Elämäkerta

Pimeistä vankityrmistä Sveitsin Alpeille

KERTONUT LOTHAR WALTHER

Viruttuani kolme pitkää vuotta Itä-Saksan kommunistien pimeissä vankityrmissä maltoin tuskin odottaa, että pääsisin nauttimaan suloisesta vapaudesta ja perheeni lämpimästä toveruudesta.

EN OLLUT kuitenkaan varautunut kuusivuotiaan Johannes-poikani kasvoilta paistavaan hämmennykseen. Hän ei ollut nähnyt minua kolmeen vuoteen – olin hänelle ventovieras.

Synnyin Chemnitzissä Saksassa vuonna 1928. Toisin kuin poikani minä sain nauttia rakastavien vanhempieni seurasta. Kodissamme vallitsi lämmin tunnelma. Isäni ilmaisi kuitenkin hyvin avoimesti tyytymättömyytensä uskontoon. Hän muisti, kuinka ensimmäisen maailmansodan aikana rintaman kummallakin puolella ”kristityt” sotilaat olivat 25. joulukuuta toivottaneet toisella puolella oleville hyvää joulua – ja seuraavana päivänä jatkaneet toistensa tappamista. Hänen mielestään uskonto oli kaiken ulkokultaisuuden huippu.

Pettymys väistyy uskon tieltä

Onneksi minun ei tarvinnut kokea sellaista pettymystä. Toinen maailmansota päättyi ollessani 17-vuotias, ja vältyin täpärästi sotaväkeen joutumiselta. Hämmentävät kysymykset kuitenkin vaivasivat minua: Mistä kaikki tappaminen johtuu? Kehen voi luottaa? Mistä voi löytää todellisen turvallisuuden? Asuimme tuolloin Itä-Saksassa, joka siirtyi Neuvostoliiton hallintaan. Kommunistiset oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon, solidaarisuuden ja toveruuden ihanteet vetosivat sodan kauheuksien uuvuttamiin ihmisiin. Pian  monet näistä vilpittömistä ihmisistä joutuisivat pettymään pahan kerran, eivät tällä kertaa uskontoon vaan politiikkaan.

Noihin aikoihin, kun etsiskelin kysymyksiini mielekkäitä vastauksia, yksi tädeistäni, joka oli Jehovan todistaja, kertoi minulle uskostaan. Sain häneltä erään raamatullisen julkaisun, jonka innoittamana luin – ensimmäistä kertaa elämässäni – koko Matteuksen 24. luvun. Minuun tekivät vaikutuksen kirjassa esitetyt järkevät, vakuuttavat selitykset, jotka samastivat meidän aikamme ”asiainjärjestelmän päättymiseen” ja kohdistivat huomion ihmiskunnan ongelmien perimmäiseen syyhyn (Matteus 24:3; Ilmestys 12:9).

Sain pian lisää Jehovan todistajien julkaisuja ja tajusin niitä ahmiessani, että olin löytänyt totuuden, jota olin hartaasti etsinyt. Oli sykähdyttävää saada tietää, että Jeesus Kristus oli asetettu valtaistuimelle taivaassa vuonna 1914 ja että hän alistaisi pian jumalattomat ainekset voidakseen vuodattaa siunauksia tottelevaisille ihmisille. Minulle oli myös suuri elämys ymmärtää selvästi lunnaiden merkitys. Se auttoi minua kääntymään Jehova Jumalan puoleen vilpittömässä rukouksessa ja pyytämään anteeksiantoa. Minua kosketti syvästi Jaakobin kirjeen 4:8:n huomaavainen kutsu: ”Lähestykää Jumalaa, niin hän lähestyy teitä.”

Vaikka olin itse valtavan innostunut vasta löytämästäni uskosta, vanhempani ja vanhempi sisareni suhtautuivat aluksi vastahakoisesti siihen, mitä kerroin heille. Se ei kuitenkaan tukahduttanut haluani päästä kristillisiin kokouksiin, joita pieni todistajien ryhmä piti lähellä Chemnitziä. Yllätyksekseni vanhempani ja sisareni lähtivät kanssani ensimmäiseen kokoukseen! Tuolloin elettiin talvea 1945–46. Myöhemmin, kun kotipaikallemme Harthauhun perustettiin raamatuntutkisteluryhmä, perheeni alkoi käydä kokouksissa säännöllisesti.

”Olen vain poikanen”

Opittuani tärkeitä Raamatun totuuksia ja oltuani säännöllisesti Jehovan kansan seurassa päätin vihkiä elämäni Jehovalle, ja minut kastettiin 25. toukokuuta 1946. Olin hyvin onnellinen, kun muutkin perheeni jäsenet edistyivät hengellisesti, ja aikanaan kaikista kolmesta tuli uskollisia todistajia. Sisareni toimii edelleen aktiivisesti erään Chemnitzin seurakunnan yhteydessä. Äitini ja isäni palvelivat uskollisesti kuolemaansa saakka; äiti kuoli vuonna 1965 ja isä vuonna 1986.

Puoli vuotta kasteeni jälkeen ryhdyin palvelemaan erikoistienraivaajana. Siitä alkoikin elinikäinen palvelukseni ”suotuisaan aikaan, tukalaan aikaan” (2. Timoteukselle 4:2). Pian eteeni avautui uusia palvelusmahdollisuuksia. Eräällä Itä-Saksan syrjäseudulla tarvittiin kokoaikaisia evankelistoja. Anoimme erään toisen veljen kanssa tuohon vastuulliseen tehtävään, mutta ajattelin, ettei minulla ollut siinä vaadittavaa kokemusta  eikä kypsyyttä. Olin vasta 18-vuotias, joten minusta tuntui samanlaiselta kuin Jeremiasta: ”Voi, – – Jehova! Katso, enhän edes osaa puhua, sillä olen vain poikanen.” (Jeremia 1:6.) Epäilyksistäni huolimatta vastuulliset veljet päättivät huomaavaisesti antaa meille mahdollisuuden, ja niinpä meidät määrättiin Brandenburgin osavaltiossa sijaitsevaan Belzigin pikkukaupunkiin.

Saarnaaminen tuolla alueella oli erittäin haastavaa, mutta se antoi minulle arvokasta valmennusta. Aikaa myöten useat huomattavat liikenaiset ottivat vastaan Valtakunnan sanoman ja heistä tuli Jehovan todistajia. Heidän todistajaksi tulonsa ei kuitenkaan millään sopinut yksiin tuon pienen maalaisyhteisön äärimmäisen perinteisen elämäntavan ja varauksellisuuden kanssa. Sekä katoliset että protestanttiset papit vastustivat meitä jyrkästi ja esittivät saarnaamistyömme takia ilkeämielisiä syytöksiä meitä vastaan. Mutta koska luotimme Jehovan ohjaukseen ja suojelukseen, saatoimme auttaa monia kiinnostuneita omaksumaan totuuden.

Suvaitsemattomuuden pilviä kertyy taivaalle

Vuosi 1948 toi tullessaan sekä siunauksia että odottamattomia vaikeuksia. Ensin minut määrättiin tienraivaajaksi Rudolstadtiin Thüringeniin. Tutustuin siellä moniin uskollisiin veljiin ja sisariin ja viihdyin heidän seurassaan. Toisen, kauas tulevaisuuteen vaikuttavan siunauksen aika oli saman vuoden heinäkuussa: menin naimisiin Erika Ullmannin kanssa. Hän oli uskollinen, innokas, nuori kristitty nainen, jonka olin tuntenut siitä asti, kun aloin käydä kokouksissa Chemnitzin seurakunnassa. Aloitimme yhdessä tienraivauksen kotikaupungissani Harthaussa. Aikanaan Erika joutui kuitenkin terveysongelmien ja joidenkin muiden syiden vuoksi lopettamaan kokoaikaisen palveluksen.

Jehovan kansa oli lujilla. Työministeriön Chemnitzin-toimisto mitätöi elintarvikekorttini saadakseen minut luopumaan saarnaamisesta ja hankkimaan kokopäivätyön. Vastuulliset veljet yrittivät minun tapaukseni nojalla saada osavaltiolta laillisen tunnustuksen työllemme. Se evättiin, ja 23. kesäkuuta 1950 minulle julistettiin tuomio: minun olisi joko maksettava sakkoja tai istuttava 30 päivää vankilassa. Valitimme päätöksestä, mutta ylempi oikeusaste hylkäsi valituksen, ja minut passitettiin vankilaan.

Tämä kaikki vain enteili edessä olevaa vastustuksen ja vastoinkäymisten myrskyä. Vajaan kuukauden kuluttua, syyskuussa 1950, kommunistihallitus kielsi toimintamme käynnistettyään sitä ennen tiedotusvälineissä herjauskampanjan. Jäsenmäärämme nopean kasvun ja puolueettoman kantamme vuoksi meidät leimattiin vaaralliseksi länsimaiseksi vakoilujärjestöksi, joka harjoitti ”hämäräperäistä toimintaa” uskonnon varjolla. Kielto tuli voimaan samana päivänä kuin vaimoni synnytti kotona poikamme Johanneksen – minä olin tuolloin telkien takana. Kätilön vastusteluista huolimatta valtion turvallisuuspalvelun virkailijat tunkeutuivat asuntoomme ja etsivät todisteita syytöstensä tueksi. He eivät tietenkään löytäneet mitään. Myöhemmin he onnistuivat kuitenkin soluttamaan seurakuntaamme ilmiantajan, mikä johti siihen, että kaikki vastuulliset veljet, minut mukaan lukien, pidätettiin lokakuussa 1953.

Pimeissä vankityrmissä

Kun meidät oli tuomittu ja meille oli langetettu kolmesta kuuteen vuoden tuomiot, meidät  heitettiin veljiemme joukkoon Zwickaussa sijaitsevan Ostersteinin linnan iljettäviin vankityrmiin. Olojen viheliäisyydestä huolimatta oli todella ilahduttavaa viettää aikaa kypsien veljien kanssa. Vapauden puute ei merkinnyt meille hengellisen ravinnon puutetta. Vartiotorni-lehti, jota hallitus halveksi ja jonka se oli kieltänyt, löysi tiensä vankilaan ja suoraan selleihimme! Miten?

Jotkut veljet määrättiin työhön hiilikaivoksiin, missä he tapasivat vapaana olevia todistajia ja saivat näiltä lehtiä. Sitten he kuljettivat lehdet salaa vankilaan ja onnistuivat silkan kekseliäisyytensä turvin välittämään meille muille kipeästi tarvitsemaamme hengellistä ravintoa. Olin hyvin onnellinen ja rohkaistunut saadessani tällä tavalla tuntea Jehovan huolenpidon ja ohjauksen.

Loppuvuodesta 1954 meidät siirrettiin pahamaineiseen Torgaun vankilaan. Siellä olevat todistajat riemuitsivat tulostamme. He olivat siihen saakka pysyneet hengellisesti vahvoina pelkästään kertaamalla sitä, mitä he muistivat vanhoista Vartiotorneista. Miten he kaipasivatkaan tuoretta hengellistä ravintoa! Nyt oli meidän vuoromme kertoa heille niitä asioita, joita olimme tutkineet Zwickaussa. Vaikka meitä oli ankarasti kielletty keskustelemasta toistemme kanssa päivittäisillä kävelyillämme, onnistuimme veljiltä saamiemme kullanarvoisten neuvojen ja Jehovan väkevän käden suojeluksen ansiosta vaihtamaan ajatuksia. Tämä opetti meille sen, että on tärkeää ahkerasti tutkia Raamattua ja mietiskellä silloin kun meillä on vapaus ja mahdollisuus tehdä siten.

Tärkeiden ratkaisujen aika

Jehovan avulla pysyimme lujina. Suureksi yllätykseksemme monet meistä armahdettiin vuoden 1956 lopulla. On vaikea kuvailla, kuinka onnellisia olimme vankilan porttien avautuessa! Poikani oli tuolloin kuusivuotias, ja olin sanomattoman iloinen, kun saatoin jälleen olla vaimoni seurassa ja osallistua lapsemme kasvattamiseen. Aluksi Johannes suhtautui minuun kuin ventovieraaseen, mutta pian välillemme muodostui lämmin side.

Itä-Saksan Jehovan todistajat elivät tuolloin hyvin vaikeita aikoja. Kasvava vihamielisyys kristillistä sananpalvelustamme ja puolueetonta kantaamme kohtaan aiheutti sen, että tunsimme itsemme jatkuvasti uhatuiksi: elämäämme vitsasivat vaarat, pelko ja uupumus. Niinpä Erikan ja minun oli pohdittava elämäntilannettamme rukouksen hengessä. Tajusimme, että meidän olisi parasta muuttaa suotuisampiin oloihin, jotteivät huolet näännyttäisi meitä tyystin. Halusimme olla vapaita palvelemaan Jehovaa ja ponnistelemaan kohti hengellisiä tavoitteita.

Keväällä 1957 meille avautui mahdollisuus muuttaa Stuttgartiin Länsi-Saksaan. Evankelioimistyö ei ollut siellä kiellettyä, ja me saatoimme olla avoimesti tekemisissä veljiemme kanssa. Saimme heiltä runsain mitoin rakkaudellista tukea. Seitsemän vuotta toimimme Hedelfingenin seurakunnassa. Noiden vuosien aikana poikamme aloitti koulunkäyntinsä ja edistyi hyvää vauhtia hengellisesti. Syyskuussa 1962 minä saatoin osallistua Wiesbadenissa järjestettyyn Valtakunnan palveluskouluun. Siellä minua kannustettiin muuttamaan perheineni alueelle, jolla oli pulaa saksan kielen taitoisista Raamatun totuuksien opettajista. Näitä tarvealueita oli Saksassa ja Sveitsissä.

Sveitsin Alpeille

Vuonna 1963 muutimme sitten Sveitsiin. Meidät ohjattiin pieneen Brunnenin seurakuntaan, kauniin Vierwaldstätterjärven rannalle Sveitsin Alppien keskiosaan. Meille paikka oli kuin paratiisi. Meidän täytyi totutella siellä puhuttavaan saksan murteeseen, sikäläiseen elämäntyyliin ja paikallisten asukkaiden mentaliteettiin. Meistä oli kuitenkin mukava työskennellä ja saarnata noiden rauhaa rakastavien ihmisten parissa. Vietimme Brunnenissa 14 vuotta, ja poikamme varttui siellä.

Vuonna 1977, kun olin melkein 50-vuotias, meidät kutsuttiin palvelemaan Sveitsin  Beteliin Thuniin. Se oli yllättävä etu, ja otimme kutsun vastaan hyvin kiitollisina. Työskentelimme vaimoni kanssa yhdeksän vuotta Betelissä, ja pidämme tuota aikaa tärkeänä merkkipaaluna kristillisessä elämässämme ja omassa hengellisessä kasvussamme. Nautimme myös saarnaamisesta Thunin ja lähialueiden julistajien kanssa, samalla kun saatoimme koko ajan ihailla Jehovan ”ihmeellisiä tekoja”: majesteettisia, lumihuippuisia Bernin Alppeja (Psalmit 9:1).

Taas muutto

Seuraavan kerran muutimme alkuvuodesta 1986. Meitä pyydettiin palvelemaan erikoistienraivaajina hyvin laajalla alueella, joka oli määrätty Sveitsin itäosassa sijaitsevalle Buchsin seurakunnalle. Meidän oli jälleen sopeuduttava erilaiseen elämäntapaan. Mutta koska halusimme palvella Jehovaa missä ikinä saatoimme olla eniten hyödyksi, kävimme käsiksi tähän uuteen tehtävään, ja hän siunasi meitä. Olen aika ajoin toiminut matkavalvojien sijaisena ja vieraillut seurakunnissa rohkaisemassa niitä. 18 vuotta on nyt vierähtänyt, ja olemme saaneet monia miellyttäviä kokemuksia saarnatessamme tällä alueella. Buchsin seurakunta on kasvanut, ja kokoonnumme kauniissa valtakunnansalissa, joka vihittiin viisi vuotta sitten.

Jehova on huolehtinut meistä avokätisesti. Olemme käyttäneet suurimman osan elämästämme kokoaikaisessa sananpalveluksessa, mutta meiltä ei ole koskaan puuttunut mitään. Olemme saaneet iloa ja tyydytystä nähdessämme poikamme ja miniämme sekä heidän lastensa perheineen vaeltavan uskollisesti Jehovan tietä.

Muistellessani menneitä huomaan, että olemme tosiaan palvelleet Jehovaa ”suotuisaan aikaan, tukalaan aikaan”. Ponnisteluni kristillisessä palveluksessa ovat kuljettaneet minut kommunistien pimeistä vankityrmistä Sveitsin Alppien häikäisevän kauniiseen vuoristoon. Perheeni ja minä emme ole hetkeäkään katuneet ponnistelujamme.

[Tekstiruutu s. 28]

”Kaksoisuhrit” pysyvät lujina vainoissa

Jehovan todistajien toiminta yritettiin julmasti tukahduttaa Saksan demokraattisen tasavallan (DDR) eli Itä-Saksan alaisuudessa. Asiakirjojen mukaan yli 5000 todistajaa lähetettiin työ- ja vankileireille heidän kristillisen sananpalveluksensa ja puolueettomuutensa vuoksi (Jesaja 2:4).

Joitakuita heistä on kuvailtu ”kaksoisuhreiksi”. Noin 325 todistajaa oli ollut ensin natsien keskitysleireillä ja vankiloissa, ja sitten 1950-luvulla DDR:n turvallisuuspalvelu Stasi ajoi heitä takaa ja vangitsi heitä. Osa vankiloistakin oli kahdenlaisessa käytössä: ensiksi natsien ja sitten Stasin vankiloina.

Kiihkeän vainon ensimmäisenä vuosikymmenenä, vuosina 1950–61, kaikkiaan 60 todistajaa – miehiä ja naisia – kuoli vankiloissa pahoinpitelyjen, vajaaravitsemuksen, sairauksien ja vanhuuden vuoksi. 12 todistajalle langetettiin elinkautinen tuomio, joka muutettiin myöhemmin 15 vuodeksi vankeutta.

Berliinissä sijaitsevassa entisessä Stasin päämajassa on nykyään pysyvä näyttely, joka kohdistaa huomion niihin 40 vuoteen, joiden aikana viranomaiset vainosivat Itä-Saksan Jehovan todistajia. Esillä olevat valokuvat ja koetuksissa uskollisina pysyneiden todistajien kertomukset puhuvat omaa hiljaista kieltään heidän rohkeudestaan ja hengellisestä voimastaan.

[Kartta s. 24, 25]

(Ks. painettu julkaisu)

ITÄ-SAKSA

Rudolstadt

Belzig

Torgau

Chemnitz

Zwickau

[Kuva s. 25]

Ostersteinin linna Zwickaussa

[Lähdemerkintä]

Fotosammlung des Stadtarchiv Zwickau, Deutschland

[Kuva s. 26]

Vaimoni Erikan kanssa