahtaaksi, ja tarvitsimme suuremman salin. Taas sama paikallinen veli vaimoineen pelasti tilanteen ja osti kiinteistön, joka sopi paremmin valtakunnansaliksi. Muutaman vuoden kuluttua saimme riemuksemme kutsun Carlyleen vastikään rakennetun valtakunnansalin vihkiäisiin. Minulla oli kunnia pitää vihkiäispuhe. Palveleminen tuolla alueella oli suurenmoinen kokemus ja todellinen siunaus Jehovalta.

Eteemme avautuu uusi alue

Vuonna 1979 saimme uuden aluemääräyksen: Harrison, New Jersey. Palvelimme siellä noin 12 vuotta. Aloimme tuolloin tutkia Raamattua erään kiinalaisen naisen kanssa, ja se puolestaan johti moniin muihin tutkisteluihin kiinalaisten parissa. Aikanaan meille selvisi, että alueellamme asui tuhansia kiinalaisia opiskelijoita ja perheitä.  Meitä kannustettiin tämän vuoksi opiskelemaan kiinaa. Vaikka se merkitsi jokapäiväistä kielenopiskelua, pystyimme sen ansiosta johtamaan monia mukavia raamatuntutkisteluja alueellamme asuville kiinalaisille.

Noina vuosina meille sattui useita hupaisia kommelluksia, etenkin kun yritimme puhua kiinaa. Erään kerran Ann sanoi olevansa ”raamattuhiiri”, kun hänen olisi pitänyt sanoa ”raamatunopettaja”. Kiinan sanat ”opettaja” ja ”hiiri” muistuttavat kovasti toisiaan. Ovenavaaja sanoi hymyillen: ”Tule sisään. En olekaan koskaan ennen jutellut raamattuhiiren kanssa.” Kieli tuottaa meille edelleen vaikeuksia.

Sitten meidät määrättiin taas uudelle alueelle New Jerseyyn, missä saatoimme jatkaa kiinalaisella kentällä työskentelyä. Myöhemmin meitä pyydettiin muuttamaan Bostoniin Massachusettsiin, missä oli kolmisen vuotta toiminut kiinalainen ryhmä. Olemme nyt seitsemän vuoden ajan voineet tukea tätä ryhmää ja iloitsimme kovasti, kun siitä tuli seurakunta 1. tammikuuta 2003.

Uhrautuva elämä tuo siunauksia

Malakian 3:10:ssä Jehova kehottaa kansaansa tuomaan uhrilahjansa ja teurasuhrinsa, jotta hän vuodattaisi siunauksiaan, kunnes puutetta ei enää ole. Luovuimme liikeyrityksestä, joka oli minulle hyvin tärkeä, myimme talomme, joka oli meille erittäin rakas, ja jätimme taaksemme monenlaista muutakin, mutta siunauksiin verrattuina uhrauksemme olivat pieniä.

Jehova on tosiaan siunannut meitä runsain mitoin. Olemme iloinneet siitä, että lapsemme ovat omaksuneet totuuden, olemme nauttineet elämää pelastavasta kokoaikaisesta sananpalveluksesta ja olemme nähneet Jehovan huolehtivan tarpeistamme. Pienet uhrauksemme ovat totisesti tuoneet meille suuria siunauksia!

[Alaviite]

[Kuva s. 25]

Louise ja George Blanton Annin kanssa vuonna 1991

[Kuva s. 26]

Carlylen valtakunnansali vihittiin 4. kesäkuuta 1983

[Kuva s. 27]

Bostonin vastaperustetun kiinalaisen seurakunnan kanssa

[Kuva s. 28]

Edward, Connie, George, Grace ja me