Elämäkerta

Silmäni avautuivat ollessani sokea!

KERTONUT EGON HAUSER

Oltuani kaksi kuukautta kirjaimellisesti sokeana silmäni avautuivat näkemään Raamatun totuuksia, jotka olin siihenastisen elämäni aikana jättänyt täysin huomiotta.

MIETTIESSÄNI kuluneita yli 70:ää vuotta voin todeta, että monet asiat elämässäni ovat tuottaneet minulle paljon tyydytystä. Yhden seikan toivoisin kuitenkin olevan toisin: olisin halunnut oppia tuntemaan Jehova Jumalan paljon aikaisemmin.

Synnyin vuonna 1927 Uruguayssa. Tuolle pienelle, päärynänmuotoiselle maalle, joka sijaitsee Argentiinan ja Brasilian välissä, on suotu kilometrikaupalla kaunista Atlantin rannikkoa. Sen väestö koostuu etupäässä italialaisten ja espanjalaisten maahanmuuttajien jälkeläisistä. Minun vanhempani olivat kuitenkin lähtöisin Unkarista. Kun olin aivan pieni, asuimme tulotasoltaan vaatimattomassa mutta hyvin kiinteässä yhteisössä. Ovissa ei tarvittu lukkoja eikä ikkunoissa ristikoita. Keskuudessamme ei ollut rotuennakkoluuloja. Me kaikki – ulkomaalaiset ja alkuperäisasukkaat, mustat ja valkoiset – olimme ystäviä keskenämme.

Vanhempani osallistuivat aktiivisesti katolisen kirkon toimintaan, ja minusta tuli 10-vuotiaana kuoripoika. Aikuisena työskentelin paikallisseurakunnan yhteydessä ja kuuluin hiippakunnan piispan neuvonantajien ryhmään. Koska olin valinnut lääketieteellisen uran, minut kutsuttiin erääseen katolisen kirkon järjestämään seminaariin Venezuelaan. Gynekologiaan erikoistuneista lääkäreistä  koostuvaa ryhmäämme pyydettiin tekemään tutkimus ehkäisypillereistä, jotka olivat tuolloin tulossa markkinoille.

Lääketieteen opiskelijan ensivaikutelmia

Mitä enemmän ihmiskehon tuntemukseni opiskeluaikanani karttui, sitä suuremman vaikutuksen minuun teki kehon suunnittelussa ilmenevä viisaus. Olin hämmästynyt muun muassa elimistön kyvystä parantaa itse itseään ja toipua vaurioista: esimerkiksi maksa tai kylkiluu voi kasvaa entiselleen sen jälkeen kun osa siitä on poistettu.

Samoihin aikoihin näin useita vakavien onnettomuuksien uhreja, ja minua suretti, että he kuolivat saatuaan verta. Muistan vieläkin, miten vaikea oli keskustella omaisten kanssa, kun potilas oli menehtynyt verensiirron jälkeisiin komplikaatioihin. Useimmiten sukulaisille ei kerrottu, että heidän läheisensä oli kuollut verensiirron vuoksi, vaan heille esitettiin jokin muu syy. Vuosikymmenten takaa mieleeni muistuu yhä, kuinka hämmentyneeksi tunsin itseni verensiirtoasiassa, ja päädyinkin lopulta siihen, että verensiirtojen antamisessa on jotain vialla. Kunpa vain olisin jo silloin ollut selvillä veren pyhyyttä koskevasta Jehovan laista, niin minun ei olisi tarvinnut olla niin perin epävarma tästä asiasta! (Apostolien teot 15:19, 20.)

Tyydytystä ihmisten auttamisesta

Aikanaan minusta tuli kirurgi ja Santa Lucían lääkärikeskuksen johtaja. Minulla oli vastuita myös kansallisessa biologian laitoksessa. Sain työstäni paljon tyydytystä. Tarjosin apua sairaille, huojensin heidän fyysisiä kärsimyksiään, pelastin monen hengen ja autoin maailmaan uutta elämää avustamalla äitejä synnytyksessä. Aiempien kokemusteni vuoksi kartoin verensiirtojen antamista ja tein tuhansia leikkauksia ilman verta. Järkeilin, että verenvuoto on kuin vuoto tynnyrissä: ainoa todellinen ratkaisu on vuodon tukkiminen, ei tynnyrin jatkuva täyttäminen.

Todistajapotilaiden hoitaminen

Tutustuin Jehovan todistajiin 1960-luvulla, jolloin heitä alkoi tulla klinikallemme saamaan veretöntä hoitoa. En koskaan unohda erästä potilasta, Mercedes Gonzalez -nimistä tienraivaajaa (kokoaikaista sananpalvelijaa). Tämä nainen oli niin aneeminen, että yliopistollisen sairaalan lääkärit eivät uskaltaneet leikata häntä, koska he olivat varmoja, ettei hän selviäisi siitä hengissä. Vaikka hän kärsi verenhukasta, leikkasimme hänet klinikallamme. Leikkaus onnistui hyvin, ja hän jatkoi tienraivauspalvelustaan yli 30 vuotta, kunnes hän jokin aika sitten kuoli 86-vuotiaana.

Minuun teki aina syvän vaikutuksen se rakkaus ja kiinnostus, jota todistajat osoittivat huolehtiessaan sairaalaan joutuneista kristityistä veljistään. Kiertäessäni potilaiden luona minusta oli mukava kuunnella, kun he kertoivat uskonkäsityksistään, ja otin heiltä julkaisuja. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että sen lisäksi, että olin heidän lääkärinsä, pian olisin myös heidän hengellinen veljensä.

Yhteyteni todistajiin syveni, kun menin naimisiin Beatrizin, erään potilaan tyttären, kanssa. Monet Beatrizin sukulaisista olivat jo kosketuksissa todistajiin, ja naimisiinmenomme  jälkeen hänestäkin tuli aktiivinen todistaja. Minä puolestani olin kokonaan antautunut työlleni, ja minulla oli melko huomattava asema lääkäripiireissä. Elämä hymyili. En osannut aavistaa, että pian maailmani romahtaisi.

Onnettomuus iskee

Järkyttävimpiä asioita, mitä kirurgille voi tapahtua, on se, että hän menettää näkönsä. Minulle kävi juuri niin. Molemmat verkkokalvoni repesivät yllättäen – minusta tuli sokea enkä tiennyt, pystyttäisiinkö näköni palauttamaan. Leikkauksen jälkeen makasin sängyssä molemmat silmät sidottuina ja masennus valtasi minut. Tunsin itseni niin hyödyttömäksi ja epätoivoiseksi, että päätin tehdä lopun kaikesta. Nousin ylös vuoteestani ja aloin seinää tunnustelemalla etsiä ikkunaa. Olin neljännessä kerroksessa ja ajattelin päättää päiväni hyppäämällä ikkunasta alas. Päädyin kuitenkin sairaalan käytävälle, ja sairaanhoitaja opasti minut takaisin vuoteeseen.

En yrittänyt enää tämän jälkeen riistää henkeä itseltäni, mutta olin edelleen apea ja ärtynyt omassa pimeässä maailmassani. Sokeuteni aikana lupasin Jumalalle, että jos vielä joskus pystyisin näkemään, lukisin Raamatun kannesta kanteen. Lopulta näköni osittain palautui, ja pystyin jälleen lukemaan. Mutta kirurgiksi minusta ei enää ollut. Suosittu uruguaylainen sanonta kuitenkin kuuluu: ”No hay mal que por bien no venga” eli ”Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin”. Sain pian huomata sen pitävän paikkansa.

Huono alku

Ajattelin hankkia The Jerusalem Bible -raamatunkäännöksen isotekstisen laitoksen, mutta sainkin kuulla, että Jehovan todistajilla oli huokeampi raamatunkäännös, ja muuan nuori todistaja tarjoutui tuomaan sen minulle kotiin. Seuraavana aamuna tämä nuorimies seisoikin ulko-ovellamme Raamattu mukanaan. Vaimoni avasi oven ja keskusteli hänen kanssaan. Minä karjuin sisältä, että jos vaimoni oli jo maksanut Raamatun, nuorukaisella ei ollut enää mitään syytä viipyä kauempaa vaan hän voisi poistua – ja on sanomattakin selvää, että hän lähti saman tien. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että pian juuri tällä ihmisellä olisi merkittävä osa elämässäni.

Eräänä päivänä tulin luvanneeksi vaimolleni jotain, mitä en pystynytkään täyttämään. Hyvitykseksi siitä ja ilahduttaakseni häntä sanoin, että lähtisin hänen kanssaan Kristuksen kuoleman vuotuiseen muistojuhlaan. Kun tuo päivä koitti, muistin lupaukseni ja menimme tilaisuuteen yhdessä. Lämmin tunnelma ja saamani ystävällinen vastaanotto tekivät minuun vaikutuksen. Kun puhuja aloitti esityksensä, huomasin yllätyksekseni hänen olevan se samainen nuorimies, jonka olin epäkohteliaasti ajanut ulos talostamme. Hänen puheensa kosketti minua syvästi. Minua harmitti kovasti se, että olin kohdellut häntä töykeästi. Miten voisin korvata sen hänelle?

Pyysin vaimoani kutsumaan nuorukaisen meille syömään, mutta vaimoni ehdotti: ”Eikö olisi parempi, jos sinä kutsuisit hänet? Odota tässä, niin hän kyllä tulee luoksesi.” Vaimoni oli oikeassa. Nuorimies tuli tervehtimään meitä ja otti kutsun vastaan ilomielin.

Keskustelu, jonka kävimme hänen vierailuiltanaan, merkitsi minulle monien muutosten alkua. Hän näytti minulle kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään *, ja minä puolestani näytin hänelle minun kuutta Totuus-kirjaani. Todistajapotilaat olivat antaneet ne minulle sairaalassa, mutta en ollut koskaan lukenut niitä. Aterian aikana ja sen jälkeen, yömyöhään saakka, esitin lukuisia kysymyksiä, joihin kaikkiin tämä nuorimies vastasi Raamatun avulla. Keskustelu venyi aamunkoittoon asti. Ennen lähtöään hän tarjoutui tutkimaan Raamattua kanssasi Totuus-kirjan avulla. Tutkimme kirjan kolmessa  kuukaudessa ja jatkoimme kirjasta ”Suuri Babylon on kukistunut!” Jumalan valtakunta hallitsee! * Sen jälkeen vihkiydyin Jehova Jumalalle ja kävin kasteella.

Tunnen itseni jälleen hyödylliseksi

Kirjaimellisen sokeuteni vuoksi ’sydämeni silmät’ avautuivat Raamatun totuuksille, jotka olin siihen asti jättänyt huomiotta (Efesolaisille 1:18). Jehovaa ja hänen rakkaudellista tarkoitustaan koskeva tieto muutti koko elämäni. Nyt tunnen itseni jälleen hyödylliseksi ja onnelliseksi. Autan ihmisiä sekä fyysisesti että hengellisesti ja osoitan heille, miten he voivat pidentää elämäänsä muutamilla vuosilla tässä asiainjärjestelmässä ja saada ikuisen elämän uudessa asiainjärjestelmässä.

Olen pysytellyt lääketieteen kehityksen tasalla ja tutkinut veren käytön riskejä, vaihtoehtoisia hoitomenetelmiä, potilaan oikeuksia ja bioetiikkaa. Kun minua on pyydetty puhumaan näistä aiheista lääketieteellisissä seminaareissa, olen voinut välittää näitä tietoja täkäläisille lääkäripiireille. Vuonna 1994 osallistuin ensimmäiseen Rio de Janeirossa Brasiliassa järjestettyyn verettömän hoidon kongressiin ja puhuin verenvuototapausten hoidosta. Osa tästä informaatiosta julkaistiin Hemoterapia-nimiseen lääkärilehteen kirjoittamassani artikkelissa ”Una propuesta: Estrategias para el Tratamiento de las Hemorragias” (Verenvuotojen tyrehdyttämistä koskeva toimintasuunnitelma).

Nuhteettomuus paineen alaisena

Lääketieteellisen urani alussa suhtauduin verensiirtoihin epäilevästi etupäässä tieteellisten seikkojen nojalla. Kun sitten itse jouduin sairaalaan, huomasin, että potilaana ei olekaan helppo kieltäytyä verensiirroista ja pysyä uskollisena lääkäreiden voimakkaan painostuksen edessä. Saatuani pahan sydänkohtauksen jouduin perustelemaan kantaani eräälle kirurgille yli kahden tunnin ajan. Hän oli eräiden hyvien ystävieni poika, ja hän sanoi, ettei antaisi minun kuolla, jos verensiirto hänen mielestään voisi pelastaa elämäni. Pyysin äänettömässä rukouksessa Jehovalta apua, jotta saisin tämän lääkärin ymmärtämään kantani ja kunnioittamaan sitä, vaikkei hän ollutkaan asiasta samaa mieltä. Lopulta hän lupasi kunnioittaa toiveitani.

Toisen kerran jouduin sairaalaan, kun minulta piti poistaa suuri kasvain eturauhasesta. Vuodin runsaasti verta. Jälleen kerran minun oli selitettävä, miksi kieltäydyin verensiirroista, ja vaikka menetin kaksi kolmannesta verestäni, hoitohenkilöstö kunnioitti päätöstäni.

Asennemuutos

Kansainvälisen bioetiikan yhdistyksen jäsenenä olen ilokseni pannut merkille, että hoitohenkilöstöjen ja oikeusviranomaisten suhtautuminen potilaan oikeuksiin on muuttunut. Lääkäreiden holhoava asenne on vaihtumassa kunnioitukseen potilaan ilmaisemaa tietoon perustuvaa kantaa kohtaan. Nykyään he antavat potilaiden osallistua hoidon valintaan. Jehovan todistajia ei enää pidetä fanaatikkoina, jotka eivät ansaitse lääkärinhoitoa, vaan asioista perillä olevina potilaina, joiden oikeuksia tulee kunnioittaa. Tunnetut professorit ovat esittäneet lääketieteellisissä seminaareissa ja televisio-ohjelmissa seuraavanlaisia toteamuksia: ”Jehovan todistajien ponnistelujen ansiosta ymmärrämme nyt – –”, ”Olemme oppineet todistajilta – –”, ja: ”He  ovat opettaneet meille, miten voimme edistyä – –.”

Elämän on sanottu olevan tärkeämpää kuin mikään muu, koska ilman sitä vapaus ja ihmisarvokin olisivat merkityksettömiä. Nykyään monet hyväksyvät korkeamman oikeuskäsityksen: he tunnustavat, että jokaisella ihmisellä on omat henkilökohtaiset oikeutensa ja vain hän itse voi päättää, mikä hänen oikeuksistaan on jossain tietyssä tilanteessa tärkein. Näin ihmisarvo, valinnanvapaus ja uskonnolliset käsitykset asetetaan etusijalle. Potilaalla on itsemääräämisoikeus. Jehovan todistajien sairaalatietopalvelu on auttanut monia lääkäreitä ymmärtämään näitä seikkoja entistä paremmin.

Perheeni jatkuvan tuen ansiosta olen voinut olla hyödyksi Jehovan palveluksessa ja toimia vanhimpana kristillisessä seurakunnassa. Kuten jo aiemmin totesin, eniten harmittelen sitä, etten oppinut tuntemaan Jehovaa aikaisemmin. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen siitä, että Jumala avasi silmäni näkemään suurenmoisen toivon elämästä hänen Valtakunta-järjestelynsä alaisuudessa, jolloin ”yksikään siellä [maapallolla] asuva ei sano: ’Minä olen sairas.’” (Jesaja 33:24.) *

[Alaviitteet]

[Kuva s. 24]

Työssä Santa Lucían sairaalassa ollessani kolmissakymmenissä

[Kuva s. 26]

Vaimoni Beatrizin kanssa vuonna 1995